Kaksi Viikkoa

Joskus aikanaan (nyt, kun ensimmäisistä kirjoituksista oikesti on aikaa jo sen kolmisen vuotta, saan mielestäni käyttää lausahdusta "joskus aikanaan"), yritin tiukasti pitää kiinni siitä, että kirjoitan tänne eetteriin edes-jotain-edes-kahdesti-viikossa. Homma toimi tuolloin, koska pääasiallinen duuni oli olla kotona, hoitovapaalla. Nyt kaksi viikkoa mennä hujahtaa, kuin pikakelauksella. Ajatus kahdesta kirjoituksesta viikossa tuntuu a) utopiselta b) päähän tulee ensimmäisenä ajatus "eihän mulla voi olla edes niin paljoa asiaa".

Miten sitten olen aikaani viimeiset kaksi viikkoa, trion, sekä miehen kanssa kuluttanut?

- Olen saanut Sampulta ripitystä kello 8.23 sunnuntaiaamuna aiheesta "äiti, sä et ole tänään tehnyt yhtään mitään." Ripityksen jatkuessa pitkän kaavan mukaisella selonteolla aiheesta "isi on keittänyt kahvin, ja puuron ja tehnyt kinkkuvoileivän ja sä olet vain sängyssä".  Nämä kaikki saateltuna hyvin paheksuvilla katseilla. Itseasiassa tämä ei ole ainoa ripitys. Olen saanut kuulla: huutavani paljon, sotkevani leikit, osaavani tehdä hyvää makaronia, muiden kokkausten ollessa syvältä, olevani huijari, sekä "ehkä sata vuotta vanha". Kuopuksestani on näemmä kasvanut yleinen syyttäjä. Vai onko se tällaista olla vähän vajaa eskari-ikäisen äiti?

- Olen potenut pahinta flunssaa ever. Siis ihan oikeasti! Nyt on menossa rupeaman päivä numero 17, antibioottikuurin ja avaavien troppien päivä numero neljä ja tämä on yhä jossain määrin helvetistä. Aktiivisuusranneke-kello-mikä lie kertoo, että olen liikkunut aktiivisesti tällä viikolla reilun tunnin verran. En ole pitänyt ranneketta joka päivä ranteessani ja voin vannoa, että ne "urheiluminuutit" ovat kertyneet suurinpiirtein bussipysäkille laapustamista. Joka flunssan toisella ja kolmannella viikolla menee heittämällä urheilusta: nostat kättäsi, ja sykkeet ovat 120. Kävelet bussipysäkille ja sykkeet ovat heittämällä 130 -> aktiivisuusranneke kertoo sinun juuri nyt harrastavan urheilua.

- Olen pikkuhiljaa huomannut sopeutuvani 100% työaikaan, pitkähköillä työmatkoilla. Hommaa saattaa edesauttaa mahtava naapuri (KIITOS! Ja sydän!), jonka määränpää arkiaamuina on sama, kuin allekirjoittaneen. Toisin sanoen ängen samaan kyytiin ajoittain. Hommaa edesauttaa myös se, että olemme miehen kanssa keksineet suht toimivan yhtälön, jonka avulla pääsen myös hänen kyydissään töihin yhtenä-kahtena aamuna viikossa. Eniten hommaa edesauttaa mahtava tiimi, jossa työskentelen. Maanantait eivät siis enää ole niin-helvetistä. Pikkasen vaan. Mutta sehän kuuluu asiaan?

- Olen kirjoittanut Toposta eräälle Lastenlinnan mahtavalle sairaanhoitajalle niin monta sähköpostia, että luultavasti joudun pian sähköpostiblokkauksen "uhriksi". Elämä Topon kanssa on eritoten viimeiset viikot ollut ihan koko rahan edestä vuoristorata-ajelua. "Sitä saa mitä"-tilaa lausahdus ei todellakaan, missään nimessä, pidä paikkansa. Olen tilannut mm hyviä yöunia, saamatta niitä. Onneksi jopa päivittäin Topolla on myös kertakaikkisen loistaviakin hetkiä , joten olen melko vakuuttunut, että tämä suht epästabiili tilanne saadaan jossain vaiheessa kevättä saateltua positiivisen-stabiilin puolelle. Vuoristorata-ajeluun on kuulunut myös sellaisia mahanpohjasta ottavan mahtaviakin hetkiä: Topo on antaumuksella hoitanut äitiään tämän sairastaessa. Ollaan paijattu, ängetty kainaloon, pidetty seuraa, kun tv:ssä on pyörinyt Voice. Vietelty siis laatuaikaa yhdessä. Ilman iPadia. Se on aika ihanaa. Noh, itseasiassa ihan älyttömän ihanaa.

- Olen tehnyt Eliaksen kanssa kotiläksyjä. Todeteten jälleen kerran, että a) tyyppi on todella tunnollinen koululainen b) äikän ja matikan taidot ovat menneet jättimäisen loikan eteenpäin. Olemme keskustelleet eläimistä, jotka liikkuvat öisin (niitä ovat kuulemma lepakot, karhut ja hirvet, sekä pääsiäispupu). Olemme myös pohtineet pitkään ja hartaasti sitä, että missä vaiheessa kevättä metsään pitäisi viedä porkkana valmiiksi pääsiäispupulle. Olemme päätyneet yhteistuumin siihen, että porkkana viedään, kun lumet ovat sulaneet. Jossain vaiheessa huhtikuuta viimeistään. Olen istunut Eliaksen parhaan ystävän ja hänen ihanan äitinsä kanssa kahvilla. Olemme bestiksen äidin kanssa supattaneet lapsiltamme salaa asioita aiheesta "milloin noista tuli noin isoja". Liikuttuneet ehkä vähäsen. Itseasiassa: joka päivä kysyn itseltäni, että milloin ja miten Eliaksesta tuli noin iso poika? Onneksi itse on yhä ihan samanlainen, kuin reilu kymmenen vuotta sitten… As if…

- Olemme käyneet miehen kanssa k a k s i kertaa hyvin syömässä. Katsoneet kaikki (siis jopa ne kaikki kolme jaksoa) uudet Rimakauhua ja Rakkautta jaksot ja todenneet, että sarja on yhä todella hyvä. Ostaneet suklaata ja suolapähkinöitä illan neljättä rimakauhu-sessiota varten ja päättäneet aloittaa sen uuden, paremman elämän "vasta huomenna". Olemme jälleen kerran sopineet, että käymme ajoissa nukkumaan. Homman mennessä niin, että allekirjoittanut räkätautisena on käynyt todella-ajoissa nukkumaan, miehen kukkuessa räävittömän myöhään.

- Olen luistanut pyykinpesusta, niin että alan kohta nähdä hommasta painajaisia. Ihan oikeasti. Luulen, että tarvitsisin talvilomaviikon suoriutuakseni puuhasta. Olen noudattanut hyvin orjallisesti äitini "nyt kipeänä ette kyllä siivoile, ja einesruoat on oikein hyviä"-ohjetta. Noh okei: pienen lipsahduksen verran noudattanut. Työpaikalla, kahvikuppien äärellä kuulin sanan "superkymppi". Sitä piti saada. Ja sitä piti eräänä iltana testailla siinä määrin, että ei ollut enää kaukana, että mies olisi tehnyt siivousvälinetakavarikon. Tähän voin lisätä, että en t o d e l l a k a a n ole siivousfriikki.

- Olen jälleen kerran päättänyt, että laitan aamuisin kellon soimaan kymmenen minuuttia normaalia aiemmin. Ja nousen heti ylös. Tähänkin voin lisätä: As If…