Joka Ilta Kun Lamppu Sammuu: Kymmenen Vuoden Univelka

Eletään vuotta 2009. Kello on yhdentoista verran illalla. Huomenna on työpäivä.  Makaamme miehen kanssa sängyssä vierekkäin, kuin suolapatsaat. Puristamme toisiamme kädestä. Tietäen, että sen vieressä makaavankin pulssi huitelee jossain sallitun yläpuolella. Kummankaan ei tarvitse sanoa ääneen ajatuksiaan. Kumpikin tietää tasan tarkkaan, mitä vieressä makaava ajattelee. Hän ajattelee "kohta se herää".

Kun Elias oli pieni vauva, hän oli loistava nukkuja. Jopa niin loistava nukkuja (sekä muutoinkin helppo vauva), että neuvolantätimme heitti leikkimielisesti eräälle käynnillä minulle "te ette tiedä todellisesta pikkulapsiarjesta mitään". Emmekä tienneetkään. Mutta vuosien saatossa opimme kyllä. Voisi sanoa, että suorastaan karvaamman kautta.

Se kun ei saa nukkua... Se tuo ihmisestä esiin kaikki ne huonot puolet. Se kiristää pinnaa, itseasiassa se tekee pinnasta olemattoman lyhyen. Se tekee ajatuksista sekavia, pienistä murheista suuria ja suuremmista murheista kestämättömiä. Nukkumattomuus, se että ei saa nukkua, ja loputon univelka tekevät sen, että päällimmäisenä ajatuksena ei ole elää terveellisesti. Syödä puolta kiloa kasviksia ja marjoja päivässä. Silloin koko aivokapasiteetti karjuu "antakaa mulle sokeria". Silloin päällimmäisenä mielessä eivät myöskään ole opit siitä, että joka päivä olisi hyvä harrastaa puolen tunnin verran sykkeitä kohottavaa liikuntaa. Koska elämä sinällään kohottaa sykkeitä siinä määrin, että lääkäri antaa kiellon tehdä lumitöitä "koska sun sydän on nyt muutenkin tarpeeksi kovilla".

Voisin sanoa, että olemme selvinneet jotakuinkin selväjärkisinä pahimmista tolkuttoman univelkaisista vuosista. Niistä vuosista, kun haaveilimme neljän tunnin pituisesta yhtäjaksoisesta unesta. Niistä vuosista, kun tyrskin nenäliinaan ammattiauttaja vastapäätäni, että "mä sanoin sille yöllä, että jos sä et ala nukkua, mä laitan sut laitokseen". Eliaksen nukkuessa toista, kolmatta tai neljättä vuotta putkeen: puolen tunnin jaksoissa. Mutta emme ole vieläkään kuivilla, mitä tulee kokonaisiin, hyvin nukuttuihin öihin.

Kun mielessä alkaa elää ajatus, toivon kipinä, perheenlisäyksestä, niin samalla liene jokainen vanhemmaksi halajava ymmärtää sen, että univelka on jotain, josta saattaa tulla elämän epämieluisampi kumppani ainakin pikkulapsiajaksi. Silti, en usko, että kukaan osaa etukäteen varautua siihen, miten raastavia unettomat yöt ovat. Varsinkaan, kun ne jatkuvat. Vuosia toisensa jälkeen. Vaikka öisin enemmänkin kukutaan, kuin nukutaan, arkea pitäisi jaksaa pyörittää. Pitää huolta lapsista, olla läsnä, hoitaa kotia, käydä töissä. Sen lisäksi olisi tietenkin kiva, että olisi sitä ns. omaakin elämää: harrastuksia, ystäviä, reissuja, illallisia.

Viime talvi oli omassa elämässäni käännekohta, mitä tulee hommaan nimeltä univelka: Topo, joka oli tuolloin jo yhdeksänvuotias "pikkukaveri" hihhuloi puoli talvea, puolet öistä, tehden elämästään, sekä vanhempiensa elämästä vähintäänkin haasteellista. Tuolloin ymmärsin sen vihdoin ja viimein, että käsissämme on paketti kultaa: Joka kultaisuutensa lisäksi tulee aiheuttamaan niitä korkeita sykkeitä, pinnan lyhenemistä, akuuttia sokerin tarvetta, sekä ennenkaikkea ajoittain järjetöntä univelkaa vielä useiden vuosien verran. Silloin ymmärsin, että nyt tässä elämässä pitää tehdä jotain toisin.

Skippasin ystävän nelikymppiset Tallinnassa, kaikki illanistujaiset, riennot, dinnerit, harrastukset. Noh: skippasin lähestulkoon koko niin sanotun oman elämän. Ja aloin käymään nukkumaan yhdeksän aikaan illalla. Ollen kuitenkin päivästä toiseen koomaväsynyt. Ymmärtäen, että pidemmän päälle tämä yhtälö ei tule toimimaan. Väsymys ottaa veronsa, ja sitäpaitsi: vaikka lapset ovat ihania, olisi ihanaa jos olisi edes ajoittain elämää kodin ja työpaikan ulkopuolella. Olisi ihanaa olla jotain muuta, kuin jatkuvasti väsynyt. Olotila, joka oli enimmäkseen ollut vallalla oleva jo vuosien ajan...

Omat henkilökohtaiset "univelkaisen huippuhetkeni" ovat mm. kolmevuotiaalle Eliakselle yön pimeinä tunteina karjaistu "jos sä et ala nukkumaan, mä laitan sut laitokseen", sekä Topolle pienessä sairaalahuoneessa kivahdettu "etkö sä helvetti voisi olla hetken hiljaa ja nukkua". Topon kohtaillessa neljättä, viidettä tai kuudetta vuorokautta putkeen: jatkuvalla syötöllä. Olen pillahtanut itkuun työkaverini edessä, tiuskassut siskolleni (monen monta kertaa), voinut pahoin väsymyksestä, nukahtanut työmatkalla bussiin ja ajanut pysäkin ohi. Olen maannut lamaantuneena sängyssä, koska sydän on hakannut aivan liian lujaa. Olen istunut työpaikkalääkärin vastaanotolla, kuullen sanat "mä kirjoitan sulle nyt 100 kappaletta näitä nukahtamislääkkeitä. Tässä katastrofissa pienin ongelma on se, jos äiti jää koukkuun nukahtamislääkkeisiin". Olen ottanut nukahtamislääkkeen, miehen ollessa pelaamassa tennistä. Havahtunut siihen, että Elias on ylhäällä. Hoiperrellut portaikon kaiteesta kaksin käsin kiinni pitäen alakertaan hakemaan maitoa. Koska Elias ei jää(nyt) sänkyyn ilman sitä. Päättäen, että en enää ikinä ota nukahtamislääkkeitä. Olen itkenyt hysteerisenä, että olen niin väsynyt, etten enää jaksa. Karjunut hysteerisenä, että olen niin väsynyt, että en enää jaksa. Olen koomaväsymyksessä jumpannut puolihysteerisenä iltaisin, koska "haluan olla hoikka". Tajuten lopulta, että univelka vaikuttaa myös aineenvaihduntaan... Hoikistuminen ei ole enää niin helppoa. Olen unohtanut järjettömän määrän asioita niin sanotusti ihmisten aikaan, miettien niitä unohdettuja asioita yöaikaan, lähestulkoon pakokauhun vallassa. Olen ollut todella paljon huonompi äiti, surkea vaimo ja paska ystävä: koska olen ollut niin väsynyt.

Mitä tulee viimeiseen 11 vuoteen nukkumisen saralla, olen tänään niin sanotusti paremmassa paikassa, kuin koskaan. Skippaan yhä illanistujaisia, koska vaikka ne antavatkin niiiiiin paljon,  ne myös verottavat jostain elintärkeästä: unesta. Kyllä minäkin "hillun", kun sille päälle satun. Tätä nykyä hilluminen tarkoittaa hyvää viiniä ja ruokaa ystävän kanssa. Sitä, kun valvotaan yli puoleen yöhön. Olen myös oppinut itsekkääksi mitä tulee öihin. Itseasiassa vuodet ovat opettaneet sen, että jos lapset nukkuvat, niin öitä ei kannata hassata töiden ja elämän murehtimiseen. Sitä voi tehdä päiväsaikaankin. Ajoittain, tuntiessani itseni erityisen väsyneeksi, saatan vain illalla päättä, että Topo saa ihan rauhassa herätä vaikka kello kolme yöllä. Hän kestää sen, hän voi nukkua koulussa päikkärit. Mutta nyt minun pitää nukkua. Ja minä nukun. Sisäänrakennettu herätyskelloni ei silloin herätä minua kello nollaneljä yöllä kuuntelemaan, että onko Topo untenmailla, vai kuuluuko talosta ääniä. Vaikka ystävän kanssa viestitellessä kirjoitan "joo, mäkin pyrin taas siihen, että pidän vain yhden karkkipäivän viikossa", niin tiedän samalla, että tilanteet saattavat vaatia pari, huonoina viikkoina jopa kolmekin karkkipäivää. Ja vaikka rakastan tehdä kotijumppia ja trion nukahdettua kävellä koiran kanssa pidempiä lenkkejä: ymmärrän, että on päiviä kun einesruoka ja ilta sängyn päällä ajavat terveellisen kotiruoan ja 25 minuutin kotijumpan ohi.

Yhden asian sanon: unettomiin öihin ja väsymykseen ei totu. Niiden kanssa ei opi elämään. Univelka on aina yhtä raskas kannettava. Yön pimeät tunnit tuovat yhä esiin minusta ne raadollisimmat puolet, vähintäänkin puolittavat pinnan, tekevät pienistä murheista suuria ja suuremmista ylipääsemättömiä. Univelka on myös opettanut jotakin: jos joku, kuten vauvavuoden keskellä elävä siskoni, joku ystävistäni, tai työkaverini sanoo olevansa tosi väsynyt, tunnen suurta sympatiaa ja empatiaa. Voin sydämestäni sanoa, että "mä tajuan miltä susta tuntuu". En pahastu, jos joku joutuu sopimaan ennalta sovitun menon kanssani väsymyksen vuoksi. Ja hurraan mielessäni, lukiessani facebookissa vertaiskaverin päivityksen "jee, kahdeksan tunnin unet takana". Koska uni on kultaa.

P.S Mitä tulee kuopukseen ja nukkumiseen: Nallekarkit ovat menneet siinä mielessä tasan, että vauvasta lähtien tyyppi on nukkunut. Kuten kuvasta näkyy: milloin missäkin...