Joka Ilta Kun Lamppu Sammuu: Kymmenen Vuoden Univelka

Eletään vuotta 2009. Kello on yhdentoista verran illalla. Huomenna on työpäivä.  Makaamme miehen kanssa sängyssä vierekkäin, kuin suolapatsaat. Puristamme toisiamme kädestä. Tietäen, että sen vieressä makaavankin pulssi huitelee jossain sallitun yläpuolella. Kummankaan ei tarvitse sanoa ääneen ajatuksiaan. Kumpikin tietää tasan tarkkaan, mitä vieressä makaava ajattelee. Hän ajattelee "kohta se herää".

Kun Elias oli pieni vauva, hän oli loistava nukkuja. Jopa niin loistava nukkuja (sekä muutoinkin helppo vauva), että neuvolantätimme heitti leikkimielisesti eräälle käynnillä minulle "te ette tiedä todellisesta pikkulapsiarjesta mitään". Emmekä tienneetkään. Mutta vuosien saatossa opimme kyllä. Voisi sanoa, että suorastaan karvaamman kautta.

Se kun ei saa nukkua... Se tuo ihmisestä esiin kaikki ne huonot puolet. Se kiristää pinnaa, itseasiassa se tekee pinnasta olemattoman lyhyen. Se tekee ajatuksista sekavia, pienistä murheista suuria ja suuremmista murheista kestämättömiä. Nukkumattomuus, se että ei saa nukkua, ja loputon univelka tekevät sen, että päällimmäisenä ajatuksena ei ole elää terveellisesti. Syödä puolta kiloa kasviksia ja marjoja päivässä. Silloin koko aivokapasiteetti karjuu "antakaa mulle sokeria". Silloin päällimmäisenä mielessä eivät myöskään ole opit siitä, että joka päivä olisi hyvä harrastaa puolen tunnin verran sykkeitä kohottavaa liikuntaa. Koska elämä sinällään kohottaa sykkeitä siinä määrin, että lääkäri antaa kiellon tehdä lumitöitä "koska sun sydän on nyt muutenkin tarpeeksi kovilla".

Voisin sanoa, että olemme selvinneet jotakuinkin selväjärkisinä pahimmista tolkuttoman univelkaisista vuosista. Niistä vuosista, kun haaveilimme neljän tunnin pituisesta yhtäjaksoisesta unesta. Niistä vuosista, kun tyrskin nenäliinaan ammattiauttaja vastapäätäni, että "mä sanoin sille yöllä, että jos sä et ala nukkua, mä laitan sut laitokseen". Eliaksen nukkuessa toista, kolmatta tai neljättä vuotta putkeen: puolen tunnin jaksoissa. Mutta emme ole vieläkään kuivilla, mitä tulee kokonaisiin, hyvin nukuttuihin öihin.

Kun mielessä alkaa elää ajatus, toivon kipinä, perheenlisäyksestä, niin samalla liene jokainen vanhemmaksi halajava ymmärtää sen, että univelka on jotain, josta saattaa tulla elämän epämieluisampi kumppani ainakin pikkulapsiajaksi. Silti, en usko, että kukaan osaa etukäteen varautua siihen, miten raastavia unettomat yöt ovat. Varsinkaan, kun ne jatkuvat. Vuosia toisensa jälkeen. Vaikka öisin enemmänkin kukutaan, kuin nukutaan, arkea pitäisi jaksaa pyörittää. Pitää huolta lapsista, olla läsnä, hoitaa kotia, käydä töissä. Sen lisäksi olisi tietenkin kiva, että olisi sitä ns. omaakin elämää: harrastuksia, ystäviä, reissuja, illallisia.

Viime talvi oli omassa elämässäni käännekohta, mitä tulee hommaan nimeltä univelka: Topo, joka oli tuolloin jo yhdeksänvuotias "pikkukaveri" hihhuloi puoli talvea, puolet öistä, tehden elämästään, sekä vanhempiensa elämästä vähintäänkin haasteellista. Tuolloin ymmärsin sen vihdoin ja viimein, että käsissämme on paketti kultaa: Joka kultaisuutensa lisäksi tulee aiheuttamaan niitä korkeita sykkeitä, pinnan lyhenemistä, akuuttia sokerin tarvetta, sekä ennenkaikkea ajoittain järjetöntä univelkaa vielä useiden vuosien verran. Silloin ymmärsin, että nyt tässä elämässä pitää tehdä jotain toisin.

Skippasin ystävän nelikymppiset Tallinnassa, kaikki illanistujaiset, riennot, dinnerit, harrastukset. Noh: skippasin lähestulkoon koko niin sanotun oman elämän. Ja aloin käymään nukkumaan yhdeksän aikaan illalla. Ollen kuitenkin päivästä toiseen koomaväsynyt. Ymmärtäen, että pidemmän päälle tämä yhtälö ei tule toimimaan. Väsymys ottaa veronsa, ja sitäpaitsi: vaikka lapset ovat ihania, olisi ihanaa jos olisi edes ajoittain elämää kodin ja työpaikan ulkopuolella. Olisi ihanaa olla jotain muuta, kuin jatkuvasti väsynyt. Olotila, joka oli enimmäkseen ollut vallalla oleva jo vuosien ajan...

Omat henkilökohtaiset "univelkaisen huippuhetkeni" ovat mm. kolmevuotiaalle Eliakselle yön pimeinä tunteina karjaistu "jos sä et ala nukkumaan, mä laitan sut laitokseen", sekä Topolle pienessä sairaalahuoneessa kivahdettu "etkö sä helvetti voisi olla hetken hiljaa ja nukkua". Topon kohtaillessa neljättä, viidettä tai kuudetta vuorokautta putkeen: jatkuvalla syötöllä. Olen pillahtanut itkuun työkaverini edessä, tiuskassut siskolleni (monen monta kertaa), voinut pahoin väsymyksestä, nukahtanut työmatkalla bussiin ja ajanut pysäkin ohi. Olen maannut lamaantuneena sängyssä, koska sydän on hakannut aivan liian lujaa. Olen istunut työpaikkalääkärin vastaanotolla, kuullen sanat "mä kirjoitan sulle nyt 100 kappaletta näitä nukahtamislääkkeitä. Tässä katastrofissa pienin ongelma on se, jos äiti jää koukkuun nukahtamislääkkeisiin". Olen ottanut nukahtamislääkkeen, miehen ollessa pelaamassa tennistä. Havahtunut siihen, että Elias on ylhäällä. Hoiperrellut portaikon kaiteesta kaksin käsin kiinni pitäen alakertaan hakemaan maitoa. Koska Elias ei jää(nyt) sänkyyn ilman sitä. Päättäen, että en enää ikinä ota nukahtamislääkkeitä. Olen itkenyt hysteerisenä, että olen niin väsynyt, etten enää jaksa. Karjunut hysteerisenä, että olen niin väsynyt, että en enää jaksa. Olen koomaväsymyksessä jumpannut puolihysteerisenä iltaisin, koska "haluan olla hoikka". Tajuten lopulta, että univelka vaikuttaa myös aineenvaihduntaan... Hoikistuminen ei ole enää niin helppoa. Olen unohtanut järjettömän määrän asioita niin sanotusti ihmisten aikaan, miettien niitä unohdettuja asioita yöaikaan, lähestulkoon pakokauhun vallassa. Olen ollut todella paljon huonompi äiti, surkea vaimo ja paska ystävä: koska olen ollut niin väsynyt.

Mitä tulee viimeiseen 11 vuoteen nukkumisen saralla, olen tänään niin sanotusti paremmassa paikassa, kuin koskaan. Skippaan yhä illanistujaisia, koska vaikka ne antavatkin niiiiiin paljon,  ne myös verottavat jostain elintärkeästä: unesta. Kyllä minäkin "hillun", kun sille päälle satun. Tätä nykyä hilluminen tarkoittaa hyvää viiniä ja ruokaa ystävän kanssa. Sitä, kun valvotaan yli puoleen yöhön. Olen myös oppinut itsekkääksi mitä tulee öihin. Itseasiassa vuodet ovat opettaneet sen, että jos lapset nukkuvat, niin öitä ei kannata hassata töiden ja elämän murehtimiseen. Sitä voi tehdä päiväsaikaankin. Ajoittain, tuntiessani itseni erityisen väsyneeksi, saatan vain illalla päättä, että Topo saa ihan rauhassa herätä vaikka kello kolme yöllä. Hän kestää sen, hän voi nukkua koulussa päikkärit. Mutta nyt minun pitää nukkua. Ja minä nukun. Sisäänrakennettu herätyskelloni ei silloin herätä minua kello nollaneljä yöllä kuuntelemaan, että onko Topo untenmailla, vai kuuluuko talosta ääniä. Vaikka ystävän kanssa viestitellessä kirjoitan "joo, mäkin pyrin taas siihen, että pidän vain yhden karkkipäivän viikossa", niin tiedän samalla, että tilanteet saattavat vaatia pari, huonoina viikkoina jopa kolmekin karkkipäivää. Ja vaikka rakastan tehdä kotijumppia ja trion nukahdettua kävellä koiran kanssa pidempiä lenkkejä: ymmärrän, että on päiviä kun einesruoka ja ilta sängyn päällä ajavat terveellisen kotiruoan ja 25 minuutin kotijumpan ohi.

Yhden asian sanon: unettomiin öihin ja väsymykseen ei totu. Niiden kanssa ei opi elämään. Univelka on aina yhtä raskas kannettava. Yön pimeät tunnit tuovat yhä esiin minusta ne raadollisimmat puolet, vähintäänkin puolittavat pinnan, tekevät pienistä murheista suuria ja suuremmista ylipääsemättömiä. Univelka on myös opettanut jotakin: jos joku, kuten vauvavuoden keskellä elävä siskoni, joku ystävistäni, tai työkaverini sanoo olevansa tosi väsynyt, tunnen suurta sympatiaa ja empatiaa. Voin sydämestäni sanoa, että "mä tajuan miltä susta tuntuu". En pahastu, jos joku joutuu sopimaan ennalta sovitun menon kanssani väsymyksen vuoksi. Ja hurraan mielessäni, lukiessani facebookissa vertaiskaverin päivityksen "jee, kahdeksan tunnin unet takana". Koska uni on kultaa.

P.S Mitä tulee kuopukseen ja nukkumiseen: Nallekarkit ovat menneet siinä mielessä tasan, että vauvasta lähtien tyyppi on nukkunut. Kuten kuvasta näkyy: milloin missäkin...

Helteiden Metsästys

Minussa elää yhä vahva usko kesään. Siis sellaiseen helteiseen, hikiseen, ajoittain pakahduttavan kuumaan kesään. Vaikka marisen muiden mukana viileistä, sateista, nauran "Suomen kesälle" ja marisen vähän lisää, niin uskon yhä vakaasti, että kyllä ne helteet sieltä vielä tulevat. Ainoa ikävä puoli asiassa on se, että eletään heinäkuun viimeistä viikkoa. Maristaan vieläkin viileistä, sateista ja nauretaan "Suomen kesälle". Ikävä puoli asiassa siis on se, että kalentereiden mukaan ensi viikosta alkaa siirtymäriitti syksylle.

Tarkoittaen sitä, että taksit kurvaavat kello 7.55 pihaan noutamaan loma-ajanhoitolaisia hoitoon, päiväkoti aukaisee kesätauon jälkeen jälleen ovensa. Kalenterista löytyvät merkinnät "syksyn" ensimmäisille terapiakäynneille, sekä alkavan syksyn ensimmäisiin kuntoutuskinkereihin. Alkaa paluu arkeen.

Olen nauttinut kesästä täysillä. Pitkistä aamuista, kun kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja vihdoin mennyt autokouluun. Huomannut, että minä saatan "sitten joskus", kun kortin saan, jopa nauttia ajamisesta. Olen lukenut peräti kaksi kokonaista kirjaa. Katsonut rauhallisten (tähän välihuomautus: tämän asian suhteen kaikki on suhteellista) aamujen, sekä pitkien iltojen aikoina ennätyksellisen määrän sarjoja. Olen jynssännyt kylppärin hammasharjalla (menee terapiasta sekin, ihan oikeasti), tehnyt ryhtiliikkeen Sampun vaatekaapin suhteen, löytäen sieltä kaksi säkillistä pieneksi mennyttä tavaraa. Laittanut ne kierrätykseen ja myynyt osan tavarasta eteenpäin. Päättäen etten osta alennusmyynneistä mitään kaapintäytteeksi. Horjunut päätöksessäni (koska lapsi tartti farkut ja hupparin ja ne olivat edullisia).  Pessyt älyttömästi pyykkiä, (tehden löytöjä pyykkikorien pohjilta), tavannut ystäviä, sekä sopinut tapaamisia pitkin alkavaa elokuuta. Ja ennenkaikkea, tietenkin, viettänyt aikaa trion kanssa...

Ottanut yhteen Sampun kanssa asiasta: nakit eivät ole aamupalaa (eivätkä todellakaan joka päivä lounasta/välipalaa/iltapalaa). Odottanut yhteenoton aikana, kuin kuuta nousevaa päiväkodin alkua. Kiristellyt hampaita ja ihmetellyt ääneen, tai hiljaa mielessäni, miten tuo kuusivuotias osaa olla noin hankala luonne. Kunnes viiden minuutin kuluttua Sampu on taipunut syömään tarjolla olevaa lounasta, olemme suunnitelleet pyörälenkkiä illaksi ja banaanilettujen tekemistä iltapalaksi. Ja olen päätynyt ihastelemaan joko ääneen, tai mielessäni, miten hurmaava tyyppi osaakaan olla.

Olen savu korvista nousten käynyt kello 22.30 hakemassa Eetulta pois kännykkää, jonka hän on t a a s käynyt salaa hakemassa. Silmät sikkarassa, nukkumisen sijaan, katsellen puhelimen näytöltä, luurit päässä, Daltoneita ja Tuomas Vetureita. Uhannut sillä, että puhelin joutuu elinäikäiseen pannaan ja koko kesän karkkipäivät on peruttu. Kunnes viiden minuutin keuhkoamisen jälkeen puhelin on luovutettu allekirjoittaneelle, olemme Eetun kanssa halineet hyvätyöt uudemman kerran ja suunnitelleet seuraavan päivän tekemisiä. Eetun ilmoittaessa suureellisesti, että hän vie kyllä taas koiran aamulla lenkille. Ja puhuen perään jotain uusista oktonauteista, joita saa palkinnoksi. Minun miettiessä joko ääneen, tai mielessäni, että tyyppi on maailman ihanin yksitoistavuotias.

Niin, ja se helteiden toivominen. Vaikka kukaan trion jäsenistä ei ole hellekestävyydeltään huippuluokkaa, itseasiassa: useampi aurinkoinen ja kuuma päivä tietää tässä huushollissa satavarmasti päänsärkykarkeloita, toivon silti sinnikkäästi niitä. Oman vesieläimeni vuoksi.

Tämä kesä on ollut Topolle hyvä. Tarkennuksena: Topolle ja Topon voinnille. Sitämyöten ollen koko perheelle hyvä kesä. Ensimmäisen kerran vuosiin, emme ole maanneet öisin valveilla, miettien, onko ensiapulääkkeen aika, vai pitäisikö yrittää pärjäillä vielä uskon ja toivon voimalla. Uskon ja toivon voimalla sen suhteen, että Topon vointi parantuisi ihan itsekseen, ilman ylimääräisiä lääkkellisiä kommervenkkejä. Toki on ollut huonoja päiviä, huonovointisia päiviä, huonoja öitä ja huonovointisia öitä. Mutta ei mitään viikkojen pituisia epätoivokarkeloita. (asia joka hyvinkin saattaa kulkea käsi kädessä helteiden uupumisen kanssa) Topo on ollut välillä kovinkin kierroksilla, mutta emme ole täysin päässeet selville johtuvatko kierrokset siitä, että päässä joku käy kierroksilla. Vaiko siitä, että Topo on niin fiiliksissä voinnistaan, että hän kertakaikkiaan siitä syystä käy kierroksilla.

Olemme pikkuhiljaa jälleen avartaneet Topon reviiriä ja maailmaa. Kahviloita, hampparikeikkoja, käyntejä uusissa puistoissa. Sekä käyntejä uusissa supermarketeissa. Ne osaavat olla muuten verenpaineita nostattavia tapahtumia... Mikä sirkus tahansa voisi palkata Topon katoamistempun tekijäksi ihan tältä istumalta. Niin nopeasti hän nimittäin osaa kadota silmistä supermarkettien hyllymerien keskelle. Ihan noin vain. Tyyliin sekunnissa. Äänettömästi.

Kaikesta laajentamisesta huolimatta, tämä ei kuitenkaan ole vielä se kesä, jolloin koko perhe suuntaa Puuhamaahan, tai Lintsille, tai seikkailupuistoon... Joten kylmä kesä on osoittanut haasteensa. Sen suhteen, että vedet eivät sitten millään ilveellä tunnu lämpeävän uimakelpoisen lämpöisiksi. Tai jos tekevät sen hetkellisesti, viileä, sateinen, tuulinen ilma vesittää kaikki rantapäiväsuunnitelmat. Kas kun se uiminen (tai teknisesti vedessä kahlaaminen ja sitä ympäriinsä roiskiminen) on Topon paras kesäjuttu. Ja kun se uiminen noin niinkuin pääsääntöisesti on ilmojen puolesta ollut poissuljettu juttu, alkaa välillä tekeminen olemaan kortilla...

Joten: heinäkuun viimeisellä viikolla, taivaan mennessä jälleen harmaaksi, lämpötilan laskiessa aamun lukemista ja tuulen alkaessa puhallella uudenlaisella puhdilla, alkaa käydä mielessä se, että ehkä syksy ei tulekaan liian aikaisin... Ehkä me kaikki alamme pikkuhiljaa olemaan valmiita loma-ajanhoitoon, päiväkotiin, terapioihin. Siihen, että loma loppuu ja arki alkaa. Ehkä akut alkavat olla hyvällä tavalla täynnä?

Silti jaksan samalla sinnikkäästi uskoa kesään. Kuumaan, helteiseen, polttavaan sellaiseen. Se vain tulee tänä vuonna vähän myöhässä. Luvaten samalla elokuisia rantapäiviä, pidennettyjä mökkiviikonloppuja. Sitä, että pihan kahluuallasta ei lämmitetä kantamalla kastelukannulla kuumaa vettä keittiöstä altaaseen. Kerta toisensa jälkeen. Vaan aurinkoenergialla. Uskon vakaasti, että oma vesieläimeni tulee vielä saamaan uimakiintiönsä täyteen.

Niin, ja ainakin tämä kesä on opettanut sen, että ei tarvitse uimakelien suhteen olla nokonuuka. Ajoittain pilkottava aurinko, ei ihan myrskylukemia puhalteleva tuuli, sekä varjo lämpötila, joka on yli +15 astetetta, tarkoittaa selkeästi rantakelia. Sinne siis...

Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".

Vain Elämää

Okei, joku on pysäyttänyt vaihteeksi pesukoneen (sen jonkun ollessa 100% villisti veikaten Topo), ottanut käsin ruokaa jääkaapista, pyyhkinyt kätensä jääkaapin oveen ja keittiön seinään. Koululaisen yksi kenkä löytyy olohuoneesta, ja toinen: hmmm.... ei mistään. Olohuonetta (sitä lelutonta sellaista) koristaa kahdeksan metrin pituinen junarataviritys. Joka paikassa on takkeja ja kenkiä ja kaapitettavaa pyykkiä. Sekä pestävää pyykkiä. Joku pentele on taas sotkenut keittiön maton (ookoo, ihana tekosyy ostaa uusi matto, olinkin sellaisesta haaveillut), jättänyt leiväntekovehkeet niille sijoilleen. Siisti tyhjien pullojen keräyspussukka pursuaa epämääräistä tavaraa, tyhjät pullot roikkuvat sisävaraston ovessa muovipussissa. Sisävarastoon ei viitsi edes kurkata; se on epämääräisen rojun hautausmaa. Josta viime siivouksen yhteydessä löytyi pari uutta hupparia, parit Edwardin farkut, sekä poikien serkulle jouluksi 2013 ostettu joululahja... Homma hanskat ja hanskat hukassa, voisi todeta.

Ollaanko me ainoita? Ollaan ihan varmasti. Olen satavarma, että kaikkialla muualla nurkat kiiltää, lelut on nätisti hyllyillä, ja kenelläkään ei ole ikinä röykkiöittäin pyykkiä odottamassa pesua. Selaan junamatkoilla blogeja, eritoten sisustus sellaisia ja saan ahdistuskohtauksen "ei helvetti, meillä on sotkuisin läävä koko Suomessa" (no, ookoo ei ehkä ihan sotkuisin, mutta siis jossain sotkuisimmasta päästä). Astun työpäivän päätteeksi ulko-ovesta sisään ja parahdan tuskasta; aamuisen töihinlähtöni jälkeen kämpän neljä miesasukasta ovat ilmeisesti viskoneet epämääräisesti käsikranaatteja ympäri edellisiltana siivoamaani kämppää. Kierrokset nousevat "en taatulla ala siivota". Menen mielenosoituksellisesti (kenenkään sitä tietenkään näkemättä, koska olen yksin kotona) makaamaan sängylle. Nousen ylös kolmen minuutin levottoman makailun jälkeen. Ja alan siivota.

Mies ottaa tasaiseen tahtiin kiljukaulat mukaansa viikonloppuisin; kauppaan, puistoon, sadepäivänä ajelulle ja antaa minulle ukaasin "ottaa rauhassa". Huomauttaa perään "älä siivoa". Noudatan yleensä neuvoja todella hyvin ensimmäisen vartin. Jonka jälkeen: alan siivota. Miehen tullessa kotiin olen väsynyt ja kiukkuinen "hienoo, sä oot viettänyt laatuaikaa sällien kanssa, kun mä olen täällä niska limassa kuurannut nurkkia". Jossain vaiheessa kehitin kannustussysteemin itselleni; koska olen ainoa huushollia tosissaan siivoava henkilö, tarvitsen bonuksia, palkintoja, kannustusta. Joten: mies on kiltisti alkanut piffata vaimolleen jotain hemmottelua kuukausittain, niin sanottuna siivouspalkkiona. Olen käynyt kampaajalla. Ja ostoksilla. Seuraavaksi suunnitelmissa on kasvhoito. Ja aion kokeilla myös akupunktiota. Sanotaan nyt näin, että siivouspalkkio on vienyt pahimman terän siivouksen aiheuttamasta ärtymyksestä. Mutta ei se hommasta siltikään tee piknikkiä rannalla.

Käyn yleensä nukkumaan ihan liian myöhään. Puolta tuntia ennen puolta yötä. Herään automaattisesti viimeistään kello neljä, jollei kukaan herätä sitä ennen. Kello neljän jälkeen nukun koiranunta, jotta kuulen, milloin Topo lähtee vuorokauden ensimmäiselle hiipparointikierrokselleen. Hiipparointikierrokseen kuuluu jääkaapin ratsaus, ja sieltä mahdollisesti löytyneiden nakki- tai pinaattilettupakettien vieminen a) sohvalle b) sänkyyn. Olemme miehen kanssa juosseet x-määrän "Topo takaisin sänkyyn, nyt on vielä yö"-yöjuoksuja viimeisien vuosien aikana. Viimeisin yöjuoksu päättyi kello 05.10 siihen, että umpiväsyneet vanhemmat saattelivat Topon sänkyyn iPadin ja nakkipaketin kanssa. Ah, vuoden vanhemmat ja luomukasvattajat- palkintoja odotellessa...

Olen yrittänyt urheilla kolme kertaa viikossa. Kaksi lenkkiä, yksi "joku muu" kerta. Ei pitäisi olla niin vaikeaa. Totuuden nimessä se on välillä vaikeaa. Kun on kevätjuhlia ja muita menoja. Niin ja väsyttää. Ja eritoten: kun se aloittaminen on niin vaikeaa. Ainoa päivä, kun oikein odotan urheilutuokioita on silloin, kun lähden siskoni kanssa lenkille. Niin ja silloin, kun olen muutenkin saanut nauttia enemmän, kuin omiksi tarpeiksi alaikäisestä herraseurasta. Silloin voin kernaasti mennä vaikka tunniksi heittämään kuperkeikkaa pihalle: kunhan kukaan perheeni rakkaista jäsenistä ei tuntiin lähesty minua.

Yritän tavata ystäviä. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Muistan noin suurinpiirtein kerran viikossa kirjoittavani blogia. Ja omistavani sähköpostiosoitteen. Facebook ja instagram, ne ovat jees; niitä kun voi nopeasti selata ja päivittää vaikka siinä minuutissa, minkä odottaa bussia pysäkillä.

Ai niin, ja käyn töissä. Lähden aamuisin kello 7.20, juoksen junalla. Kävelen reipasta kävelyä officelle. Olen alkanut kävellä vähemmän reipasta kävelyä raput seitsemänteen kerrokseen (olen kuullut jotain juttuja jostain hyötyliikunnasta ja siitä se ajatus sitten lähti). Syön aamupalan työpisteelläni, teen töitä. Syön puolen päivän aikaan puuron työpisteelläni ja teen töitä. Lähden puoli kaksi kiireellä junalle (tässä vaiheessa olen unohtanut hyötyliikunnan ja käytän hissiä), menen kiireellä ruokakauppaan, kiireellä bussilla kotiin, kiireellä imurointi, ennenkuin Topo tulee. Koska Topo vihaa imurin ääntä. Imuroinnin jälkeen ruoanlaittoon. Jonka jälkeen alkaa se seinien pesu, pyykin lajittelu, niin ja poikien kanssa yleinen hengailu. Kello 20 ohjaan yksin, tai miehen avustuksella, trion yöunille. Kello 20.30 totean Sampulle, että nyt hei ei enää syödä-juoda-ravata pissalla. Kello 21 toistan toteamuksen hieman äkäisempänä. Kello 21.30 annan kovaäänisen ohjeistuksen Sampulle "nyt ihan oikeasti sänkyyn". Päätämme jälleen kerran siirtää miehen kanssa leffan katselun "huomiselle" (kyllä se huominen joskus tulee), koska kummatkin ovat liian väsyneitä. Tai miehen pitää ehkä tehdä vielä töitä.

Välillä teen pidempiä työpäiviä, tulen bussilla kotiin, vaikka sillä matka kestää reilusti pidempään, kuin juna+bussi yhtälöllä. Kas; kun siinä bussissa saa nukkua reilun tunnin putkeen. Olen satavarmasti riemastuttanut muita matkaajia työmatkoilla a) kuorsaamalla b) sillä, että suupielestäni on valunut kuolaa Olen sanonut miehelle monen monta kertaa, että olen aika poikki. Mutta silti en osaa höllätä... En, kunnes sunnuntai-iltana, Korkeasaari keikan jälkeen, kuin salama, iski jäätävä vatsakipu. Vuorokauden sinnittelin kivun kanssa, kunnes eilen illalla soitin taloyhtiön talkoissa olevalle miehelle, että nyt pitää päästä lääkäriin, HETI. Mies lähti heittämään minua lähimpään päivystykseen.

Olin jo itse tehnyt itselleni suht varman diagnoosin: mahahaava. Lääkäri vahvisti diagnoosin. Kysyi onko elämässä stressitekijöitä. Mitä siihen vastaisi. No siis on, se elämä itsessään? Kolme pitkäaikaissairaaksi luokiteltua lasta... Ainainen kiire. Nuori, viisas lääkärinainen ei katsonut tarpeelliseksi ruveta tässä vaiheessa puhumaan siitä, miten pitäisi vältellä stressiä. Sehän tietäisi sitä, että trio pitäisi sulkea perunakellariin ja laittaa ovi tiukasti kiinni perässä. Jonka jälkeen pitäisi yrittää olla ajattelematta heitä. Sain hyväntahtoisen naurahduksen, kun kerroin, että olin niinssä kivuissani yrittänyt tehdä etätöitä. Maaten sängyllä, läppäri mahan päällä. Sekä kehoituksen yrittää ainakin tänään olla avaamatta työsähköpostia. Sekä määräyksen olla ikinä hommaamatta työsähköpostia kännykkään (lupaan ja vannon etten tule tekemään sitä). Muutoin ei mahahaavassa sen kummempaa: neljän viikon lääkekuuri, pari päivää lepoa, ja jatkotutkimuksia. Ja rautakuuri alhaiseen hemoglobiiniin.

Tänään olen nukkunut kahden tunnin päiväunet. Olen jatkanut pyykkikoneen ohjelmaa siitä, mihin Topo sen oli aamulla pysäyttänyt. Olen vastannut kahteen työpuheluun ja kirjoittanut yhden työsähköpostin (se nyt vaan oli ihan pakko tehdä...). Olen tuntenut itseni aika pro-äidiksi, koska pakkasessa oli valmiiksi ruokaa "pahan päivän varalle", laskettakoon sairaspäivä sellaiseksi. Olen äärettömän tyytyväinen siihen, että viime viikolla, Topon migreenisession jälkeen avasin suuni. Kerroin pomollle, että vaikka kuinka yritän, niin näillä spekseillä ei voida tehdä täyttä työpäivää. Että teen enemmän, kuin mielelläni osa-aika duunia jatkossakin. Mutta ymmärrän jos hän haluaa niin sanotusti "luopua minusta" ja ottaa tilalle uuden ihmisen.

Olen äärettömän iloinen siitä, että saan jatkossakin tehdä osa-aika työtä. Niin pitkään, kun vain haluan. Sen täst edes sisältäen myös etätyöpäiviä, viikottain. Ei aamuruuhkassa kirmaamista ja kiireaikatauluja. Tämä olkoon ensimmäinen askel itsensä kuuntelun suhteen. Ehkä joskus opin ummistamaan silmät maton tahroilta, pyykkivuorilta, leluilta olohuoneessa? No, ei nyt liioitella, enkä opi. Mutta ehkä opin tekemään niin, että sunnuntaina, kun mies pakkaa pojat autoon ja sanoo: lepää, ota rennosti, niin teen niin. Ainakin tunnin verran. Ehkä opin, että tällä hetkellä se on tällaista: vain elämää.

Liian vapaalla

Pikainen puhelu ystävälle "älä lähde vielä, mä olen ainakin vartin myöhässä", vastauksena hyväntahtoinen hymähdys "ai, nyt jo vartin myöhässä, ookoo, minäpä en sitten lähde vielä". Mies juttelee jotain viikolla puhuttaneesta ikävästä ilmailualan tragediasta. Tuskailen "mä en voi nyt keskustella, mua stressaa". Olemme matkalla satamaan, jossa tapaan ystäväni. Ystävän kanssa olemme lähdössä päivän omalle lomalle itänaapuriin. Olen "yllättäen" vartin verran minuuttiaikataulusta myöhässä. Olen tietoisesti laittanut lähtöajankohdan tarvittavaa aiemmaksi, tietäen, että emme kuuna päivänä ole rivissä ja ojennuksessa, saappaat oikeissa jaloissa, kello kymmenen aamulla. Nyt alamme kuitenkin olemaan siinä määrin aikataulusta jäljessä, että alkaa hiipiä pieni jännitysmomentti päälle; joku liikenneonnettomuus, yleinen ruuhka, liikaa punaisia valoja; moneltakohan laivan lähtöselvitys sulkeutuikaan?

Takapenkillä Topo osoittelee taivaalle "kaa", vastaan "hyvä Topo, katso". Topo jatkaa tarinaansa "vee" = lentokone. Lentokoneesta ei ole ihan 100% varmuutta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että "vee" tarkoittaa sitä lentokonetta. Olen antanut itseni ymmärtää, että Topolla on lentokonevaihe, joten luonnollisesti Topolle on hommattu kevääksi lentokonetakki. Houdini on kiemmurrellut taas puoliksi irti turvavöistään. Miehelle pikainen heitto "hei, Sampu pitää vyöttää uudestaan", Sampulle tuhannes komento "autossa pitää istua nätisti siinä omassa penkissä". Edward on väsyneen näköinen, hän varmistelee puoliksi surkeana "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Lupaan, sekä vannon kautta kiven ja kannon, että tulen illalla kotiin. Heitän miehelle "miten sillä Edwardilla nyt tuntuu olevan niin tärkeää, että olen illalla kotona". Samalla alan ajatella kuluvaa viikkoa...

Aiemmin tuskailin sitä, että omaa aikaa ei ole. Nyt  kaikki se pakkasella oleva oma-aikavaranto on tullut käytettyä kuluneella viikolla. Olen viettänyt yhden illan siskoni seurassa, pyörien kaupoissa (lue: Hulluilla Päivillä tietenkin...). Seuraavan illan vietimme miehen kanssa ruokaillen (niin ja Hulluilla Päivillä). Kolmas ilta meni työpaikalla "juodaan vain lasilliset viiniä"-lasillisen venyessä muutaman tunnin kuulumisten vaihto-sessioksi. Ja nyt olen siis matkalla minilomalle idän suuntaan. Edward varmistelee taas "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Jälleen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon näin tapahtuvan. Tuntuu hyvältä nähdä ystävää, mutta pahalta olla taas menossa. Mies lohduttaa "no, onhan sulla ollut nyt tosi paljon menoja, mutta tää nyt on vaan sellanen viikko". Komppaan ja heitän perään "ens viikolla en kyllä mene minnekään".

Mies jatkaa viikon uutisaiheiden kertaamista, itse jatkan stressaamista. Mies tekee minimaalisen ajovirheen, jonka vuoksi joudumme keskelle punaista aaltoa. Tässä vaiheessa alan saada sydämentykytyksiä. Samalla miettien jälleen kerran, että miten se voi olla niin samperin vaikeaa lähteä ajoissa kotoa. Saavumme satamaan luvatun 10.30 sijaan kello 10.50. Pikaiset heipat miessakille ja ystävää halailemaan. Lähtöselvityksessä toteamus; meillä on ruhtinaallisesti aikaa, ihan turhaan tuli stressattua.

Noin 15 000 askelta ja 12 äärimmäisen leppoisaa ja hauskaa tuntia myöhemmin olen jälleen kotosalla. Pojat nukkuvat. Kotona ei ole kaaos, siis ainakaan järkyttävä sellainen. Ystävä tulee meille yökylään. Toteamme, että emme vissiin ole enää eilisen teeren tyttöjä, ja huikkaamme hyvät yöt toisillemme. Kello ei ole vielä edes iltayhtätoista. Normaalisti myöhään kukkuva mieskin kömpii yöunille reippaasti ennen puoltayötä. Sille päälle sattuessaan trio osaa imeä vahtivuorossa olevalta vanhemmalta mehut, sanoisinko; erittäin tehokkaasti.

Sunnuntaiaamu alkaa kuuden hujakoilla; ensimmäisenä Sampu tulee tarkastamaan, että onhan äiti-ihminen kotiutunut lupaustensa mukaisesti illalla. Ja onhan hän muistanut tuoda tuliaisiksi "pakettilelun". Pakettilelun virkaa toimittava uusi palapeli saa ensin pari ihastunutta "jee" huudahdusta osakseen, kunnes viiden minuutin jälkeen Sampu ilmoittaa "Faapu ei kykkää, Faapu haluaa toisen pakettilelun". Aamun ensimmäinen tilanne saadaan aikaiseksi äiti-ihmisen vastauksesta "nyt ei kuule ole muita pakettileluja". Tällä kertaa tilanteen ollessa ohi suht nopeasti. Pian Topo tulee tarkastamaan tilanteen; onko kotiuduttu, onko yllätyksiä. Aamuntorkun Edwardin tehdessä tarkastuskierrosta vasta lähempänä kello kahdeksaa.

Kello kymmeneen mennessä Topolla on alkanut pikkuhiljaa palaa hihat yleiseen notkumiseen, hän on sitä mieltä, että nyt voisi keksiä jotain ohjelmaa. Sampu ei ole vieläkään osoittanut suurempaa innostusta "pakettileluaan" kohtaan. Itseasiassa hän on unohtanut koko pakettilelun olemassaolon, Edward on ollut haltioissaan omista tuliaisistaan. Pyykkikone on taas vaihteeksi pyörimässä, kauppalista tehty, tarjoiltu kolme erilaista aamupalaa, todettu, että tässä huushollissa ei saa viiden minuutin rauhaa. Sekä todettu, että koti on maailman paras paikka.

Kello yhteentoista mennessä Topo on menettänyt hermonsa, niin sanotusti isossa mittakaavassa. iPadin takavarikointioperaation tuoksinassa hän on repinyt huoneessaan verhot ikkunoista ja levitellyt lelut ympäri huonetta. Kaaosta katsellessa allekirjoittanut menettää hermonsa; ei vissiin kannata laittaa enää verhoja ikkunoihin. Topo saa hieman (lue: todella paljon) falsetin puolelle menevän käskyn siivota jälkensä. Topo alkaa nyyhkyttää. Käskyttäjä alkaa nyyhkyttää. Mies rientää tuomariksi "tää on rankkaa, mutta muista, että me ollaan tiimi". Niin, ne sanat jotka olivat niin pitkään hukassa... Yritän hengitellä syvään, hetkellisen "tää ei lopu ikinä"-epätoivon aallon velloessa mahassani, sydämessäni ja päässäni.

Puoleen päivään mennessä Topo ja allekirjoittanut makaavat sylikkäin, peiton alla, lauleskellen Topon-rauhoitus-lauluja. Tunnen kuinka Topon kädet, selkä, jalat, pää, nykivät. Topo ei näytä hyvältä. Tajuan sen taas niin kristallinkirkkaasti; olen pohtinut päässäni työkuvioita, mutta ne asiat kyllä järjestyvät. Se missä minua tarvitaan eniten, on juuri siinä missä olen nyt; sylittelemässä karhunpoikasta. Kurkkua kuristaa, miksi Topon pitää jatkuvasti voida niin huonosti.  Mutta sen sijaan, että tekisi mieli kiivetä katolle kirkumaan, tai kävellä ovesta ulos, otan Toposta kovempaa kiinni. Paijaan hänen hiuksiaan. Mietin, että tänään teemme Topon kanssa kahdestaan jotain, joka on Topolle erityisen mieluisaa. Menemme pihalle puhaltamaan saippuakuplia ja kahdestaan puistoon. Ehkä heittäydymme ihan vallattomiksi ja menemme bussilla puistoon, vähän pidemmän matkan päähän. Käymme kahdestaan kaupassa, ostamassa päärynämehua.

Hetken kuluttua talossa on hiljaista. Topo lepää, mies on lähtenyt majakan ja perävaunun kanssa puistoon ja kauppaan. Haen alakerrasta säkillisen puhdasta pyykkiä yläkerran kaappeihin. Pysähdyn ruokapöydän kohdalla, katson olohuoneen yli ikkunasta ulos, harmaavat pilvet juoksevat siellä kilpajuoksuaan tuulen siivittäminä. Ystäväni on lähtenyt kotimatkalle. Ennen lähtöään hän huikkasi "kiitos, nyt mieli on levännyt useamman viikon edestä". Totean, että hän sanoi juuri ne oikeat sanat. Vaikka elämä ei muutu liiallisten omien menojen seurauksena, vaikka en kestä Topon isoja kiukkuja yhtään sen paremmin, kuin viime viikollakaan, niin mieli on levännyt. Se on siinä määrin levännyt, että osaan pysähtyä ja nähdä niiden pilvien kilpajuoksut ja osaan kirkkaasti jälleen nähdä, missä se minun paikkani on. Missä on maailman paras olla. Siihen tarvittiin parasta seuraa, liian vähän omaa aikaa, sekä hetkellisesti ihan liikaa vapaata.