Vuotava Seula: Pieleen Menneet Aikataulut

Vilkaisin eteen, taakse, olan yli, juoksin olohuoneeseen, yläkertaan, takaisin olohuoneeseen, huusin muutamaan otteeseen nimeä. Alkoi olla melko selvää, että lykätessäni Topon pihalle odottamaan ulkoilureissun alkua, se karitsan näköinen villakoira oli ottanut ritolat. Huokasin syvään, saatoin sanoa ehkä puoliääneen "voi helvetin helvetti" ja suuntasin jääkaapille. Jos se karitsa, anteeksi koira, ei kinkun voimalla palaa vähintäänkin häntä jalkojen välissä kotiin, niin... No niin: sitten en vaan tiedä mitä tehdä. Nopea kurkkaus ulos kertoi, että Topo rötkotti pihatiellä pitkin pituuttaan. Majakkaa ja perävaunua ei näkynyt missään. Eli olivat siis ilmeisesti jotakuinkin sulassa sovussa saaneet jumpattua sekä itsensä, että yhden kappaleen rattikelkkoja bussipysäkille. 

Juuri kun olin sullomassa kinkkua taskuun ja tarkistamassa, että avaimet ovat mukana, huomasin yhden naapureistamme lähestyvän kotiamme pitkin sitä pihatietä, jolla Topo yhä rötkötti pitkin pituutta. Sylissään naapurilla oli yksi kappale karitsaa muistuttavaa villakoiraa. Hätätilanne numero yksi oli ohi. Koira ei ollut ainakaan enää hukassa. 

Kiitin vuolaasti, selitin "tässä nyt oli vähän hässäkkää, kun en huomannut, Topo oli avannut sekä välioven, että ulko-oven ja siinä sitten koira näki tilaisuutensa tulleen". Vastaukseksi sain hyväntuulisen "no näin mä ajattelinkin". Kiitin vuolaasti lisää ja vein miniseikkailulla olleen koiran sisälle.Varmistin, että sekä väliovi, että ulko-ovi tuli suljettua, sekä että ne avaimet ovat yhä matkassa. Otin Topoa kädestä kiinni ja suuntasin koht bussipysäkkiä. Saapuen pysäkille Topo käsipuolessani juuri samaan aikaan, kun bussi lähestyi pysäkkiä. Kuullen miten Elias selitti, että bussikortti on kadoksissa. Kuinkas muuten... 

Pikainen lompakon läpikäynti: ei, sinne ei ollut minkään taikaiskun voimasta ilmestynyt itsestään bussirahaa. Bussi kaarsi pysäkille, ohjasin lauman kelkkoineen sisälle bussiin ja aloin kännykkäsovelluksella, tällä kertaa vuolaasti anteeksipyydellen, ostamaan kahta lasten bussilippua. Bussilippujen oston jälkeen huomasin, että Elias oli parkkeerannut itsensä ja kelkan noin niinkuin keskelle bussin keskikäytävää. Niin että siitä ei suin surminkaan pääse ohi, ympäri, saatikka ylitse. Laskin pikaisesti kymmeneen, hengitin syvään ja pyysin Eliasta "nostamaan kelkan pystyyn". Eliaksella yhä ollessa käsitykset pystyyn, alla, päällä yms hieman hukassa, hän viritti kelkan tyytyväisen näköisenä vielä vähän enemmän tukkimaan kulkutietä. Ohjasin Topon istumaan, ohjasin Eliaksen istumaan ja retuutin kelkan hänen vierelleen. Demonstroiden mitä tarkoittaa "pystyyn". Asettaen Eliaksen kädet kelkalle niin, että se pysyy siinä hänen vieresssään sievästi pystyasennossa. 

Tässä oltiin lähdössä viettämään leppoisaa ulkoilupäivää... 

Vaikka lähtöön mahtui niin sanottua ylimääräistä säpinää, niin ulkoilureissu oli muutoin lähestulkoon täysi kymppi. Muutamaa "nyt oli mun vuoro" ja "mä haluan laskea äidin kanssa" minikiukkua lukuunottamatta suuremmilta yhteenotoilta vältyttiin. Puistosta löytyi juuri triolle mäenlaskuun sopiva mäki: ei liian jyrkkä, ei liian pitkä, ei vaaramomentteja, kuten kiviä, tai puita joihin nyt ihan heti olisi voinut törmäillä. Keikan kruunasi Topon kasvoilta poistava onni, kun hän vuoronperään Eliaksen ja Sampun kanssa viipotti mäkeä alas kelkan kyydissä. Topo, minun vesieläimeni, joka voisi viettää talvikauden kelkan kyydissä. 

Kun lapset kasvavat niin elämä helpottaa. Se nyt vaan on niin. Vaikka kuinka olisi kehitysvammaa, ja ties mitä sairauksia bonuksena hämmentämässä pakettia. Silti olen eritoten syksyn aikana huomannut, että yksi aikuinen käsipari ei aina vain meinaa riittää. Kun pitäisi olla ohjeistamassa Eliasta, katsoa, että Sampu toimii kuten on sovittu ja olla samaan aikaan auttamassa Topoa. Onnistuneenkin ulkoilureissun jälkeen kaipaa hetken lepoa. Puhumattakaan niistä ulkoireissuista, kuin kaikki (anteeksi...): menee enemmän tai vähemmän päin helvettiä. Vaikka lapset kasvavat ja elämä vähän helpottaa, niin jokainen päivä on kuitenkin muistutus omien voimavarojen rajallisuudesta. Siitä, että vaikka kuinka suunnittelee ja hioo vaikkapa arkiaamujen minuuttiaikataulua viimeisen päälle, niin seula vuotaa helposti jostain päästä. Jotain yllättävää tapahtuu. Tai Topolla on erityisen huono hetki, Sampulla perusuhma, tai Eliaksella puskee pikkiriikkisen päälle murrosikä. Asioita jotka laittavat sen mukamas viimeisen päälle hiotun minuuttiaikataulun ihan sekaisin. 

Lauantaina, sen puistokeikan jälkeen jätin trion miehen hoivaan ja otin kunnolla omaa aikaa. Haahuilin tavaratalon alennusmyynneissä, viettäen ainakin tunnin aikaa kuppi- ja kippo-osastolla. Tapasin ystävän, toisen äidin, kohtalotoverin. Nauroimme, niin että sunnuntaina sattui naamaan. Ajelimme ratikalla tapaamaan kolmatta äitiä, kohtalotoveria ja nauroimme lisää. Muistin miten tärkeää on edes hetken, edes silloin tällöin, ottaa oikeasti aikaa ja olla muuta, kuin äiti. Tai se osa-aikatyöntekijä jonka on aina lähdettävä töistä tietyllä kellonlyömällä, koska "koulutaksi tulee puoli neljä". Miten siistiä on olla hetken aikaa "vain Mari". Vain minä. Tankata voimaa niihin hetkiin, kun Topo rötköttää pihatiellä, koira on karannut ja bussikortti hukassa... Koska vaikka niitä aikatauluja hinkkaisia kuinka, niin monesti seula silti vain pääsee vuotamaan.