Voittajat Eivät Luovuta

Olohuoneemme seinällä on hylly. Hyllyllä on tasan kolme tavaraa. Yksi niistä lähti paremman alta vaihtoon kuluvalla viikolla: valkoinen kynttilä sai häädön ja tilalle hyllylle, itseoikeutetusti pääsi Eliaksen koulussa tekemä tulppaani. Muutoin hyllyä koristaa pieni puinen kello.Joka ei todellakaan ole hyllyllä sen vuoksi, että siitä kukaan katsoisi aikaa. Se on hyllyllä ihan vain siksi, että se on söpö.  Kolmas tavara on taulu. Jossa lukee "Winners never quit. Quitters never win".

Taulu on ostettu joskus vajaa kolme vuotta sitten, kun olimme miehen kanssa Porvoossa viettämässä kahdenkeskistä laatuaikaa. Silloin taulun sanoma iski, kuin leka päähän. Noinhan se just menee...

Viimeisen lähestulkoon puolen vuoden verran elämä on ollut kovin erilaista, kuin ikinä aiemmin. Rauhallisempaa, hektisempää, rankempaa ja samaan aikaan vähemmän rankkaa. Yksi mitä se toden totta on ollut, on: yksinäistä. Märisen vasemmalle ja oikealle kuinka "mä haluisin vaan hetken olla rauhassa". Joten se ei mene tämän yksinäisyyshomman kanssa ollenkaan yksiin. Olen trion kävelevä viihdytin/palvelukeskus, jos en nyt 24/7, niin ainakin noin keskimäärin 16/24. Ja silti tunnen olevani niin yksin. Minulla on elämässä ihania ystäviä. Siis kertakaikkisen ihania! Siskon kanssa pidämme yhteyttä monta kertaa päivässä. Käyn töissä. Tällä hetkellä jopa kahdessa eri työpaikassa. Työpaikoissa joissa on töissä mukavia, aikuisia ihmisiä, joiden kanssa puhun. Työasioista, ja ei-työasioista. Silti, jollain ihmeen ilveellä: Tunnen olevani yksin.

Välillä yksinäisyys on ollut pakahduttavaa. Sellaista, että tekisi mieli itkeä "kun mä olen niin yksin". Välillä se on sitä, että kun yhtäkkiä olisikin sitä jossain määrin elintärkeää omaa aikaa, ei olekaan oikein ketään, kenen kanssa viettää sitä. Välillä se on sitä, että aamuisin, kun kaikki menee päin helvettiä: siitä pitää selvitä yksin. Ja iltaisin, kun Etelä-Suomen talvi pistää parastaan, ei tarvitse kauheasti pohdiskella, että kuka lähtisi koiran kanssa iltalenkille. Iltaisin se on kovin konkreettista: kun sammuttelen talosta valoja, talossa on hiljaista. Hyvällä, mutta yksinäisellä tavalla hiljaista.

Silloin kun Eliaksesta tuli joidenkin määritelmien mukaan "erityislapsi", minusta tuli yksinäinen. Tipuin porukasta. Eristäydyin puiston mammaringistä, jossa keskusteltiin lapsen edistysaskelista ja siitä, miten lounaaksi oli vedetty bataattia ja jälkkäriksi banaania. Eristäydyin koska: noh en kuulunut enää porukkaan. Poitsu oppi kaiken tasan tarkkaan omaa tahtiaan ja meidän lounashetket olivat lähinnä otoksia katastrofin ja painajaisunen välimaastosta... Kaiken sen keskellä tunsin itseni yksinäiseksi epäonnistujaksi.

Jossain vaiheessa löysin "lajitovereita". Tunsin itseni vähän vähemmän yksinäiseksi. Mutta yhä olin se, joka eristäytyi puiston mammaringistä. Yksinäisyys ja epäonnistuminen olivat yhä arjen jokapäivisiä kavereita. Pian minusta tuli kahden erityislapsen äiti. Saatoin naurahtaa, että me oltiin niitä, jotka kumosivat sen "salama ei lyö samaan paikkaan kahdesti"-sanonnan. Naurahdin, vaikka sydämeen sattui ihan hemmetisti ja tunsin itseni vieläkin epäonnistuneemmaksi ja yksinäisemmäksi.

Eikä aikaakaan, kun saatoin sanoa, että arvatkaas mitä: Salama voi löydä samaan paikkaan kolmesti! Minusta oli tullut jonkinasteinen kohtalonoikku: meistä miehen kanssa oli tullut jonkinasteisia kohtalonoikkuja: kolmen lapsen vanhempia, kolmen erityislapsen vanhempia. Sampun ensimmäisinä elinvuosina oli hetkiä, jolloin ajattelin, että maailmassa ei ole ketään, kuten ME. Me, koska rinnallani oli kuitenkin: mies. Vaikka olin totaalisen ulkona kaikista maailman mammaringeistä, kartoin kuin ruottoa kaikkia mahdollisia Facebookin "äiti-ryhmiä" ja Sampun vauva-ajan haasteista johtuen leikkipuistot/avoimetpäiväkodit/babybiot yms olivat "no no"-listalla, tunsin itseni yksinäiseksi, mutta en ollut yksin.

Viimeisen puoli vuotta rinnallani on yhä ollut mies. Mutta ei enää samalla tavalla, kuin aiemmin. Hän on olemassa. Haluamassa parasta. Tarjoamassa apua. Hän on aktiviisesti läsnä isänä triolle. Mutta, me emme ole me. On lähinnä olemassa minä ja hän. Ja se on asia, joka on saanut minut tuntemaan itseni vieläkin yksinäisemmäksi, vielä hieman lisää epäonnistuneeksi. Asia joka liene melko luonnollista?

Tänään vietimme Sampun kanssa kahdenkeskistä "jotakuinkin vapaapäivää". Jotakuinkin vapaapäivä tarkoittaa sitä, että ollaan noin niinkuin periaatteessa vapaalla. Mutta täytetään vapaapäivän aikana Kelan lomakkeita, jonotetaan Kelassa puolitoista tuntia ja sitten tehdään parin-kolmen tunni verran vähän etätöitä.

Kun olimme kotiutumassa meidän Kela-kauppareissultamme, Sampu paino bussissa päänsä olkapäätäni vasten. Minulla on suuri kunnia saada olla usein arjessa se ihminen, jonka olkapään suunnalta löytyy siihen nojaava pää: Topo harrastaa sitä aktiivisesti arjessa, Elias samoin. Sampu on enemmän "aamulla ja illalla halataan ja pussataan, muuten ei niin tartte leperrellä"-miehiä. Joten tuollainen "ei hempeilijä"-tyypin yhtäkkinen hellyydenosoitus tuntui erityisen hyvältä. Muistin jälleen, miten tärkeää meidän on Sampun kanssa pitää arjessa näitä yhteisiä "vapaapäiviä", jos suinkin vain mahdollista on. Että hän saa olla hetken se pieni kaveri, joka saa yhden päivän verran kaiken äitinsä huomion. Jotta olen siinä vieressä olemassa, jos yhtäkkiä tuntuu siltä, että haluan painaa pääni äidin olkapäälle. Siinä bussissa ei tuntuntu yksinäiseltä, ei surkealta. Tuntui vaan hirveän hyvältä. Onnelliselta.

Kotona parkkeerasimme sohvalle ja pistimme leffan pyörimään. Vilkaisin sohvan vieressä olevaa hyllyä: Voittajat Eivät Luovuta. Niinhän se menee. Eivät he luovutakaan. Ison pyörän raksuttaessa puolivauhtia, kuten normaalisti, sain yhtäkkiä ahaa-elämyksen: Voitto ei muuten takaa sitä, että olet onnellinen! Voittajat eivät luovuta: on hyvä muistutus arkeen. Se, että yrittää tehdä itsensä onnelliseksi, ehkä parempi elämän ohjenuorana.

Taulu saa jäädä hyllylle. Koska tykkään siitä, ja samalla tykkään sen sanomasta. Monena aamuna se on saanut adrenaliinin, tai minkälien virtaamaan siinä määrin, että väsymyskoomasta on saanut itsensä liikkeelle. Mutta en anna sen enää toimia elämäni ohjenuorana. Yksinäisyys osaa ajoittain olla todella surkeaa. Siksi sen vastapainoksi pitäisi yrittää miettiä, että mistä tulen onnelliseksi. Niinkuin siitä päästä olkapäällä: Silloin pitää jäädä sillä hetkellä vaan aloilleen. Haistattaa pitkät pyykkikoneelle, sähköposteille jotka odottavat kirjoittamista, astianpesukoneelle joka odottaa tyhjentämistä ja huomisaamun vaatteille. Nauttia päästä olkapäällä, olla aloillaan ja olla hetken onnellinen. Antaa niiden voittamishommien odottaa parempaa hetkeä... Sitäpaitsi: tätä nykyä sen Voittajataulun vieressä on yksi asia josta tulen onnelliseksi joka ainoa kerta sen nähdessäni. Tietenkin se tulppaani. Onnen-juttu, ohjenuora.