Pieni Sana

Olin istunut Topon koululla hänen oman avustajansa, opettajan, sekä terapeuttien kanssa miettimässä tavoitteita kuluvalle kevätlukukaudelle. Tunnin pituisen istunnon jälkeen totesin, että jos sopii, niin Topo voisi lähteä nyt kanssani kotiin. Topon oma avustaja ohjasi minut läpi päivähoidon ruokailutilan, tilan taakse aukeavaan pieneen huoneeseen. Pienessä huoneessa oli lattialla patja ja siellä patjalla, peittojen alla, makoili Topo. Joka oli juuri heräilemässä päivätorkuiltaan.

Topon oma avustaja sanoi hiljaa "Topo, katso kuka täällä on". Topo avasi unensikkuraiset silmänsä. Selkeästi hetkesti yhdistäen päässään paikkaa ja aikaa. Huomaten minut ja sännäten patjalta ylös salamannopeasti. Yhä hieman hämmentyneen näköisenä. Hän näytti pelottavan kalpealta. Mielessä välähti ajatus siitä, että olisiko koululla kiertävä vatsatauti iskemässä päälle. Tai sitten olemus kieli vain siitä, että pikku-ukko oli yhä hieman unenpöpperössä.

Topo torppasi nätin päättäväisesti hänelle välipalaksi tarjotun karjalanpiirakan. Keräsi sisäkenkänsä mukaan ja suuntasi naulakolle. Aloimme yhteistuumin pukea päälle. Olin jo tehnyt hänelle selväksi, että nyt voisi lähteä äidin kanssa yhtämatkaa kotiin. Päälle puettuamme, Topon hienosti auttaessa, minkä osasi, suuntasimme ulos, lumen keskelle. Topon yhä ollessa kovin kalpea ja vaisu. Bussipysäkille tallatessa yritin saada Topoa piristymään: virittelemällä ilmoille lempilauluja, tai juttelemalla siitä, että mennään kotiin syömään. Topo käveli nätisti, aina vaan kalpean vaisuna vierelläni.

Bussipysäkillä kalpeus ja vaisuus jatkuivat. Topon pikimustien ripsien ympäröimät silmät räpsyivät. Vähän liikaa. Eivät huolestuttavan paljon, mutta juuri sen verran liikaa, että aloin pikkuhiljaa kallistua sen kannalle, että joku tauti on iskemässä päälle. Edes mielikuvaharjoitukset kotona odottavasta ruokailuhetkestä eivät saaneet vastakaikua Topolta, hänen normaalisti toistellessa ruokailujuttuihin innoissaan "syödään syödään". Jälleen päässä kävi ajatus, että voi kun voisit jollain tapaa kertoa, että mikä vaivaa. Onko huono olo? Jäivätkö unet liian lyhyiksi? Ihmetyttääkö muuttunut iltapäiväohjelma?

Topo tuli lähelleni, painaen päänsä tiukasti kiinni minuun. Siirsi katseensa taivaalle ja sanoi hiljaa "lintu". Toistaen uudelleen "lintu". Kohotin oman katseeni Toposta taivaalle, ja kyllä vain, siellä teki lentoharjoituksia kolmen linnun kopla. Tuo oli ensimmäinen kerta, kuin ikinä kuuliin sanan "lintu" Topon suusta. Pieni sana, jolla oli minuun niin suuri vaikutus.

Pian pääsimme bussimme kyytiin. Topon ollessa yhä vaisu. Painaen päänsä tiukasti bussin ikkunaan. Minun yhä miettiessä, että mistä moinen vaisuus johtuu.

En vieläkään tiedä, mikä teki Toposta niin vaisun silloin iltapäivällä. Illan mittaan Topo sain jostain vähän lisää virtaa ja sitä myöten, kun havaitsin olemuksessa piristymistä, oma huoli alkoi väistyä. Kun saattelin Topon illalla sänkyyn, ja huoneesta poistuessa kuuliin pienen "hyytä" (=hyvää yötä), tiesin, että kaikki on hyvin. Hyvän yön toivotus on Topon tapa sanoa "kaikki hyvin, jään nyt tähän ja käyn nukkumaan".

Vaikka iltapäivä meni huolen merkeissä, lämmitti se "lintu" niin kovin. "Lintu" kasvatti sisällä kytevää toivon kipinää siitä, että ehkä, joku kaunis päivä sen linnun lisäksi, äidin ollessa Topon olotilasta huolissaan, hän osaa jollain tapaa kertoa, että "ei ole hätää". Tai "sattuu". Tai "väsyttää". Ehkä...