Normaalin Epänormaali Top Vitonen

Luin aamulla Ylen uutista ruotsalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan lapset, jotka viedään autolla kouluun, menestyvät koulussa huonommin, kuin sinne kävelevät tai pyöräilevät luokkakaverinsa. Teki mieli laittaa samantien kyselyä tutkijoille, että onko se nyt sitten niin, että ne lapset jotka asuvat "ei kävelymatkan"-päässä koulusta, voivat samantien heittää hyvästit haaveille jatko-opiskelupaikoista. Ne kun ymmärtääkseni ovat melko kortilla muutenkin. Ja tulipahan siinä sitten samalla mieleen, miten oikeasti elämässä siitä epänormaalista on tullut tätä nykyä elämässä niin normaalia... Alla jonkinasteinen oman elämäni Normaalin Epänormaalin Top Vitonen. Satunnaisessa järjestyksessä.

1) No ne koulumatkat: Yhtenä päivän hihitän sisäisesti, toisena päivänä noin suurinpiirtein itken ulkoisesti ajatukselle ensi syksystä. Trion koulut tulevat mitä suurimmalla todennäköisyydellä sijaitsemaan täysin eri puolilla armasta kotokaupunkiamme. Eli lähinnä hihitän, tai melkein-itken ajatukselle kolmesta taksista. Sekä ajatukselle kolmen taksin aiheuttamista aikatauluongelmista. (uskoni ei vain riitä siihen, että kohdallemme sattuisi noin keskimäärin kuusi taivaanlahjaa, nykyisen kahden sijaan. Näillä taivaanlahjoilla viittaan trion aamu- ja iltapäivätaksien ihaniin kuljettajiin, jotka ovat aina just eikä melkein ajallaan).  Luonnollisesti aikatauluongelmat aiheuttavat suoraan jonkin asteisia fyysisiä ongelmia, kuten kohonnutta pulssia, tai liian korkeaa verenpainetta. Voinen siis jälleen laittaa 100-vuotissynttäreiden suunnittelun jäihin. Niin ja se normaalin epänormaali: sehän on luonnollisesti normaalia, että lapset kulkevat kouluun taksilla. Siis tässä perheessä. Naapuriperheessä se on ehkä hivenen epänormaalia.

2) Syökää kasviksenne : Juu ei... Ei syödä. Kun trio ja heidän "juttunsa" tulevat puheeksi uudemmissa ympyröissä, suht säännöllisesti joku uudempien ympyröiden uudempi tuttavuus tulee jossain vaiheessa kysymään vienosti, että "mitenkäs muuten, syöttekö säännöllisesti kalaa, niin ja olen lukenut että vihannekset, sekä hedelmät on erityisen tärkeitä, kun on noita neurologisia juttuja". Tähän voisin lyhyesti todeta, että olkaa hyvä, ottakaa vaikka Topo viikoksi lainaan ja jutellaan sitten niistä viikottaisista kaloista ja päivittäisistä vihanneksista uudemman kerran. Topo ei syö vihanneksia. Piste. Topo syö kalaa korkeintaan kalapuikkojen muodossa. Piste. Niin ja niistä kalapuikoista hän syö vain sen paneroinnin, vai onko se nyt sitten kuorrute. Katsoin erästä kokkiohjelmaa, jossa tämä kokki-ihminen totesi erään perheen äidille, että lapselle pitää vain maistattaa uutta makua 20 kertaa, jonka jälkeen hän kyllä hyväksyy ruokaympyräänsä vaikka mitä. Kokki-ihmisen lausahdus ei päde tähän sekalaiseen seurakuntaan. Täällä eivät kaikki syö niitä kasviksiaan. Epänormaaleista ruokarytmeistä, ruokarituaaleista, sekä yksipuolisesta ravinnosta on tullut epänormaalin normaalia. Niin se vaan menee... Topo vetää pinaattilettuja, ilman alkupalaporkkanoita. Niin ja pinaattilettuja jääkaappikylmänä, suoraan paketista. Niin(kin) se vaan menee...

3) Jos kukaan ei makaa JA huuda marketin lattialla, kauppakeikka on onnistunut  En tiedä mitä tähän pitäisi lisätä. Ehkä tuossa tuli kaikki siinä pähkinänkuoressa? Siitä että kymmenenvuotias miehenalku maata rötköttää keskellä supermarketin käytävää... Siitä on tullut ihan arkipäivää. Normaalin epänormaalia. Ei se ole kasvatuskysymys, lääkityskysymys, yöunikysymys, tai väsymyskysymys, miksi Topo makaa kaupan lattialla. Topo vain kertakaikkiaan tekee niin. Niin kauan kun hän ei makaa  JA huuda samaanaikaan annan itselleni olantaputuksen ja papukaijamerkin hyvin menneestä kauppareissusta. Niin, ja kun näen Topon makaavan siellä marketin lattialla... Yleensä siirrän hänet vähän sivummalle, ettei hän tuki kenenkään kulkureittiä. Totean, että "äiti hakee vielä maidon ja jauhelihan". Eikä mielessäni useinmiten edes pikaisesti käy ajatus siitä, että jonkun mielestä olisi epänormaalia, että siinä sipsi- ja eläinruokahyllyjen välimaastossa rötköttää 125 senttinen kaveri.

4) Päättömien lauseiden toistelu julkisilla paikoilla Jos satutte istumaan ruuhkabussissa, jossa kuulet naishenkilön sanovan kovalla äänellä 15 kertaa peräjälkeen "Minä haluan kanin", niin olette luultavasti nousseet samaan bussiin Topon ja allekirjoittaneen kanssa. En muista onko trion ihana pute (eli puheterapeutti) joskus aikanaan antanut vinkin, että lapsen sanomia sanoja on hyvä toistaa perässä. Vai olenko lukenut siitä jostain. Vai olenko vain kertakaikkiaan jossain vaiheessa alkanut tekemään niin. Pääsemättä eroon tavasta. Koska harrastan sitä. Aktiivisesti. Sen kummemmin ajattelematta, että jostakusta se saattaa kuulostaa omituiselta, epänormaalilta. Jos nyt Topo on oppinut elämänsä ensimmäisen kolmisanaisen lauseen, niin tottakai toistelen sitä hänen perässään. Se, että lauseessa ei ole minkäänlaista päätä, häntää tai sitä punaista lankaa: kuka välittää? Koska "Minä haluan kanin".

5) Korttelin ympäri sydän kurkussa  Trion jäsenet ovat kuusi-, 10- ja 12-vuotiaita. Muistan, kun olin itse noin yhdeksän vanha ja siskoni paria vuotta nuorempi. Ajelimme joskus iltapäivisin äitini työpaikalle, käyttäen bussia, metroa, sekä toista bussia tai vaihtoehtoisesti ratikkaa. Kävelin yksin koulumatkat luultavasti ekaluokan toiselta kouluviikolta lähtien. Koulumatkalla piti ylittää Mansku. Sekä pari muuta suht vilkkaasti liikennöityä tietä. Nyt odotan illalla Topon nukahtamista, ennen kuin lähden koiran kanssa iltalenkille. Toistaen Eliakselle ja Sampulle liian moneen kertaan, että äiti menee Roopen kanssa lenkille, ei viivy pitkään, ovea ei saa avata ja sängyssä pitää pysyä.... Lenkit kävelen rivakkaa vauhtia. Ajatusten kulkiessa jotakuinkin aina samaa rataa "kylläpä nää iltalenkit tekee hyvää, ihanaa kun saa happea" "pitää nyt kävellä vauhdilla, ettei Topo vaan herää". Joskus ajoittain saatan lähteä lenkille niin, että vakuuttuneena siitä, että Topolla ovat kaikki maailman planeetat suotuisassa asennossa, heitän lenkin hänen ollessa hereillä. Tuolloin soitan Eliaksen kännykkään noin suurinpiirtein viiden minuutin välein "onhan kaikki ok"-tarkistussoiton. Kuunnellen Eliaksen ja Sampun kyllästyneitä "joo, on on, sä soitit just äiti" vastauksia. Itselleni on täysin normaalia ajatus siitä, että niin kauan kuin Topo ikinä kotona asuukaan: häntä ei jätetä tänne iltajumpan ajaksi itsekseen hyörimään. Se nyt kertakaikkisesti on vain epänormaalin normaalia.

Ehkä tässä kaikesta parasta on se, että niistä jutuista on tullut normaalia. Koska kyllähän sitä tekisi itselleen elämästä hemmetin paljon vaikeampaa, jos joka päivä joutuisi miettimään, kuinka epänormaalia tämä kaikki on? Nyt se on vain sitä perussettiä. Erilaisissa puitteissa.