Paska Mutsi, Osa Sata: Puuttuvat Sipsit

Tarina siitä, miten vihreä ja oranssi purkki lähestulkoon suistavat elämän raiteiltaan (tai noh, ainakin fiiliksen, yöunet ja seuraavan päivän).

Välillä ei tarvita suurtakaan merenkäyntiä siihen, että se oman elämän kaarnavene alkaa keikkua jos nyt ei merisairautta, niin ainakin lievää epämiellyttävää tunnetta aiheuttavalla tavalla. Tällä kertaa oman osansa keikkumiseen liene tuoneet myös ulkona oikeasti puhaltava lähestulkoon myrskytuuli, sekä toista päivää taukoamattomana jatkuva sade. 

Eliaksen ja Topon kanssa minusta on tullut mestari näkemään ne pienetkin merkit, jotka monelta muulta luonnollisesti menevät helposti ohi. Mitä tulee siihen, että heidän olotilassaan saattaa olla piakkoin näkyvillä suurempia muutoksia. Topolla on ollut enimmäkseen mahtava kesä ja syksy. Toki väliin mahtunut huonoja hetkiä, huonoja päiviä ja huonojen päivien putkia. Mutta kokolailla ollaan menty plussan puolella. Nyt niitä yleensä huonompaa jaksoa enteileviä merkkejä on alkanut näkyä Topon elämässä. On seinien koputtelua, vähän liian riehakasta kikattamista, pakkoliikkeitä portaissa, sitä että hän ei ensimmäisellä, toisella, kolmannella, tai välttämättä neljännelläkään kerralla havahdu, kun hänelle juttelee, sekä ajoittainen täysin pysähtynyt katse. Niin ja illat: normaalisti kahdeksan aikaan illalla Nukkumatin kanssa treffejä sopiva Topo on pitänyt saatella sänkyyn kerta toisensa jälkeen, kellon lähestyessä kymppiuutisia. 

Nämä ennusmerkit ovat vielä pieniä. Mutta kuitenkin niin selkeitä, että olen pikkuhiljaa alkanut pelkäämään tulevaa talvea. Mitä jos siitä tulee viime talven uusinto? Nämä pienet, selkeät ennusmerkit ovat laittaneet tuntosarveni niin äärimmilleen, että olen alkanut taas nukkua koiranunta. Sellaista koiranunta, kun alitajuisesti valmistautuu jo siihen, että luvassa voi olla yöaktiviteetteja a la Topo. Koiranuni taas vaikuttaa suoraan omaan mielialaan, sekä siihen muutenkin huonohkoon (okei todella huonoon!) muistiin. 

Ehkä yöunien suhteen tuli ihan hyvään saumaan Eliaksen ja Topon tänään alkava, samanaikainen tilapäishoitojakso. Henkisen paskamutsiuden kannalta taasen ei. Nimittäin se oranssi ja vihreä purkki... 

Tilapäishoitoon lähteminen on yhä, aina vaan, epäilen, että jossain määrin ikuisesti, raskasta. Niin pikku-ukoille, kuin heidän vanhemmilleen. Vaikka mielessään suunnittelee jo mitä kaikkea "voi tehdä", kun koululaiset, tai vain toinen heistä (eli Topo) on hoidossa, niin samalla jälleen kerran, aina vaan, sydän sanoo, että ei tämän näin kuulu mennä. Tilapäishoitojaksoa helpottamaan ja sitä vanhemman omatuntoa keventämään, huushollissamme vallitsee "eväspolitiikka". Mustaan tilapäishoitolaukkuun pakataan poikien herkkuja: päärynämehua, pullo PepsiMaxia, ehkä pieni suklaapatukka. Sekä tärkeimpänä kaikesta: Eliakselle oranssi purkki sipsejä, Topolle vihreä purkki sipsejä. 

Eilen illalla, sen jälkeen kun olin saatellut Topon sänkyyn "sen sadannen kerran", en ollut saanut tietokoneelta, enkä isoveljen puhelimesta Sampulle toimimaan Yle Areenaa, (joka oli tietenkin aiheuttanut valtaisan arvosteluryöpyn), puin Roopen heijastinliiveihin. Sekä itseni kumppareihin, pipoon ja sadetakkiin ja painuin melko raatona ulos pimeyteen. Iltalenkille. Sekä kauppaan ostamaan niitä sipsi-tärkeyksiä. Olen tietyissä asioissa aivan liian suorittajaluonne (ja toisissa asioissa en sitten tasapainon vuoksi suorita ollenkaan...), enkä anna itselleni armoa, en sitten missään olosuhteissa. Yksi niistä on Roopen kunnon iltalenkki. Vaikka väsyttäisi ihan simona, taivaalta sataisi tiskirättejä, lähistön kaikki katulamput olisivat rikki, niin kunnon lenkki on tallattava. Järki kyllä sanoo, että koira ei mene rikki siitä, että hän yhtenä iltana käy lyhyemmällä lenkillä. Tässä kohdin armoton suorittajaluonne huutaa "mutta se saattaa mennä rikki". Joten tuulesta, sateesta, väsymyksestä ja yleisestä vatutuksesta huolimatta lähdimme painamaan Roopen kanssa "sopivaa iltalenkkiä". Kaupan kautta. 

En ylipäänsä tykkää jättää Roopea kaupan ulkopuolelle notkumaan ostosreissun ajaksi, mutta olosuhteiden pakosta niin on ajoittain tehtävä. Kuten eilen illalla. Kaupan ulkopuolella sattui juuri hengaamaan pari nuorta pariskuntaa, kilpaa energiajuomia ja tupakkaa vetäen. Tyypit vaikuttivat kilteiltä tapauksilta, mutta antoivat allekirjoittaneelle hieman lisävauhtia kauppakeikkaan. "Etteivät vaan vaikka mene kiusaamaan Roopea". Kaupassa kiersin järjestelmällisesti hyllyt: maitoa, puuroa, päärynämehua (väärä merkki kuului aamulla Sampun tuomio...), PepsiMax, epämääräinen tunne, että jotain unohtui, mutta vauhdilla kassalle ja ulostsekkaamaan, että Roopella kaikki hyvin.

Pimeässä, tuulessa, sateessa, Roopen ja ostoskassin kanssa kotiin. Mustan tilapäishoitolaukun pakkaaminen, varmistus, että lääkkeet ovat doseteissa oikein, muutama heilautus kahvakuulalla, keittiön siivoaminen, varmistaminen, että trio on untenmailla, hammaspesu, niin: ja eväiden pakkaaminen siihen mustaan laukkuun. Sekä tajuaminen, että perkele: lähdin ostamaan sipsejä, ja unohdin sipsit. Paniikki. Kaikkien alakerran kaappien läpinuohoaminen. Nuohoamisen tuloksena löydetty Eliakselle pieni suklaapatukka, sekä pieni purkki p u n a i s i a sipsejä. Topolle purkkiruoka (jep, jätkä rakastaa niitä yhä). Vuoden paskin mutsi-fiilis. Paniikkiviesti miehelle illalla, klo 22.56 "voi helvetti, mä lähdin ostamaan sipsejä ja unohdin ostaa ne". Miehen ymmärtäessä katastrofitilanteen laajuuden, lähetellen erilaisia "hoidetaan asia näin"-ehdotelmia. Sänkyyn odottamaan, turhaan, että uni tulee silmään. 

Onnistuin, kuin onnistuinkin jotenkuten nukkumaan jopa viisi tuntia putkeen. Jonka jälkeen kaikkien mindfulness-mielikuva-harjoitustenkaan jälkeen unta ei enää riittänyt. Koska mieli oli jäänyt junnaaman radalle "mitähän Topo miettii, kun sillä ei ole laukussa sipsejä". Jännitin aamua: Topon lähtöitkuja, Eliaksen eväspettymystä. Mielialaa eivät juuri nostattaneet ulkona yhä jatkuva syysmyrsky sateineen. 

Herätyskellon soidessa sade lakkasi hetkeksi. Juuri siksi aikaa, että Elias ehti kävellä Roopen kanssa sopivan aamulenkin siinä takapihan vierellä, metsän siimeksessä. Topo oli skarppina. Musta laukku ei itkettänyt häntä. Hän hoki tilapäishoitopaikan nimeä, tuli nätisti aamupesulle ja puettavaksi. Halasi äiti-ihmistä pitkään ja hoki jälleen tilapäishoitopaikan nimeä. Tunnustin Eliakselle eväsmokani, lupasin ja vannoin, kautta ja kiven ja kannon, että kun hän perjantaina tulee kotiin, ruokapöydällä, hänen paikallaan odottavat oranssit sipsit. Sain synninpäästön. Synninpäästöstä helpottuneena lupasin, että Elias saa rahkan JA kaakaota aamupalaleivän kaveriksi. Olin kuulemma maailman ihanin äiti... 

Saattelin sateessa Eliaksen ja Topon taksiin. Kantaen sitä mustaa tilapäishoitopaikkalaukkua, josta puuttuivat oikeat sipsit.  Pussasin heitä. Kukaan ei itkenyt vieläkään... Kävelin sisälle, avasin tietokoneen. Lähetin tilapäishoitopaikkaan perus: lääkkeet, taksiajat, sekä muuta asiaa-sähköpostin. Päättäen sen: "tällä kertaa Topolle ei ole laukussa sipsejä. Toivottavasti purkkiruoka ja kaksi päärynämehua lohduttavat edes vähän."Annoin taas itselleni paskamutsi tittelin, sillä liennytyksellä, että vedettiin aamu hemmetin hyvin. Pojat lähtivät hyvillä mielin matkaan. Ehkä se on kuitenkin loppupeleissä tärkeämpää, kuin puuttuvat sipsit? 

Hyviä Hetkiä ja TilapäishoitoMietteitä

Ensimmäisenä suuri kiitos aiempaan postaukseen tulleista ihanista, tsemppaavista kommenteista. Niin täällä blogin, kuin Facebookinkin puolella. Niistä saa oikeasti roppakaupalla voimaa ja meinaa sellainen liikutuksen kyynel puskea silmäkulmaan.

Taas olen myös tajunnut sen, että elämässäni on lauma mielettömiä ystäviä. Tekisi mieli lisätä tähän: ihanan lihottavia ystäviä. Yksi kaahaa kulmilla työreissulla ollessaan, sushiröykkiön kanssa kylään. Ottaa Sampun kaverikseen yöksi hotelliin. Opettaen lapselleni, että kyllä: sängyssä saa pomppia, suklaaleipä ja Pepsi ovat varsin pätevät aamupalat, yms elämän tärkeyksiä. Kiitti vaan! Toinen tulee viettämään lauantai-iltaa ruokapöydän äären. Mukanaan illanviettoon tarvittavat varusteet, kuten: läjä pakastepizzoja ja kilo karkkia. Kolmas tulee mukaamme hengailemaan leikkipuistoon, mukanaan termarillinen kahvia. (ookoo, se kahvi ei ehkä lihota...). Mahtavia yksilöitä! Jotka myös omin tavoin varmistavat, että iltajumpat tulee hoidettua... Koska liikunnastahan saa myös lisää virtaa elämään. Ja sitä tarvitaan, kun istutaan puhumassa elämästä muunkin, kuin salaatin äärellä.

Vaikka elämä on ollut enemmän matala-, kuin korkealentoista viime aikoina, niin arkeen onneksi mahtuu roppakaupalla hyviä hetkiä. Välillä ne voivat olla asioina pieniä, mutta sellaisia joilla on oikeasti päivän sujuvuuteen iso merkitys. Imuroin itselleni syksyn flunssan numero kaksi. Normaalisti poiketen tämä on ollut lajia "lämpöä nostattava", joten olen ollut, noh: eniten kuvaa olotilaani sana raato. Trio on ymmärtänyt kukin siinä mittakaavassa, kun vain kykenee, että äiti-ihminen taitaa käydä puoliteholla. Elias on lupautunut tekemään koiran kanssa ylimääräisen iltalenkin, Sampu on pitänyt huolen siitä, että äiti "makaa ja lepää" ja Topokaan ei ole pyytänyt, tai vaatinut asioita, kuin noin pari kertaa tunnissa. Huomattava helpotus normaaliin kolmen minuutin pyyntö/vaatimus-sykliin. Tässä ovat silmäni myös aunneet jälleen kerran hivenen lisää sen suhteen, että nuo lapsukaiset oikeasti kasvavat. Vaikka heillä on omat taakkansa kannettavinaan, mitä tulee terveyteen ja kehittymiseen, niin he kasvavat.  Sekä oppivat uusia, tuikia tärkeellisä, välillä vähän vähemmän tilanteeseen sopivia juttuja... Kuten laittamaan etuoven lukkoon.

Eilen totesin illalla, että Sampu ehkä tarvitsee hieman "äiti-aikaa". Topon mennessä sänkyyn ja jäädessä sinne rauhassa, puimme Sampun kanssa tarpeeksi lämpimästi päälle, sujautimme kumpparit jalkaan, otimme koiran mukaan ja painuimme metsään iltakävelylle. Eliakselle oli annettu puhelin "hätätilanteita varten", sekä selvitys siitä, että jos tulisi jotakin, avaa vain ulko-oven ja huutaa: olemme niin lähellä että kuulemme kyllä. Illan alkaessa pikkuhiljaa hämärtyä, törmäsimme Sampun kanssa kahteen peuraan (teknisesti näimme niiden juoksevan ohitsemme, suht lähietäisyydellä). Ihailimme syksyn alun värejä, ja Sampu aloitti iltapalansa, syömällä mustikoita puskista. Juttelimme elämästä, sekä pohdimme niitä elämän suuria kysymyksiä, kuten: miksi hamahelmipaketissa on aina liian vähän sinisiä helmiä. Loistava, rauhallinen iltakävelysessio. Ainakin siihen asti, kunnes saavuimme kotiovelle.

Jonka huomasimme olevan lukossa. Samoin kuin pation ovien.

Noin kuudensadan ovikellon rämpytyksen, "Elias"-huuteloiden ja parinkymmeneen toivottomaan pation oveen koputtelun jälkeen hiipi mieleen sellainen sadasosan "hitto me vielä jäädään ulos"-toivottomuus. Kunnes tajusin poimia pihalta yhden Sampun muovileluista ja alkaa viskoa sillä poikien makuuhuoneen ikkunaa. (samalla vannottaen Sampua siitä, että tämä on asia, jota ei missään olosuhteissa, ikinä, saa itse tehdä). Ei aikaakaan, kun ovelle ilmestyi melko pelästyneen näköinen (ookoo: enemmänkin kalmankalvakka) Elias. Joka kertoi hoitaneensa omatoimisesti hampaiden pesun, ovien lukitsemisen ja sen jälkeen menneensä sänkyyn: se puhelin seuranaan. Pyydellen anteeksi, ja samalla antaen palautetta siitä, miten "äiti minä olin jo mennyt nukkumaan" (toimituksen huomautus, kello oli tuolloin 19.27) Niin ja se puhelin: sille "kävi jotakin", jonka seurauksena "se meni jotenkin lukkoon". Tarkoittaen sitä, että SIM-kortti oli lukossa, mutta se ei puhelimen omistajaa haitannut tietenkään tuon taivaallista. Kas kun YouTube toimi yhä suorastaan loistavasti...

Tilanteen jälkimainingeissa kävimme keskustelua siitä, miten ovia ei lukita äiti-ihmisen ollessa niiden ulkopuolella, jos puhelin kyselee "koodeja", jätetään vempain ihan oman onnensa nojaan. Sekä vastaavissa tilanteissa jäädään alakertaan odottamaan, että lenkittäjät palaavat lenkiltään. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan yöjuoksu. Tilannetta purettiin vielä Sampun kanssa ns. debriefingissä, jonka aiheena oli "mitä jos me ei oltais päästy sisään, yöllä olis satanut lunta ja me oltais jäädytty". Sellainen perusilta.

Illasta viisastuneena taidan etsiä tästä pihapiiristä varman avainjemman, jonne tungetaan huushollin vara-avain. Koska vastaan saattaa tulla myös tilanteita, jolloin esimerikiksi mies ei pääse hetkessä paikalle availemaan ovia. Kun nyt meillä kerran on alettu opetella tuota ovien lukkoon laittamista, saattaa olla jatkossakin tiedossa "lukittujen ovien yllätyksiä".

Lukitun oven ollessa yksi hieman viikon haasteellisemmista hetkistä, on se kuitenkin ns. murherintamalla pieni asia... Välillä joutuu miettimään niitä hieman suurempiakin murheita:

Olemme yrittäneet tässä alkusyksyn verran opetella Topon kanssa uudenlaiseen tilapäishoitorytmiin. Aiemman kerta-kuukauteen-kolme-yötä-kerrallaan jakson sijaan tällä hetkellä olisi tarkoitus, että Topo kävisi tilapäishoidossa kaksi kertaa kuukaudessa. Jokaisen tilapäishoitojakson kestäessä kaksi yötä.

Toki olemme vasta opettelemassa uutta rytmiä, mutta nyt jo alkaa mieleen hiipiä ajatuksia siitä, että onko tässä mitään järkeä. Tilapäishoitopaikassa tapahtui vuodenvaihteessa henkilöstömuutoksia, enkä osaa tarkalleen sanoa mikä on mennyt jossain määrin pieleen, tai muuttunut huonompaan suuntaan. Muuta kuin vain mutu-tuntumalla, äiti-ihmisenä uskallan sanoa, että paikka ei ole entisensä. Esimerkiksi tilapäishoitoon lähteminen on ollut Topolle äärimmäisen vaikeaa viimeisen kolmen kuukauden ajan. Itku on kertakaikkisen lohdutonta. Topo sulkeutuu ennen lähtöä omaan pieneen maailmaansa, eikä hänestä saa puristettua sanan sanaa, eikä häntä saa houkuteltua mukaan ensimmäiseenkään lauluun. Usein olemme istuneet sohvalla, kainalossani pieni niiskuttava mytty. Olen joutunut eritoten viimeiseillä kolmella kerralla käymään aikamoista taistoa itseni kanssa sen suhteen, että laitanko lapsukaistani ollenkaan hoitojaksolle.

Lisäksi Topo on kotiutunut jaksoilta melko pahantuulisena, ja ensimmäinen vuorokausi kotiinpaluun jälkeen on lähinnä mennyt siihen, että olemme "saaneet Topon takaisin raiteilleen". Viime lauantai oli poikkeus siinä mielessä, että kotiin tuli iloinen Topo. Jonka olemus oli muuttunut parin tunnin sisään hieman vähemmän iloiseksi. Tietenkin tästä voisi myös vetää johtopäätöksiä siihenkin suuntaan, että viikonlopun vietto hoitopaikassa olisi ollut mieluisampi vaihtoehto...

Olen myös todennut, että kolme yötä kerrallaan kuitenkin täytti paremmin "arjen voimavarantoja", kuin nämä kahden yön sessiot. Ne kun vaativat myös aina omat järjestelynsä: kuljetusten varaamiset, lääkelistat, pakkaamiset, sekä kiitos sen, että paikasta ei enää saa raportteja lapsen hoitojaksosta, iltaiset "moikka, miten päivä meni"-soittelut. Jälkimmäinen kuulostanee pieneltä asialta, mutta kun puhelimessa kuulet asioita lapsestasi, joiden perusteella osaat päätellä, että hoitopaikassa kaikki ei ole mennyt ihan kuten pitää, jää rentoutuminen hieman vähemmälle.

Toki yhä olen enemmän, kuin kiitollinen, tästä oikeasti arjen pelastavasta palvelusta. Mitään muutoksia hoitorytmiin ei olla nyt tähän hätään tekemässä. Rauhassa seuraillaan mihin tilanne kehittyy. Ja ehkäpä siinä käy niin, että sekä Topo, että äiti-ihminen pian tottuvat uusiin rytmeihin. Selkeistä epäkohdista olen antanut (mielestäni rakentavaa) palautetta ja jaksan uskoa, että selkeisiin epäkohtiin saadaan puututtua.

Niin, ja miksi Topo siis "laitetaan" tilapäishoitoon, vaikka hän sinne semisurkeana on viime aikoina lähtenytkin. Ihan siksi, että on tarkoitus, että joskus vuosien kuluttua, Topon ollessa nuori aikuinen, hänkin pääsisi elämään elämäänsä muualla, kuin äidin ja isän helmoissa. Tämä on koko perheen tapa valmistautua siihen, että tulee päivä, jolloin Topo viettää enemmän aikaa esimerkiksi asumisyksikössä, kuin kotona. Ja vastaan tulee myös päivä, jolloin koti on paikka, jonne Topo tulee lomille, hänen oikean kodin ollessa jossain muualla.

Tämä on siis niitä vauva-askelien ottamista, pikkuhiljaa, vuosi kerrallaan, kohti Topon itsenäistymistä. Sellaisena, kuin hänen itsenäistymisensä tulee olemaan. Onneksi kaveripiiriin mahtuu onnistuneita kokemuksia tästä itsenäistymisprosessista. Valavat uskoa tulevaan!

Valitettavasti vastapainoksi myös surullisempia kokemuksia. Esimerkiksi siitä, kun lähdetään kilpailuttamaan palveluita. Jos sinulla on hetki aikaa, lue juttu liikuntavammaisesta Jerestä ja hänen äidistään Maaritista. Ja jos suinkin ehdit, käy allekirjoittamassa Jerelle, Maaritille, meidän perheellemme, sekä niin monelle muulle perheelle kovin tärkeä kansalaisaloite juuri näistä palveluiden kilpailuttamisista. Kiitos!

Paska Viikko

Välillä niitä tulee elämässä eteen. Paskoja viikkoja. Viikkoja jolloin mikään ei mene erityisen pieleen, mutta jälkimaku on… noh sieltä minne aurinko ei paljon (luultavasti) paistele.

Paskan viikon maanantai meni kaiketi jotenkuten. Harmaasti. Väsyneenä. Ilman suurempia kommervenkkejä. Lähinnä töitä tehden ja odotellen, että tilapäishoidossa ollut Topo kotiutuisi. Itse saisi kotiutua töistä ja päästä pussailemaan poikaa. Töiden jälkeen kotona odotti kireähkö, kierroksilla käyvä Topo. Sisäiset huolimittarini menivät reippaasti punaiselle. Kotona odotti myös kierrätyslavallisen verran (no ainakin suurinpiirtein) kaapitettavaa pyykkiä. Se nostatti verenpaineet saman tien punaiselle. Kotitöistä ykkösinhokkini, ihan heittämällä on: pyykkipuoli. Vietin illan rauhoitellen alati huutelevaa Topoa, sekä viikaten kaappiin sitä hemmetin pyykkiä. Miettien samalla, että tätäkö se elämä nyt sitten on olevinaan…

Paskan viikon tiistaina Topo heräsi kärttyisenä, aivan liian aikaisin. Saattelin Topoa sänkyyn kerta toisensa jälkeen, kunnes joskus viiden hujakoilla, 45 minuuttia ennen herätyskelloa luovutin. Paskan viikon tiistai oli virallisesti alkanut. Aamupäivällä havahduin puhelimen värinään, näytöllä vilkkui "Topo koulu". Ehdin pelätä vatsatautia-onnettomuutta-pahaa raivaria-isompaa kohtausta, ennenkuin vastasin puhelimeen. Kuullakseni, että Topon koululla aikuisilla oli myös huolimittari punaisella. Poika on kireä, kierroksilla, ei kartalla. Pohdin hetken, että jaksanko hätyyttää Topoa hoitavaa lääkäriä, kunnes päädyimme miehen kanssa whatsappilla hoidetun pikapalaverin jälkeen siihen, että "seuraamme tilannetta". Iltapäivällä olin luvannut Eliaksen kanssa laittaa pihalle pystyyn leikkitunnelin, jossa opetamme Roopea kulkemaan.  Kun tuuli alkoi pikkuhiljaa muuttua leppoisasta kevättuulahduksesta myrskytuiverruksen puolelle, heitin häthätää ehdotuksen Ikeasta. Lihapullista. Ihan vain me kaksi. Ehdotukseni sai suopuisan vastaanoton. Ikeassa Elias joi puoli pulloa pepsiä yhdellä huikalla, sai mahakrampin, valahti kalman kalpeaksi ja hetkeksi säikäytti äitinsä, sekä ravintolallisen ruokailemassa olevia lapsiperheitä sillä, että näytti "oksentavan ihan just". Kahden röyhtäisyn jälkeen poika oli, kuin olikin jälleen kunnossa. Yleisestä mielialastani kertonee jotain se, että sain tuhrattua rahaa Ikeaan tasan 11,50 euroa. Josta suurimman osan nielaisivat Eliaksen itselleen valitsema kasvi, sekä hempeän laventelinlila ruukku. Luulen, että mies taisi pelästyä vaimonsa mielentilaa, kun kotiintuomisina oli vain tiski- ja vessaharja. Hätäännyksissään hän lupautui a) kylvettämään pojat b) viemään koirat pitkälle lenkille. "Ota sä vaan hetki rauhassa". Kiitos, sitä tarvittiin.

Paskan viikon keskiviikkona havahduin aamukahvilla puhelimen värinään, kello 08.36. Puhelin kertoi, että soitto tulee Sampun Dagiksesta. Soittaja, eli Sampun ihanista ihanin lastentarhanope kyseli, että "oletteko kohta perillä, meillä on se palis". Aivan… Se palis, jonka olin sujuvasti merkannut seuraavan viikon keskiviikolle. Go me! Pyysin tuhat kertaa anteeksi ja annoin itselleni heittämällä vuoden paskin mutsi palkinnon. Vaikka mennään vasta hyvää matkaa maaliskuuta. Paskan keskiviikon, sekä suurimmalta osin koko viikon pelasti illalla kyläilemään tullut sisko. Sekä yhteinen leivontatuokio (toimituksen huomautus: olemme siskoni kanssa valeleipureiden valeleipureita…)

Paskan viikon torstai meni töissä jotenkuten. Topo oli jälleen herännyt hirvittävän aikaisin. Mutta tällä kertaa onneksi vähän paremmalla päällä. Koska elämä on täynnä valintoja, olin aamun kiireessä joutunut tekemään valinnan: autanko miestä ja puen Topon valmiiksi, vai kuivaanko hiukset. Päädyin pukemaan Topon. Ulkona oli pakkasta. Junaa odottaessa hiukset menivät jäähileeksi. Se siitä kuohkean kauniista kampauksesta… Paskan viikon torstaina kolme peräkkäistä ratikkaa jätti tulematta ja palellutin sormeni. Koska oli kylmä. Ja niitä kolmea ratikkaa odotellessa oli pakko kokoajan räveltää älypuhelinta. Jonka näyttö ei toimi hanskat kädessä. Paskan torstain illan vietin ihanan ystävän kanssa syöden ja sivistyneesti, torstai-iltaan sopivasti cavaa siemaillen. Siinä ei muuten ollut mitään paskaa. Noh, paitsi ehkä ravintolan loppulasku. Mutta hei: se oli sen arvoista!

Paskan viikon perjantaina peruuntui viikonloppukeikka ystävän kanssa. Töissä oli niin paska päivä, että lähdin sieltä kyynel silmäkulmassa, huultani purren. Hain Sampun päiväkodista ja suunnittelimme keikkaa lähimpään suurempaan ostoskeskukseen. Kesken bussimatkan kouluikäinen poika laatoitti puoli bussia, aiheuttaen sen, että Sampu ja allekirjoittanut hylkäsivät bussin maailmanennätysvauhtia. Kotona kaikki padot aukesivat ja päädyin parkumaan maailmaa, sen epäoikeudenmukaisuutta, väsymystä, sitä että pitää käydä töissä, noin pariksi tunniksi. Sampu komppasi: hän oli unohtanut dagisreppunsa bussiin. Reppana itki lohduttomasti sitä, että nyt se sitten haisee sitten oksennukselle: kun me repun joskus saamme takaisin kotiin.

Paskan perjantain iltana mies ja Elias lähtivät perinteiselle perjantaiuinnille. Kun Sampu ja allekirjoittanut olivat päässeet yli paskan viikon aiheuttamista pahimmista mielipahoista, ahtauduimme Topo, Sampu, Sampun hauva, meidän hauva sekä allekirjoittanut sängyn päälle. Luimme työkaveriltani perittyä pingviinikirjaa. Söimme perjantaikarkkejamme (ja sipsejämme), ahtauduimme sen jälkeen yhdessä sohvalle, katsomaan Late Lammasta. Jonka jälkeen Topo ja Sampu menivät kylpyyn ja allekirjoittanut pääsi (SUPERJEE) pesemään pyykkiä. Yhtäkkiä olo oli parempi… Ja päivä vähän vähemmän paska. Yhdestä viikosta selvitty jälleen.

Paskan viikon sunnuntaina perheessä virittelee itseään pelikuntoon vuoden flunssakierros numero kymmenen (tai jotain siihen suuntaan). Pitäisi pestä pyykkiä. Ärsyttää, että huomenna, maanantaina kello soi taas liian aikaisin ja alkaa taas liian kiireinen viikko. Mutta samalla olo on hyvä: olemme nukkuneet hyvin, syöneet karkkia, viettäneet yhdessä ja pikkuporukoissa aikaa. Keränneet voimia. Tehneet hyviä päätöksiä.

Periaatteessa mitään erityistä ei tapahtunut, joka olisi tehnyt viikosta paskan. Sen yleisvire nyt vain oli… hmm… paskamainen. Ihanista treffeistä, leipomistuokioista, ikea-keikasta ja kaikesta muusta mahtavasta huolimatta. Ensi viikolla yritän muistaa, että: "when life gives you lemons, make lemonade". Kun aamulla väsyttää, illalla on pyykkiä ja Topo käy kierroksilla: ota ilo irti niistä hyvistä jutuista. Koska niitäkin mahtuu. Joka päivään. Paskimpaankin sellaiseen.