Olen pohjattoman, äärettömän, loputtoman ylpeä pojistani, pojistamme. Rakastan heitä pohjattoman, äärettömän, loputtoman paljon. Siksi olen kaikille ja joka suuntaan todennut, että jaksan koska olen heidän äitinsä. Koska rakastan heitä niin, että sydän pakahtuu. Sanon sen Eliakselle, Topolle ja Sampulle ääneen, joka ainoa päivä. Sanon sen, kun meillä on lempeä hetki. Sanon sen, kun koko konkkaronkka on kiukutellut kilpaa. Paras palkinto on saada se sanottuna, tai elein kerrottuna takaisin. Eliaksen sanoessa "äiti, minä rakastan sinua", Sampun rynnätessä syliin eskaripäivän jälkeen, Topon kiivetessä syliini, painaen päänsä olkapäätäni vasten, kun istun rappusilla: ihmettelemässä elämää, tai juttelemassa puhelimessa ystävän kanssa.
Siitä tulee ensi viikolla kuluneeksi 12 vuotta, kun Elias pimeänä syysyönä putkahti maailmaan. Tai noh putkahti ja putkahti: kyllä sen putkahtamisen eteen duunia tehtiin. 11.11.2005, kello 23.32 pitkien ja kivuliaiden duunituntien jälkeen pieni rääpäle nostettiin rinnalleni. Koko maailma muuttui siinä silmänräpäyksessä. Ikuisesti. Lopullisesti. Olin toki sitä ennenkin rakastanut. Ollut rakastunut. Mutta silloin, syksyn pikkuhiljaa kääntyessä talveksi, rakastuin ja rakastin tavalla, jota en ollut ikinä tehnyt aiemmin. Silloin ymmärsin, mitä tarkoittaa olla leijonaemo, mennä läpi harmaan kiven, asettaa täysin, pyytteettömästi, toisen ihmisen tarpeet 100% omien tarpeiden edelle.
Maailma ja elämä on heitellyt kovin tuon päivän ja hetken jälkeen. Yön pimeinä tunteina, liikaa valvoneena, ajoittain huolesta ja surusta puolitoivottomana, olen miettinyt, että miksi me halusimme perheen. Siis lapsiperheen. Eikö luppakorvakani, tai koiranpentu olisi riittänyt. Ajatus on ollut ohikiitävä, se on suhannut päässäni nanosekunnin verran, valonnopeudella. Kadotakseen yhtä nopeasti, kuin se siihen yliväsyneeseen päähän jostain tuli pikavisiitille. Kun olen ottanut syliini poikani, joka ei ole voinut nukkua painajaisten, flunssan, mahataudin, tai aina vain, yö toisensa jälkeen jatkuvien epilepsiakohtauksien vuoksi, ajatusta ei ole enää ollut olemassa. Silloin päähän ja ajatuksiin on vain mahtunut Rakkaus. Suunnaton halu suojella, poistaa pienen pojan maailmasta kaikki paha. Ajatus siitä, että hän ansaitsee vain kaikkea hyvää. Kaikkea parasta.
Olen ajoittain ollut maailmalle ja elämälle vihainen siitä, että pienten lasten pitää joutua kärsimään niin paljon, kuin trio ajoittain on kärsinyt. Ollut täysin aseeton elämän surullisten ja vaikeiden asioiden edessä. Ollut loputtoman poikki, kyllästynyt, kulkenut sumussa. Mutta silti, kaikessa: mukana kulkee koko ajan Rakkaus. Muistuttamassa miksi pitää jaksaa, miksi pitää yrittää tsempata vähän lisää, miksi sieltä sumusta pitää yrittää päästä pois.
12 vuotta. Se tuntuu loputtomalta ajanjaksolta, samalla kuin se on pieni silmänräpäys: Elias, jonka uumoilen parin seuraavan vuoden sisällä kasvan ohitseni, mitä tulee pituuteen, ja jonka pieneksi jääneet bränikät talvilenkkarit voin sujuvasti ottaa itselleni käyttöön, on äidin sydämessä yhä ja aina se pieni rääpäle: Jota rakastaa, johon on rakastunut ja jota haluaa suojella kaikilta maailman pahuuksilta. Sen rääpäleen kanssa me suunnitelemme tällä hetkellä 12 vuotis kekkereitä, poemme pre-murrosikää (äiti ja lapsi vuoronperään), keskustelemme toppahousujen tärkeydestä sekä siitä, että Roope on rakas. Elias jaksaa päivä toisensa jälkeen hämmästyttää äiti-ihmistä empaattisuudellaan ja suurella sydämellään. Kuten tänään aamulla:
Eilen painoin työpäivän jälkeen palaveeraamaan. Kotiutuen siinä iltauutisten hujakoilla. Suunnaten iltapalan kanssa suoraan sänkyyn. Matkalla tarkistaen, että trio on sovituilla treffeillä nukkumatin kanssa. Tänään päivä alkoi huushollissa normipäivän tavoin: kiire, kiire, kiire. Trion vaatteet hukassa, omat vaatteet hukassa, Sampu ei halua eskariin, Elias ei halua syödä puuroa, Topon protestoidessa lääkkeitä, pukemista, sitä että iPad pitäisi antaa kädestä pois pukemisten ajan ja maailmanmenoa noin ylipäänsä. Kesken kiireen Elias ilmoitti tärkeänä, että hänellä on allekirjoittaneelle yllätys. Repusta hän kaivoi maailman liikuttavimman piirustuksen, maailman liikuttavimmalla, itsekirjoitetulla tekstillä. Kiire pysähtyi hetkeksi. Ja päällimmäiseksi olotilaksi vyöryi Rakkaus. Se voimista kantavin.
Niin ja Elias: Rakastan vaikket kävisikään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti