Elokuun Eka

Elokuun Eka. Tänään olisi ensimmäinen arkipäivä: eskarin, ja loma-ajanhoidon aloitus. Mutta allekirjoittaneen ollessa yhä työnhakumoodissa, sekä miehen pitäessä viimeistä kesälomaviikkoaan, on triokin luonnollisesti vielä loma-asennossa tämän viikon. Mökkeilyt on mökkeilty ja reissut reissattu, joten viimeinen lomaviikko menee luultavasti kotikulmilla hengaillessa. Vaikka virallisesti olemme siis yhä lomalla, herättää Elokuun Eka kuitenkin ajatuksia.

Siitä on kolme kuukautta, kun menin tekemään sen uhkarohkean tempun, että irtisanouduin vakituisesta työpaikasta. Olen sen jälkeen ollut paniikissa, peloissani, yhtenä päivänä miettinyt, että en osaa tehdä mitään, eli en voi hakea mitään työpaikkoja. Seuraavana päivänä jälleen uhkuen suuria suunnittelmia, taistelutahtoa ja roppakaupalla osaamista. Päivääkään en ole missään vaiheessa katunut sitä, että lähdin työpaikasta pois. Joka päivä olen sen sijaan katunut sitä, että jossain paniikkikohtauksessa päädyin aiemmin antamaan opiskelupaikan pois ja ottamaan työpaikan vastaan. Työpaikassa ei ollut tietenkään mitään vikaa. Se ei vain kertakaikkiaan ollut minua varten. Lähinnä sen vuoksi, että päivistä tuli kiitos hankalien työmatkojen, kohtuuttoman pitkiä. Tuntuu, että koko talvi oli yhtä työpaikalle, tai sieltä kotiin matkustamista, työntekemistä, sekä väsymystä väsymystä väsymystä. Skippasin kaikki sosiaaliset menot, noh itseasiassa, en muistanut enää mitä sosiaalinen elämä oikeasti tarkoittaa. Jätin ystävän nelikymppiset väliin... Mökkeydyin. Kun arki-iltoina oli noin puolitoista tuntia yhteistä aikaa trion kanssa, en halunnut viikonloppuisin tehdä mitään muuta, kuin notkua kotona ja olla perheen kanssa. Minä, joka auliisti viimeiset kymmenen vuotta olen toitottanut oikealle ja vasemmalle, että vaikka ollaan vanhempia, niin pitää olla omaa aikaakin, hylkäsin oman ajan täysin. Unohdin sen olemassaolon.  Joka ainoa viikko tiesin, että tämä on väliaikainen ratkaisu, mutta silti: en koskaan kuvitellut hyppääväni ihan ns. tyhjän päälle.

Elokuun Eka... Vietin aamun kirjoitellessa työpaikkahakemuksia. Olen ollut vähän laiska sillä rintamalla. Ystävät ja perhe ovat sanoneet, että nauti nyt "vapaa-ajasta", unohda hetkeksi työnhaku. Lepää, ota aikaa, vietä laatu-aikaa trion kanssa, tapaa ystäviä. Kuulostaa ihanalta. Teoriassa. Käytännössä: olen työntekijä. Joten vaikka en ole syytänyt hakemuksia oikealle, ja vasemmalle, niin kesälomankin aamurutiineihin on kuulunut ensimmäisenä selata Oikotien työpaikka-osiota läpi. Haluan mennä töihin! Tällä kertaa kuitenkin oman osansa työhakemusten-teko-laiskuuteen on tuonut se, että edelliskerrasta oppineena ymmärrän nyt ihan oikeasti, että tämä meidän elämämme asettaa rajoitteita työnteolle.

Hullua kyllä, mutta vasta viime talven jälkeen ymmärsin, että Topo tulee tarvitsemaan minua ja miestä kaikessa, niin kauan, kuin hän kotona asuu. Ei tule eteen päivää, jolloin hän ehkä osaisi itse kävellä kotiovelta raput alas autopaikalle, koulutaksiin, aamulla. Edes vaikka niin, että puhelimessa häntä siihen ohjeistaisimme. Ei tule eteen päivää, että hän ehkä osaisi olla tunnin iltapäivisin yksin, vaikka hänelle tekisi jääkaappiin eväät valmiiksi ja pyytäisi taksin kuljettajaa avaamaan hänelle ulko-oven.En usko, että tulee vastaan iltaa, jolloin Topon käydessä nukkumaan tiedän, että edessä on rauhallinen yö.  Koska vaikka mikä palikka Topon aivoissa menisi paikoilleen, hän ei ikinä tule olemaan "kuten me muut". Uskomatonta kyllä, se vaati viime talven, hullut aikataulut, 100% työajan, liian hankalilla työmatkoilla, ennenkuin ymmärsin,  että ei auta poltella sitä kynttilää kummastakin päästä loppuun. Hullua kyllä vasta viime talvena oikeasti ymmärsin, että se tärkein duuni on täällä kotona. Vaikka trio on elämäni tärkein asia ollut aina... Niin jotenkin olin yhä siinä "voin saada kaiken, perhe-ura-omaishoitajuus"-moodissa. Vasta viime talvena, tai lähinnä tämän kevään aikana tajusin, että jostain on luovuttava.

Joten Elokuun Ekana... Käyn yhä läpi jonkinlaista luopumisen tuskaa. Vaikka lähetin aamulla työhakemuksia ja haluan töihin, toivon samalla, että loma ei loppuisi ikinä. Että ei tarvitsisi tosissaan ruveta miettimään "mitäs sitten". Koen jonkinasteista "mitä jos mä en ikinä löydä töitä"-paniikkia. Tietäen samalla että se oikea työpaikka tulee vastaan. Elämä voittaa. Arki lähtee jälleen rullaamaan.

Elokuun Ekana laitan saappaat jalkaan, lähden Sampun kanssa poimimaan mustikoita. Leivomme muffinsseja. Koska meille tulee ystävä lapsineen kylään. Viime talvi on myös opettanut, että ilman ystäviä ei selviä... Vaikka minussa asuu pieni mökki-minä, sen pitää säännöllisin ajoin saada tuulettua ystävien kanssa. Ystävän kanssa me laitamme lapsille vesileikit pystyyn, Syömme muffinsseja. Olemme vielä hetken ihan vaan lomalla. Arki odottakoot hetken.

Helteiden Metsästys

Minussa elää yhä vahva usko kesään. Siis sellaiseen helteiseen, hikiseen, ajoittain pakahduttavan kuumaan kesään. Vaikka marisen muiden mukana viileistä, sateista, nauran "Suomen kesälle" ja marisen vähän lisää, niin uskon yhä vakaasti, että kyllä ne helteet sieltä vielä tulevat. Ainoa ikävä puoli asiassa on se, että eletään heinäkuun viimeistä viikkoa. Maristaan vieläkin viileistä, sateista ja nauretaan "Suomen kesälle". Ikävä puoli asiassa siis on se, että kalentereiden mukaan ensi viikosta alkaa siirtymäriitti syksylle.

Tarkoittaen sitä, että taksit kurvaavat kello 7.55 pihaan noutamaan loma-ajanhoitolaisia hoitoon, päiväkoti aukaisee kesätauon jälkeen jälleen ovensa. Kalenterista löytyvät merkinnät "syksyn" ensimmäisille terapiakäynneille, sekä alkavan syksyn ensimmäisiin kuntoutuskinkereihin. Alkaa paluu arkeen.

Olen nauttinut kesästä täysillä. Pitkistä aamuista, kun kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja vihdoin mennyt autokouluun. Huomannut, että minä saatan "sitten joskus", kun kortin saan, jopa nauttia ajamisesta. Olen lukenut peräti kaksi kokonaista kirjaa. Katsonut rauhallisten (tähän välihuomautus: tämän asian suhteen kaikki on suhteellista) aamujen, sekä pitkien iltojen aikoina ennätyksellisen määrän sarjoja. Olen jynssännyt kylppärin hammasharjalla (menee terapiasta sekin, ihan oikeasti), tehnyt ryhtiliikkeen Sampun vaatekaapin suhteen, löytäen sieltä kaksi säkillistä pieneksi mennyttä tavaraa. Laittanut ne kierrätykseen ja myynyt osan tavarasta eteenpäin. Päättäen etten osta alennusmyynneistä mitään kaapintäytteeksi. Horjunut päätöksessäni (koska lapsi tartti farkut ja hupparin ja ne olivat edullisia).  Pessyt älyttömästi pyykkiä, (tehden löytöjä pyykkikorien pohjilta), tavannut ystäviä, sekä sopinut tapaamisia pitkin alkavaa elokuuta. Ja ennenkaikkea, tietenkin, viettänyt aikaa trion kanssa...

Ottanut yhteen Sampun kanssa asiasta: nakit eivät ole aamupalaa (eivätkä todellakaan joka päivä lounasta/välipalaa/iltapalaa). Odottanut yhteenoton aikana, kuin kuuta nousevaa päiväkodin alkua. Kiristellyt hampaita ja ihmetellyt ääneen, tai hiljaa mielessäni, miten tuo kuusivuotias osaa olla noin hankala luonne. Kunnes viiden minuutin kuluttua Sampu on taipunut syömään tarjolla olevaa lounasta, olemme suunnitelleet pyörälenkkiä illaksi ja banaanilettujen tekemistä iltapalaksi. Ja olen päätynyt ihastelemaan joko ääneen, tai mielessäni, miten hurmaava tyyppi osaakaan olla.

Olen savu korvista nousten käynyt kello 22.30 hakemassa Eetulta pois kännykkää, jonka hän on t a a s käynyt salaa hakemassa. Silmät sikkarassa, nukkumisen sijaan, katsellen puhelimen näytöltä, luurit päässä, Daltoneita ja Tuomas Vetureita. Uhannut sillä, että puhelin joutuu elinäikäiseen pannaan ja koko kesän karkkipäivät on peruttu. Kunnes viiden minuutin keuhkoamisen jälkeen puhelin on luovutettu allekirjoittaneelle, olemme Eetun kanssa halineet hyvätyöt uudemman kerran ja suunnitelleet seuraavan päivän tekemisiä. Eetun ilmoittaessa suureellisesti, että hän vie kyllä taas koiran aamulla lenkille. Ja puhuen perään jotain uusista oktonauteista, joita saa palkinnoksi. Minun miettiessä joko ääneen, tai mielessäni, että tyyppi on maailman ihanin yksitoistavuotias.

Niin, ja se helteiden toivominen. Vaikka kukaan trion jäsenistä ei ole hellekestävyydeltään huippuluokkaa, itseasiassa: useampi aurinkoinen ja kuuma päivä tietää tässä huushollissa satavarmasti päänsärkykarkeloita, toivon silti sinnikkäästi niitä. Oman vesieläimeni vuoksi.

Tämä kesä on ollut Topolle hyvä. Tarkennuksena: Topolle ja Topon voinnille. Sitämyöten ollen koko perheelle hyvä kesä. Ensimmäisen kerran vuosiin, emme ole maanneet öisin valveilla, miettien, onko ensiapulääkkeen aika, vai pitäisikö yrittää pärjäillä vielä uskon ja toivon voimalla. Uskon ja toivon voimalla sen suhteen, että Topon vointi parantuisi ihan itsekseen, ilman ylimääräisiä lääkkellisiä kommervenkkejä. Toki on ollut huonoja päiviä, huonovointisia päiviä, huonoja öitä ja huonovointisia öitä. Mutta ei mitään viikkojen pituisia epätoivokarkeloita. (asia joka hyvinkin saattaa kulkea käsi kädessä helteiden uupumisen kanssa) Topo on ollut välillä kovinkin kierroksilla, mutta emme ole täysin päässeet selville johtuvatko kierrokset siitä, että päässä joku käy kierroksilla. Vaiko siitä, että Topo on niin fiiliksissä voinnistaan, että hän kertakaikkiaan siitä syystä käy kierroksilla.

Olemme pikkuhiljaa jälleen avartaneet Topon reviiriä ja maailmaa. Kahviloita, hampparikeikkoja, käyntejä uusissa puistoissa. Sekä käyntejä uusissa supermarketeissa. Ne osaavat olla muuten verenpaineita nostattavia tapahtumia... Mikä sirkus tahansa voisi palkata Topon katoamistempun tekijäksi ihan tältä istumalta. Niin nopeasti hän nimittäin osaa kadota silmistä supermarkettien hyllymerien keskelle. Ihan noin vain. Tyyliin sekunnissa. Äänettömästi.

Kaikesta laajentamisesta huolimatta, tämä ei kuitenkaan ole vielä se kesä, jolloin koko perhe suuntaa Puuhamaahan, tai Lintsille, tai seikkailupuistoon... Joten kylmä kesä on osoittanut haasteensa. Sen suhteen, että vedet eivät sitten millään ilveellä tunnu lämpeävän uimakelpoisen lämpöisiksi. Tai jos tekevät sen hetkellisesti, viileä, sateinen, tuulinen ilma vesittää kaikki rantapäiväsuunnitelmat. Kas kun se uiminen (tai teknisesti vedessä kahlaaminen ja sitä ympäriinsä roiskiminen) on Topon paras kesäjuttu. Ja kun se uiminen noin niinkuin pääsääntöisesti on ilmojen puolesta ollut poissuljettu juttu, alkaa välillä tekeminen olemaan kortilla...

Joten: heinäkuun viimeisellä viikolla, taivaan mennessä jälleen harmaaksi, lämpötilan laskiessa aamun lukemista ja tuulen alkaessa puhallella uudenlaisella puhdilla, alkaa käydä mielessä se, että ehkä syksy ei tulekaan liian aikaisin... Ehkä me kaikki alamme pikkuhiljaa olemaan valmiita loma-ajanhoitoon, päiväkotiin, terapioihin. Siihen, että loma loppuu ja arki alkaa. Ehkä akut alkavat olla hyvällä tavalla täynnä?

Silti jaksan samalla sinnikkäästi uskoa kesään. Kuumaan, helteiseen, polttavaan sellaiseen. Se vain tulee tänä vuonna vähän myöhässä. Luvaten samalla elokuisia rantapäiviä, pidennettyjä mökkiviikonloppuja. Sitä, että pihan kahluuallasta ei lämmitetä kantamalla kastelukannulla kuumaa vettä keittiöstä altaaseen. Kerta toisensa jälkeen. Vaan aurinkoenergialla. Uskon vakaasti, että oma vesieläimeni tulee vielä saamaan uimakiintiönsä täyteen.

Niin, ja ainakin tämä kesä on opettanut sen, että ei tarvitse uimakelien suhteen olla nokonuuka. Ajoittain pilkottava aurinko, ei ihan myrskylukemia puhalteleva tuuli, sekä varjo lämpötila, joka on yli +15 astetetta, tarkoittaa selkeästi rantakelia. Sinne siis...