Elokuun Eka

Elokuun Eka. Tänään olisi ensimmäinen arkipäivä: eskarin, ja loma-ajanhoidon aloitus. Mutta allekirjoittaneen ollessa yhä työnhakumoodissa, sekä miehen pitäessä viimeistä kesälomaviikkoaan, on triokin luonnollisesti vielä loma-asennossa tämän viikon. Mökkeilyt on mökkeilty ja reissut reissattu, joten viimeinen lomaviikko menee luultavasti kotikulmilla hengaillessa. Vaikka virallisesti olemme siis yhä lomalla, herättää Elokuun Eka kuitenkin ajatuksia.

Siitä on kolme kuukautta, kun menin tekemään sen uhkarohkean tempun, että irtisanouduin vakituisesta työpaikasta. Olen sen jälkeen ollut paniikissa, peloissani, yhtenä päivänä miettinyt, että en osaa tehdä mitään, eli en voi hakea mitään työpaikkoja. Seuraavana päivänä jälleen uhkuen suuria suunnittelmia, taistelutahtoa ja roppakaupalla osaamista. Päivääkään en ole missään vaiheessa katunut sitä, että lähdin työpaikasta pois. Joka päivä olen sen sijaan katunut sitä, että jossain paniikkikohtauksessa päädyin aiemmin antamaan opiskelupaikan pois ja ottamaan työpaikan vastaan. Työpaikassa ei ollut tietenkään mitään vikaa. Se ei vain kertakaikkiaan ollut minua varten. Lähinnä sen vuoksi, että päivistä tuli kiitos hankalien työmatkojen, kohtuuttoman pitkiä. Tuntuu, että koko talvi oli yhtä työpaikalle, tai sieltä kotiin matkustamista, työntekemistä, sekä väsymystä väsymystä väsymystä. Skippasin kaikki sosiaaliset menot, noh itseasiassa, en muistanut enää mitä sosiaalinen elämä oikeasti tarkoittaa. Jätin ystävän nelikymppiset väliin... Mökkeydyin. Kun arki-iltoina oli noin puolitoista tuntia yhteistä aikaa trion kanssa, en halunnut viikonloppuisin tehdä mitään muuta, kuin notkua kotona ja olla perheen kanssa. Minä, joka auliisti viimeiset kymmenen vuotta olen toitottanut oikealle ja vasemmalle, että vaikka ollaan vanhempia, niin pitää olla omaa aikaakin, hylkäsin oman ajan täysin. Unohdin sen olemassaolon.  Joka ainoa viikko tiesin, että tämä on väliaikainen ratkaisu, mutta silti: en koskaan kuvitellut hyppääväni ihan ns. tyhjän päälle.

Elokuun Eka... Vietin aamun kirjoitellessa työpaikkahakemuksia. Olen ollut vähän laiska sillä rintamalla. Ystävät ja perhe ovat sanoneet, että nauti nyt "vapaa-ajasta", unohda hetkeksi työnhaku. Lepää, ota aikaa, vietä laatu-aikaa trion kanssa, tapaa ystäviä. Kuulostaa ihanalta. Teoriassa. Käytännössä: olen työntekijä. Joten vaikka en ole syytänyt hakemuksia oikealle, ja vasemmalle, niin kesälomankin aamurutiineihin on kuulunut ensimmäisenä selata Oikotien työpaikka-osiota läpi. Haluan mennä töihin! Tällä kertaa kuitenkin oman osansa työhakemusten-teko-laiskuuteen on tuonut se, että edelliskerrasta oppineena ymmärrän nyt ihan oikeasti, että tämä meidän elämämme asettaa rajoitteita työnteolle.

Hullua kyllä, mutta vasta viime talven jälkeen ymmärsin, että Topo tulee tarvitsemaan minua ja miestä kaikessa, niin kauan, kuin hän kotona asuu. Ei tule eteen päivää, jolloin hän ehkä osaisi itse kävellä kotiovelta raput alas autopaikalle, koulutaksiin, aamulla. Edes vaikka niin, että puhelimessa häntä siihen ohjeistaisimme. Ei tule eteen päivää, että hän ehkä osaisi olla tunnin iltapäivisin yksin, vaikka hänelle tekisi jääkaappiin eväät valmiiksi ja pyytäisi taksin kuljettajaa avaamaan hänelle ulko-oven.En usko, että tulee vastaan iltaa, jolloin Topon käydessä nukkumaan tiedän, että edessä on rauhallinen yö.  Koska vaikka mikä palikka Topon aivoissa menisi paikoilleen, hän ei ikinä tule olemaan "kuten me muut". Uskomatonta kyllä, se vaati viime talven, hullut aikataulut, 100% työajan, liian hankalilla työmatkoilla, ennenkuin ymmärsin,  että ei auta poltella sitä kynttilää kummastakin päästä loppuun. Hullua kyllä vasta viime talvena oikeasti ymmärsin, että se tärkein duuni on täällä kotona. Vaikka trio on elämäni tärkein asia ollut aina... Niin jotenkin olin yhä siinä "voin saada kaiken, perhe-ura-omaishoitajuus"-moodissa. Vasta viime talvena, tai lähinnä tämän kevään aikana tajusin, että jostain on luovuttava.

Joten Elokuun Ekana... Käyn yhä läpi jonkinlaista luopumisen tuskaa. Vaikka lähetin aamulla työhakemuksia ja haluan töihin, toivon samalla, että loma ei loppuisi ikinä. Että ei tarvitsisi tosissaan ruveta miettimään "mitäs sitten". Koen jonkinasteista "mitä jos mä en ikinä löydä töitä"-paniikkia. Tietäen samalla että se oikea työpaikka tulee vastaan. Elämä voittaa. Arki lähtee jälleen rullaamaan.

Elokuun Ekana laitan saappaat jalkaan, lähden Sampun kanssa poimimaan mustikoita. Leivomme muffinsseja. Koska meille tulee ystävä lapsineen kylään. Viime talvi on myös opettanut, että ilman ystäviä ei selviä... Vaikka minussa asuu pieni mökki-minä, sen pitää säännöllisin ajoin saada tuulettua ystävien kanssa. Ystävän kanssa me laitamme lapsille vesileikit pystyyn, Syömme muffinsseja. Olemme vielä hetken ihan vaan lomalla. Arki odottakoot hetken.