Sinun minun Toponi, oma vesieläimeni, kuuluisi saada elää maassa, jossa on aina kesä. Ei liian kuuma, eikä liian aurinkoinsen kesä. Vaan sellainen, kuin Suomen täydellinen kesäpäivä osaa olla: vihreä, lempeä, sopivan kirkas, uimavesien ollessa juuri sopivan lämpöisiä.
Olen aina sanonut, että sinulla on maailman kauneimmat silmät. Kuinka kenelläkään voi olla niin harmaat silmät, kuin sinun silmäsi ovat? Niin paksujen mustien ripsien kehystämät silmät. Kun voit hyvin, silmäsi ovat suuret ja seuraat rauhallisena, ajoittain kujeillen, ympäristöäsi. Huudat veljiesi nimiä, sanot kömpelösti "Hooje" ja samalla kömpelyydellä paijaat Roope-koiraa. Herätät hämmennystä hampurilaispaikassa, huutamalla iloisesti "kakka", tehostaen sanomaasi sanomalla pitkän "hyyyiiin". Tietäen, että se on meidän kahden välinen vitsimme. Tietäen, että en ole niin kakkahommien fani. Kiusaat minua, mukamas huijaamalla, että nyt olisi hommien aika taas. Minua naurattaa. Aina. Siksi, että tiedän, että kun kujeilet, sinun on hyvä olla. Kun sinä voit huonosti, silmäsi ovat vain pienet viirut, jotka katsovat ilmeettöminä paikkaan, johon meiltä muilta ei ole pääsyä.
Vaikka minun äitinäsi pitäisi suojella sinua kaikelta pahalta ja ikävältä, tunnen ajoittain itseni kanssasi niin avuttomaksi. Sinä olet minun lapseni, mutta on hetkiä, päiviä, viikkoja, kun en osaa kunnolla lukea sinua. Kun en tiedä, miksi voit niin huonosti. Kun en ole muistanut sanoa tilapäishoitopaikkaan, että laittakaa vesimuki yöksi vessaan: sillä voidessasi huonommin, olet usein kovin janoinen. Koska olen unohtanut sanoa tuosta asiasta, saan kotona lukea raportista, että heräsit kello neljä yöllä, nousit ylös sängystäsi ja sanoit "vessa". Sinut ohjattiin takaisin sänkyyn, josta nousit uudelleen puolen tunnin kuluttua. Tuolloin sinun annettiin siirtyä olkkariin katsomaan Muumeja. En ollut myöskään muistanut sanoa, että sinulle ei tee hyvää ruveta katsomaan Muumeja kello puoli viisi aamuyöstä. Että sinun muutenkin seilaavat rytmit menevät täydellisen sekaisin, sinun päänsärkysi pahenee ja menee päiviä, sekä liian monta pitkää, puolittain valvottua yötä, ennenkuin saamme rytmisi korjattua.
Minun Toponi, haluan kertoa sinulle, että äidin sydän ei vieläkään antaisi sinun lähteä tilapäishoitoon. Mutta tässä asiassa äidin järjen ääni on kovempi. Se sanoo, että meidän kummankin on pakko opetella. Sinun pitää opetella edes niitä pieniä itsenäisyyden askelia. Äidin sydämen pitää opetella pienin askelin siihen, että et aina ole siinä vieressä. Sinäkin kasvat ja aikuistut. Sinäkin muutat joskus omaan kotiin. Sinä menet tilapäishoitoon siksi, että toisin kuin muiden lasten kohdalla, kotoa pois muuttaminen tuskin on mitään, mitä itse ikinä tulisit valitsemaan. Sinä käyt siellä opettelemassa sitä, että joskus asuinpaikkasi on muualla, kuin äidin luona. Sinun pitää mennä tilapäishoitoon myös siksi, että kahden yön verran kerrallaan minä voin nukkua levollista unta. En sellaista koiranunta, jota nukun, kun nukut täällä kotona. Sekä siksi, että ne sinulle maailman tärkeimmät tyypit: veljesi, saisivat kahdeksi iltapäiväksi ja illaksi kerrallaan minun kaiken huomioni. He kun ansaitsevat sen. He kun ovat pienestä pitäen oppineet elämään sinun vointisi rytmittäminä. Sekin sattuu äidin sydämeen. Silloin kun painan otsaasi, toivoen että kipusi helpottaa: silloin mietin myös sitä, että kuinka paljon tämä meidän hyvin erilainen arkemme jättää veljiisi jälkiä? Siitäkin asiasta tunnen avuttomuutta. Samalla kuitenkin tietäen, että me teemme täällä kotona kaiken, jotta teidän kolmen olisi niin hyvä olla, kuin suinkin mahdollista. Muuta emme voi.
Sinä rakastat käydä kaupassa. Bussilla, kaupassa. Kauppareissulla olet iloinen, mutta et jaksa seistä. Siispä päädyt makailemaan marketin käytäville. Isoveljesi vartioidessa vieressäsi. Sinä rakastat pyöräilyä koulun kolmipyöräisellä. Mutta jostain syystä olet niin väsynyt, että haluat tehdä reissun koulun lähipuistoon rattaissa. En tiedä, pitäisikö minun olla huolissani. Onko tämä vain pimeyden ja pian päättyvän koulun syyslukukauden tepposia? Onko tämä jotain, joka taas korjaantuu talven taittuessa kevääseen? Vai onko jotain oikeasti hälyttävää tapahtunut voinnissasi?
Minun rakas Toponi. Tiedän, ettet ikinä tule itse lukemaan tätä tekstiä. Mutta ehkä joku kaunis kesäpäivä luen tämän sinulle, tietäen sinun ymmärtävän kuulemasi. Siihen päivään asti luotan, että tunnet kuinka rakas minulle olet. Silloin kun hieron kipeää päätäsi, paijaan sinua illalla, jotta saisit unen päästä kiinni. Silloinkin kun tuskastun huutoosi. Silloin kun nauramme kakka-jutuille. Kun katsot minua silmiin ja hymyilet, saadessasi koko maailmani hymyilemään.
Olla omaishoitaja: Raskainta ei ole se, että pitää täytellä niitä kelan-lappuja, joista säännöllisesti valitan. Käydä taistoa lääkärin kanssa uudesta lausunnosta. Pelätä, että omaishoidonpalkkioon kosketaan. Että tuolloin joutuisin tekemään päätöksen pidemmistä työpäivistä. Samalla joutuen pidentämään koulupäiviä. Takuuvarmasti huonontamaan ennestäänkin vuoristoradan lailla vaihtelevaa vointia. Mahdollisesti menettäen ne meille niin elintärkeät tilapäishoitopäivät... Vaan se, että et ikinä voi tietää minkälainen päivä huomenna on. Et ikinä voi sulkea silmiäsi illalla, luottaen siihen, että viereisessä huoneessa nukutaan koko yö. Raskainta on seurata vierestä oman lapsensa huonoa vointia, ja liian kovaa kipua. Tietäen, että meillä ei ole avaimia parempaan huomiseen, parempaan vointiin, parempaan elämään. Ainoa asia mitä voimme tehdä, on yrittää tehdä Topon jokaisesta päivästä niin hyvän, että saamme edes sen yhden hymyn. Yhden hetken, vaikkakin ohikiitävän sellaisen, jolloin tiedämme että kaikki on hyvin. Raskainta on yhtälö: äiti ja omaishoitaja. Se kun on yksi veteenpiirretty viiva. Täynnä epävarmuutta huomisesta. Äitinä JA omaishoitajana.
