Olen sanonut sen sata kertaa, mutta sanonpa taas: Kun sinä minun Toponi hymyilet, minäkin hymyilen. Kun sinä hymyilet, tiedän, että sinun on hyvä olla. Minä ja isäsi olemme ottaneet elämässä päämääräksemme saada sinut hymyilemään ihan joka päivä. Niinäkin päivinä, kun heräät yön ollessa pimeimmillään, pidellen päätäsi. Ollen niin kalpea, että jokaisen kasvojesi verisuonista voi erottaa. Silmiesi ollessa sikkurassa kivusta, ohjatessasi kättäni otsallesi. Sanattomasi sanoen "paina tuosta, se helpottaa".
Sinun minun Toponi, oma vesieläimeni, kuuluisi saada elää maassa, jossa on aina kesä. Ei liian kuuma, eikä liian aurinkoinsen kesä. Vaan sellainen, kuin Suomen täydellinen kesäpäivä osaa olla: vihreä, lempeä, sopivan kirkas, uimavesien ollessa juuri sopivan lämpöisiä.
Olen aina sanonut, että sinulla on maailman kauneimmat silmät. Kuinka kenelläkään voi olla niin harmaat silmät, kuin sinun silmäsi ovat? Niin paksujen mustien ripsien kehystämät silmät. Kun voit hyvin, silmäsi ovat suuret ja seuraat rauhallisena, ajoittain kujeillen, ympäristöäsi. Huudat veljiesi nimiä, sanot kömpelösti "Hooje" ja samalla kömpelyydellä paijaat Roope-koiraa. Herätät hämmennystä hampurilaispaikassa, huutamalla iloisesti "kakka", tehostaen sanomaasi sanomalla pitkän "hyyyiiin". Tietäen, että se on meidän kahden välinen vitsimme. Tietäen, että en ole niin kakkahommien fani. Kiusaat minua, mukamas huijaamalla, että nyt olisi hommien aika taas. Minua naurattaa. Aina. Siksi, että tiedän, että kun kujeilet, sinun on hyvä olla. Kun sinä voit huonosti, silmäsi ovat vain pienet viirut, jotka katsovat ilmeettöminä paikkaan, johon meiltä muilta ei ole pääsyä.
Vaikka minun äitinäsi pitäisi suojella sinua kaikelta pahalta ja ikävältä, tunnen ajoittain itseni kanssasi niin avuttomaksi. Sinä olet minun lapseni, mutta on hetkiä, päiviä, viikkoja, kun en osaa kunnolla lukea sinua. Kun en tiedä, miksi voit niin huonosti. Kun en ole muistanut sanoa tilapäishoitopaikkaan, että laittakaa vesimuki yöksi vessaan: sillä voidessasi huonommin, olet usein kovin janoinen. Koska olen unohtanut sanoa tuosta asiasta, saan kotona lukea raportista, että heräsit kello neljä yöllä, nousit ylös sängystäsi ja sanoit "vessa". Sinut ohjattiin takaisin sänkyyn, josta nousit uudelleen puolen tunnin kuluttua. Tuolloin sinun annettiin siirtyä olkkariin katsomaan Muumeja. En ollut myöskään muistanut sanoa, että sinulle ei tee hyvää ruveta katsomaan Muumeja kello puoli viisi aamuyöstä. Että sinun muutenkin seilaavat rytmit menevät täydellisen sekaisin, sinun päänsärkysi pahenee ja menee päiviä, sekä liian monta pitkää, puolittain valvottua yötä, ennenkuin saamme rytmisi korjattua.
Minun Toponi, haluan kertoa sinulle, että äidin sydän ei vieläkään antaisi sinun lähteä tilapäishoitoon. Mutta tässä asiassa äidin järjen ääni on kovempi. Se sanoo, että meidän kummankin on pakko opetella. Sinun pitää opetella edes niitä pieniä itsenäisyyden askelia. Äidin sydämen pitää opetella pienin askelin siihen, että et aina ole siinä vieressä. Sinäkin kasvat ja aikuistut. Sinäkin muutat joskus omaan kotiin. Sinä menet tilapäishoitoon siksi, että toisin kuin muiden lasten kohdalla, kotoa pois muuttaminen tuskin on mitään, mitä itse ikinä tulisit valitsemaan. Sinä käyt siellä opettelemassa sitä, että joskus asuinpaikkasi on muualla, kuin äidin luona. Sinun pitää mennä tilapäishoitoon myös siksi, että kahden yön verran kerrallaan minä voin nukkua levollista unta. En sellaista koiranunta, jota nukun, kun nukut täällä kotona. Sekä siksi, että ne sinulle maailman tärkeimmät tyypit: veljesi, saisivat kahdeksi iltapäiväksi ja illaksi kerrallaan minun kaiken huomioni. He kun ansaitsevat sen. He kun ovat pienestä pitäen oppineet elämään sinun vointisi rytmittäminä. Sekin sattuu äidin sydämeen. Silloin kun painan otsaasi, toivoen että kipusi helpottaa: silloin mietin myös sitä, että kuinka paljon tämä meidän hyvin erilainen arkemme jättää veljiisi jälkiä? Siitäkin asiasta tunnen avuttomuutta. Samalla kuitenkin tietäen, että me teemme täällä kotona kaiken, jotta teidän kolmen olisi niin hyvä olla, kuin suinkin mahdollista. Muuta emme voi.
Sinä rakastat käydä kaupassa. Bussilla, kaupassa. Kauppareissulla olet iloinen, mutta et jaksa seistä. Siispä päädyt makailemaan marketin käytäville. Isoveljesi vartioidessa vieressäsi. Sinä rakastat pyöräilyä koulun kolmipyöräisellä. Mutta jostain syystä olet niin väsynyt, että haluat tehdä reissun koulun lähipuistoon rattaissa. En tiedä, pitäisikö minun olla huolissani. Onko tämä vain pimeyden ja pian päättyvän koulun syyslukukauden tepposia? Onko tämä jotain, joka taas korjaantuu talven taittuessa kevääseen? Vai onko jotain oikeasti hälyttävää tapahtunut voinnissasi?
Minun rakas Toponi. Tiedän, ettet ikinä tule itse lukemaan tätä tekstiä. Mutta ehkä joku kaunis kesäpäivä luen tämän sinulle, tietäen sinun ymmärtävän kuulemasi. Siihen päivään asti luotan, että tunnet kuinka rakas minulle olet. Silloin kun hieron kipeää päätäsi, paijaan sinua illalla, jotta saisit unen päästä kiinni. Silloinkin kun tuskastun huutoosi. Silloin kun nauramme kakka-jutuille. Kun katsot minua silmiin ja hymyilet, saadessasi koko maailmani hymyilemään.
Olla omaishoitaja: Raskainta ei ole se, että pitää täytellä niitä kelan-lappuja, joista säännöllisesti valitan. Käydä taistoa lääkärin kanssa uudesta lausunnosta. Pelätä, että omaishoidonpalkkioon kosketaan. Että tuolloin joutuisin tekemään päätöksen pidemmistä työpäivistä. Samalla joutuen pidentämään koulupäiviä. Takuuvarmasti huonontamaan ennestäänkin vuoristoradan lailla vaihtelevaa vointia. Mahdollisesti menettäen ne meille niin elintärkeät tilapäishoitopäivät... Vaan se, että et ikinä voi tietää minkälainen päivä huomenna on. Et ikinä voi sulkea silmiäsi illalla, luottaen siihen, että viereisessä huoneessa nukutaan koko yö. Raskainta on seurata vierestä oman lapsensa huonoa vointia, ja liian kovaa kipua. Tietäen, että meillä ei ole avaimia parempaan huomiseen, parempaan vointiin, parempaan elämään. Ainoa asia mitä voimme tehdä, on yrittää tehdä Topon jokaisesta päivästä niin hyvän, että saamme edes sen yhden hymyn. Yhden hetken, vaikkakin ohikiitävän sellaisen, jolloin tiedämme että kaikki on hyvin. Raskainta on yhtälö: äiti ja omaishoitaja. Se kun on yksi veteenpiirretty viiva. Täynnä epävarmuutta huomisesta. Äitinä JA omaishoitajana.
tiistai 12. joulukuuta 2017
perjantai 8. joulukuuta 2017
Herra Uhmakas Ja Huijari-Äiti
Herra Uhmakas on ehtinyt olla eskaripäivän jälkeen kotona kolme minuuttia. Sinä aikana on tehty selväksi, että:
- Äiti on huijari
- Soitan mun puhelimesta poliisille, ja kerron, että äiti on senkin huijari
- Älä katso minua senkin huijari.
- Toistettu ensimmäinen lause kymmenen kertaa. Höystetty sitä äkäisellä lisäyksellä: "sä aina vaan huijaat".
Kolmen minuutin pituinen palautekeskustelu on virinnyt aiheesta "äiti ei osaa laittaa uutta pleikkaa päälle". Äiti kun ei muuten oikeasti osaa laittaa uutta pleikkaa päälle (eikä todellakaan viitsi nähdä vaivaa puuhan opetteluun). Epäilen siis, että tästä saattaa tulla piiiiiitkä ilta. Huijarille ja Uhmakkaalle.
Kun tähän mennessä niitä kaksi-, kolme-, neljä-, viisi- ja kuusivuotisuhmia (tuleehan niitä muissakin perheissä säännöllisesti vuoden välein? Ja sen vuoden sisällä säännöllisesti viikon välein?) on taplattu lähinnä peittelemällä korvia, jottei kuulo saa peruuttamattomia, kiljumisesta johtuvia vaurioita, on tämä niin kutsuttu sanasota jotain aivan uutta.
Herra kuusiveen spesiaaliteetti on keskellä kiireistä aamua todeta pitkän "pue"-"enpäs pue"-taiston jälkeen, että "ookoo, mä puen, mutta tosi hitaasti". Tehden ihan tosissaan hommaa t o s i hitaasti. Sillä tavalla niinkuin hidastetuissa leffoissa. Sama pätee jos Herra Uhmakasta pyytää noutamaan jotain esimerkiksi yläkerrasta. Kiireessä. Vastaus on yleensä suurinpiirtein:"ookoo mä haen, mutta mä kävelen tosi hitaasti". Jonka jälkeen yläkertakeikka toteutetaan vauhdilla, jolla jäisi etanoiden leppoisalla päiväkävelyllä heittämällä viimeiseksi.
Herra Uhmakkaan kanssa joutuu myös melko hassuihin tilanteisiin. Eilen kaupungilla käyskennellessä, hän esitti naama vakavana erään kaupan kassajonossa (joissa oli muitakin jonottajia, kuin allekirjoittanut airueineen), kirkkaalla, kovalla äänellä kysymyksen "tykkäät sä äiti enemmän tytöistä, vai pojista". En lähtenyt johdattelemaan kysymystä suuntaan "niinkuin missä mielessä"... Voin kertoa, että edessämme seisovaa naisihmistä hihitytti. Luulen, että hän hidasteli tahallaan, jotta saisi jäädä kuuntelemaan vastausta. Ehkä yksi lemppariheitoistani on yhä, pari vuotta sitten apteekissa, silmät ymmyrkäisinä, vesiautomaatin kohdalla esitetty kysymys "äiti, mihin se kultakala on mennyt tuolta?".
Tämä kaikki on äiti-ihmiselle aivan uudenlaista. Jälleen kerran uuden opettelua. Niihin kysymyksiin (kuten: miksi on mustia, valkoisia ja mustavalkoisia lehmiä) pitäisi kai osata vastata jotain fiksua? Olen tottakai kuullut kyselyiästä. Lukenut kyselyiästä. Odottanut aikanaan, kuin kuuta nousevaa, että isoveljien kohdalla kyselyikä tulisi eteen. Luopunut toivosta. Unohtanut kyselyikien olemassaolon. Huomatakseni yksi kaunis aamu olevani kyselyikäisen, kyselevän pikku-ukon äiti. Jonka jälkeen olen huomannut, että kyselyihin on saatu mukaan jonkinasteista uhmakkuutta. Ja että vastaus ei enää voi olla täyttä puuta&heinää: sitä vastausta kun osataan kyseenalaistaa.
Niin, herra Uhmakas on yhtenä hetkenä niin ison oloinen. Uhmakkaan oloinen. Kunnes hän ojentaa hiljaa, yhä uhmakkaan näköisenä käden tietokonepöydän alta. Nappaan kädestä kiinni. Kysyn "tuutko syliin". Saan vastaukseksi puoliuhmakkaan nyökkäyksen. Asteen verran vähemmän uhmakas tyyppi kömpii syliini. Kertoo miten leikki päiväkodissa parhaiden kavereidensa kanssa apinaa ja eläintenhoitajaa. Miten oltiin kirkossa ja siellä "sellainen setä, pappi, kertoi satuja". Uhmakkuus on ainakin hetkellisesti poissa. Ja allekirjoittanut ei enää ole Huijari. Vaan ihan vaan äiti... Jolta kysytään viattomasti "mitä sä äiti teit töissä". Vastaukseen "äiti teki tietokoneella töitä" heitetään luonnollinen kuitti "ettet äiti vaan huijaa. Mitä töitä tietokoneella voi muka tehdä". Koska on perjantai, pimeä ja nälkä, en jää tällä kertaa avaamaan asiaa. Tyydyn olemaan äiti&huijari... Herra Uhmakkaan ikioma Huijari-Äiti. Joka ihan oikeasti tekee ajoittain töitä tietokoneella. Saattaa ajoittain hieman vähän huijatakin. Mutta enimmäkseen on vain äiti. Jolle voi uhmailla, hidastella, esittää kysymyksiä. Ja jonka syliin saa aina (mielellään) kömpiä.
P.S Eiliseltä kaupunkireissulta löytyi jotain itselle. Josta löytyi uusi ohjenuora elämälle. Tai noh: hyvällä menestyksellä olen ohjenuoraa noudattanut jo vuosia "screw perfection". Ihan oikeasti: juuri niin! Miten siistiä, että samaa rannetta koristavat nykyään elämäni tärkeimmät & elämäni ohjenuora!
- Äiti on huijari
- Soitan mun puhelimesta poliisille, ja kerron, että äiti on senkin huijari
- Älä katso minua senkin huijari.
- Toistettu ensimmäinen lause kymmenen kertaa. Höystetty sitä äkäisellä lisäyksellä: "sä aina vaan huijaat".
Kolmen minuutin pituinen palautekeskustelu on virinnyt aiheesta "äiti ei osaa laittaa uutta pleikkaa päälle". Äiti kun ei muuten oikeasti osaa laittaa uutta pleikkaa päälle (eikä todellakaan viitsi nähdä vaivaa puuhan opetteluun). Epäilen siis, että tästä saattaa tulla piiiiiitkä ilta. Huijarille ja Uhmakkaalle.
Kun tähän mennessä niitä kaksi-, kolme-, neljä-, viisi- ja kuusivuotisuhmia (tuleehan niitä muissakin perheissä säännöllisesti vuoden välein? Ja sen vuoden sisällä säännöllisesti viikon välein?) on taplattu lähinnä peittelemällä korvia, jottei kuulo saa peruuttamattomia, kiljumisesta johtuvia vaurioita, on tämä niin kutsuttu sanasota jotain aivan uutta.
Herra kuusiveen spesiaaliteetti on keskellä kiireistä aamua todeta pitkän "pue"-"enpäs pue"-taiston jälkeen, että "ookoo, mä puen, mutta tosi hitaasti". Tehden ihan tosissaan hommaa t o s i hitaasti. Sillä tavalla niinkuin hidastetuissa leffoissa. Sama pätee jos Herra Uhmakasta pyytää noutamaan jotain esimerkiksi yläkerrasta. Kiireessä. Vastaus on yleensä suurinpiirtein:"ookoo mä haen, mutta mä kävelen tosi hitaasti". Jonka jälkeen yläkertakeikka toteutetaan vauhdilla, jolla jäisi etanoiden leppoisalla päiväkävelyllä heittämällä viimeiseksi.
Herra Uhmakkaan kanssa joutuu myös melko hassuihin tilanteisiin. Eilen kaupungilla käyskennellessä, hän esitti naama vakavana erään kaupan kassajonossa (joissa oli muitakin jonottajia, kuin allekirjoittanut airueineen), kirkkaalla, kovalla äänellä kysymyksen "tykkäät sä äiti enemmän tytöistä, vai pojista". En lähtenyt johdattelemaan kysymystä suuntaan "niinkuin missä mielessä"... Voin kertoa, että edessämme seisovaa naisihmistä hihitytti. Luulen, että hän hidasteli tahallaan, jotta saisi jäädä kuuntelemaan vastausta. Ehkä yksi lemppariheitoistani on yhä, pari vuotta sitten apteekissa, silmät ymmyrkäisinä, vesiautomaatin kohdalla esitetty kysymys "äiti, mihin se kultakala on mennyt tuolta?".
Tämä kaikki on äiti-ihmiselle aivan uudenlaista. Jälleen kerran uuden opettelua. Niihin kysymyksiin (kuten: miksi on mustia, valkoisia ja mustavalkoisia lehmiä) pitäisi kai osata vastata jotain fiksua? Olen tottakai kuullut kyselyiästä. Lukenut kyselyiästä. Odottanut aikanaan, kuin kuuta nousevaa, että isoveljien kohdalla kyselyikä tulisi eteen. Luopunut toivosta. Unohtanut kyselyikien olemassaolon. Huomatakseni yksi kaunis aamu olevani kyselyikäisen, kyselevän pikku-ukon äiti. Jonka jälkeen olen huomannut, että kyselyihin on saatu mukaan jonkinasteista uhmakkuutta. Ja että vastaus ei enää voi olla täyttä puuta&heinää: sitä vastausta kun osataan kyseenalaistaa.
Niin, herra Uhmakas on yhtenä hetkenä niin ison oloinen. Uhmakkaan oloinen. Kunnes hän ojentaa hiljaa, yhä uhmakkaan näköisenä käden tietokonepöydän alta. Nappaan kädestä kiinni. Kysyn "tuutko syliin". Saan vastaukseksi puoliuhmakkaan nyökkäyksen. Asteen verran vähemmän uhmakas tyyppi kömpii syliini. Kertoo miten leikki päiväkodissa parhaiden kavereidensa kanssa apinaa ja eläintenhoitajaa. Miten oltiin kirkossa ja siellä "sellainen setä, pappi, kertoi satuja". Uhmakkuus on ainakin hetkellisesti poissa. Ja allekirjoittanut ei enää ole Huijari. Vaan ihan vaan äiti... Jolta kysytään viattomasti "mitä sä äiti teit töissä". Vastaukseen "äiti teki tietokoneella töitä" heitetään luonnollinen kuitti "ettet äiti vaan huijaa. Mitä töitä tietokoneella voi muka tehdä". Koska on perjantai, pimeä ja nälkä, en jää tällä kertaa avaamaan asiaa. Tyydyn olemaan äiti&huijari... Herra Uhmakkaan ikioma Huijari-Äiti. Joka ihan oikeasti tekee ajoittain töitä tietokoneella. Saattaa ajoittain hieman vähän huijatakin. Mutta enimmäkseen on vain äiti. Jolle voi uhmailla, hidastella, esittää kysymyksiä. Ja jonka syliin saa aina (mielellään) kömpiä.
P.S Eiliseltä kaupunkireissulta löytyi jotain itselle. Josta löytyi uusi ohjenuora elämälle. Tai noh: hyvällä menestyksellä olen ohjenuoraa noudattanut jo vuosia "screw perfection". Ihan oikeasti: juuri niin! Miten siistiä, että samaa rannetta koristavat nykyään elämäni tärkeimmät & elämäni ohjenuora!
maanantai 4. joulukuuta 2017
Keskitason Kajastuksia
Tuiskussa ja tuiverruksessa taitoin viime perjantaina matkaa kohti tuttua osoitetta. Päivän agendana oli tavata neuropsykologi, joka oli tehnyt muutamaan otteeseen Sampun kanssa tehtäviä. Työviikkoa eivät siis kruunanneet koko duuniporukan yhteiset iltapäiväkahvit, vaan tapaaminen ankean käytävän varrella olevassa pienessä huoneessa.
En tiedä edes miksi, mutta jännitti. Ehkä muistot? Siitä miten päin pöpelikköä keskustelut voivat mennä. Miten ei edes yksi paketillinen nessuja riitä keskusteluun ja keskustelun jälkimaininkeihin. Ehkä pelko siitä, että vaikka välillä asiat ovat omasta mielestä mukamas vaikuttaneet olevan "ok", eivät ne sitä ammattilaisten ja ikähaarukoiden mukaan sitä ole olleet. Ehkä tietoisuus siitä, että maailma osaa olla arvaamaton paikka.
Siellä pienessä huoneessa odotti neuropsykologi, kädessään nippu papereita. Ja lausunto. Josta hän oli alleviivannut kohtia. Mietin mielessäni, että alleviivauksien täytyy olla merkki siitä, että kohta sitä lunta ei tule vain rakennuksen ulkopuolella. Sitä tulee oikeasti myös tupaan.
Varttia myöhemmin kävelin huoneesta ulos. Neuropsykologi oli hämmentynyt siitä, miten helposti ja nopeasti keskustelu oli käyty loppuun. Itselläni, kuten niin monta kertaa muulloinkin siitä Linnaksikin kutsutusta rakennuksesta ulos kävellessäni, kyyneleet polttivat silmäkulmissa. Tällä kertaa onnen ja helpotuksen kyyneleet: "ikäistensä keskitasoa". Ei voi maailmassa olla paljon hienompia sanoja. Juu: puhe oli vielä sitä keskitasoa jäljessä, mutta siitä asiasta olimme asiantuntijan kanssa harvinaisen samaa mieltä. Kuten siitäkin, että kaveri on silläkin saralla kirimässä hyvää vauhtia kohti sitä keskitasoa. Ehkä jopa yksi kaunis päivä saavuttaen sen... Päässä raikuivat vain päällimmäisenä sanat "ikäistensä keskitasoa". Ei haitannut lumi, tuiverrus, harmaus, sisällä paistoi suuremman luokan aurinko.
Tässä maailmassa olisi ihana jäädä joskus pidemmän kaavan mukaan fiilistelemään hyviä uutisia. Mutta, kun perheeseen kuuluu kolme alaikäistä liikkuvaa osaa, on se melko turha edesottamus. Topon maailmassa planeetat alkavat jälleen olemaan tukevasti epäasennossa. Yhtenä hetkeän kaverilla on kaikki kuten pitää, seuraavana hän säntäilee ees-taas, päämäärättömästi, kuin yksi Ellun kanoista. Sitä seuraavana hetkenä tulee kiukku ja lohduton itku. Kaveria on lääkitty kipulääkkeillä "jos se on migreeniä", varattu triplavarastot "Topon juttuja" jääkaappiin ja suunniteltu iltapäivät, sekä viikonloput sen mukaan, että ohjelma on vain Topo-ystävällistä. Yhden hetken pärjäämme hyvin. Seuraavana emme niinkään. Jälleen kerran heitän toiveen yläkertaan, avaruudelle, takapihan metsään: voi kun Topo osaisi kertoa mistä kenkä puristaa.
Samaisena perjantaina, yön pimeinä tunteina haen kaapista lisää särkylääkettä. Topo on ohjattu sänkyyn sen sata kertaa, mutta uni ei vain saa hänestä otetta. Lopulta otan Topon viereeni. Tunnen kuinka yksi ruumiinosa toisensa jälkeen nytkähtelee. Topo yrittää rauhoittua, mutta rauhoittumista häiritsee jälleen yksi nytkähdys lisää. Lopulta, onneksi, unen voittaessa hetkellisesti taistelun nykinöitä vastaan. Silloin se hiipii jälleen päälle, kuin yön pimeys: toivottomuus. Miksi tämän täytyy olla tällaista? Miksei Topo vain voisi saada voida hyvin. Onko se nyt niin liikaa pyydetty?
Enemmän tai vähemmän rauhattoman viikonlopun jälkeen koittaa jälleen arki. Väsyttää. Fiilis on yhtä valoisa, kuin joulukuisen maanantain aamu: Jostain kajastaa vähän valoa, aurinko yrittää heittää hieman säteitään maanantaiseen aamuun. Antaen periksi harmaudelle... Iltapäivällä Topo tulee ihan hyvillä fiiliksin koulusta. Reissuvihko tietää kertoa, että särkylääkettä on annettu pariin otteeseen ja Topo on nukkunut kunnon unet koulussa. Toivon, että ne unet ja ne lääkkeet saisivat jälleen planeetat radoilleen... Olkoot se toive se valon kajastus maanantaipäivässä. Yläkerrasta raikaa harvinaisen epävireinen leikkipianon soitanta: Herra "ikäistensä keskitasoa" viettää alkuillan musiikkituokiota. Topo tulee luokseni, ottaa poskestani kiinni, katsoo syvälle silmiin ja hymyilee. Hymy on hyvä, hymy on enemmän kuin kajastus. Hymy on merkki siitä, että asiat eivät ole ihan liian huonosti. Että kajastuksella on ainakin hetkellisesti selkäote harmaudesta. Palikat ovat ainakin hetken juuri kohdillaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
