Kotona

Kolme vuotta sitten miehen ja minun sähköpostimme ilmoittivat saapuneesta postista tasaisin väliajoin. Useinmiten sähköpostin otsikko oli jotain tyylillä "xxx haluaa suositella sinulle kohdetta Oikotieltä". Meillä oli päällä asunnonhaku. Ainakin jollain asteella. Alueet olivat selkeät, mistä uusi koti saisi mielellään löytyä. Olin pikkuhiljaa hivuttanut listalle yhden alueen lisää. Alueen jolle mies oli jo ehtinyt sanoa ei ei ei, monen monta kertaa. Tiesin, että tyyppi, jonka kanssa olen asunut saman katon alla sellaisen kymmenen vuoden verran, on hitaasti lämpiävää mallia. Joten en luovuttanut ensimmäisen ei:n kohdalla. Lopulta siltä listalle hivutetulta alueelta löytyi talo. Täydellinen sellainen. Siinä oli kaikki mitä tarvitsimme. Se oli juuri oikealla paikalla. Sillä oli juuri oikeanlainen tontti. Siitä ei ollut pitkä matka uimarannalle. Lähellä oli Edwardille ja Topolle sopiva koulu. Täydellistä. Emme ostaneet sitä.

Henkisesti heitin asunnonhakurukkaset nurkkaan, kun emme ehtineet taloa itselemme, no tässä vaiheessa voin käyttää sanaa josta en tykkä: kotiuttaa. Tiesin, että olisi lähestulkoon mahdottomuus löytää jotain vastaavaa; uusi talo, vanhalta alueelta, järkihintaan. Tätä nykyä katselen Oikotien ilmoituksia lähinnä huvin vuoksi ja harrastus mielessä. Miehen "kato, toi vois olla kiva"-ehdotuksiin nyökkäilen hymyillen, odottaen, että kun en mainitse asiasta, mieskin unohtaa sen. Tätä nykyä olemme kotiutuneet liian hyvin taloon, missä me nyt asumme. Missä on meidän koti.

Olemme muuttaneet ensimmäiseen omaan taloomme, kun Edward oli taapero ja Topo vasta viisikuinen vauva. Olemme nähneet Topon ensiaskeleet meidän omalla pihallamme. Muistan ensimmäisen äitienpäivän, kun asuimme uudessa kodissamme. Me söimme pihalla aamupalaa. Se oli mahtavaa. Tunsin olevani huipulla: mies, kaksi lasta, koira ja oma piha.

Täällä olemme tuskailleet repaleisten öiden kanssa. Täältä olemme lähteneet ensimmäisen kerran akuutisti sairaalaan, jääden pariksi päiväksi sille tielle. Täällä olemme palaveeranneet ruokapöydän äärellä instanssien ja ihmisten kanssa, joiden emme kuvitelleet olevan osa elämäämme: vammaispalvelut, terapeutit. Olen raivostunut tulostimelle, kun se ei suostunut sylkemään pihalle juuri valmiiksi saamaani vammaistukihakemusta.

Olemme miehen kanssa vaihtaneet työpaikkoja. Olemme vieneet koiramme eläinlääkäriin, tullen kotiin siltä keikalta ilman koiraa. Olen tehnyt raskaustestin, joka on näyttänyt positiivista tulosta. Jokusta pitkää kuukautta myöhemmin olemme tulleet sairaalasta kotiin, kantaen turvakaukalossa kolmikiloista poikavauvaa. Meistä on tullut kolmen pojan vanhempia.

Olemme pitäneet ystävillemme myöhästyneet kolmekymppisjuhlat. Kutsuneet "parikymmentä henkilöä", laskien sen varaan, että koska porukassa on tulevia ja nykyisiä äitejä, sekä isiä, kaikki eivät pääse paikalle. Yksi ei päässyt paikalle. Ne olivat hyvät juhlat. Mies on opetellut grillaamaan, allekirjoittanut tekemään ruokaa (joka on pääsääntöisesti kiitollisen trion mielestä yök/hiljaista hyljeksyntää/Faapu ei tykkää kastikkeesta-kamaa). Me olemme keränneet omasta kasvipenkistä mansikoita, retiisejä, persiljaa, salaattia ja tontin rajan takaa mustikoita. Niin, unohtamatta kesällä kallioltamme löytynyttä metsämansikkakätköä. Eilen illalla Edward ja Sampu menivät innoissaan nukkumaan, mies oli luvannut, että he saavat seuraavana päivänä viedä pupulle porkkanoita. Metsän puolelle luonnollisesti. Me emme omaan pihaan tarvitse pupufarmia. Olen ostanut ompelukoneen. Kolmen kuukauden jälkeen ottanut sen paketista pois ja siirtänyt sen hyllyn päälle odottamaan sopivaa ompeluaikaa. Sitä ei ole vielä löytynyt.

Me olemme pikkuhiljaa alkaneet miettiä miehen kanssa, että mitä seiniä maalata (okei, totuuden nimessä maalauttaa). Minne voisi laittaa tapettia (tapetin laittaa joku muu, kuin me). Olemme miettineet huoneiden uudelleen organisointia. Ostaneet tänne pari uutta sohvaa, x-määrän keittiönmattoja (pitäähän sitä naisella harrastus olla). Olemme ostaneet pihalle sohvaryhmän, saaneet ruokailuryhmän ja perineet pihakeinun.

Mies on vaihtanut jokusen kerran autoa. Jossain vaiheessa sattumien summana pihassamme kävi neljä erilaista autoa neljän viikon sisään. Neljännen auton kohdalla Edward puuskaisi tuskastuneena "isi on taaaaaas ostanut uuden auton". Meillä on pihalla kaksi polkutraktoria, ainakin kolme lasten polkupyörää, joita ei juurikaan käytetä. Sitten siellä on Sampun potkupyörä, jota hän rakastaa. Päätimme jälleen, että kun päiväkoti alkaa, Sampulle viedään pyörä ja kypärä sinne, jotta hän voi siellä päiväkodin pihassa opetella sitä polkemista "sitten voidaan käydä Sampun kanssa pyörällä kaupassa" juttelemme miehen kanssa. Tietäen tasan tarkkaan, että kauppaan mennään luultavasti jatkossakin autolla.

Se mikä tästä on tehnyt kodin on ehkä kaikista eniten se elämä, mitä me elämme täällä nyt. Kaiken odottamisen, toivomisen, epätoivon ja surkeuden jälkeen minulla on kaksi kaveria, jotka tappelevat siitä, kumpi saa kaataa jauhot taikinaan. Joiden kanssa extempore laitamme saappaat jalkaan illalla ja menemme poimimaan mustikoita, tai lähdemme talleille katsomaan heppoja. Käymme syvällisi keskusteluja aiheesta: pupulle porkkanoita, koska tulee joulu, sataako sateisen kesäpäivän jälkeen lunta. Minulla on yksi kaveri, jota pitää kutittaa joka ilta, niin että hän on lähellä tikahtua kikatukseen. Joka sanoo maailman kauneimmalla äänellä "äätii". Sitten on se yksi isompi kaverikin, jonka kanssa nauramme näiden muiden kavereiden edesottamuksille. Joka puhuu niistä isommista taloista ja uusista autoista, nyökkäilen, hymyilen ja varon visusti olla ottamatta asiaa esille myöhemmin.

Bonuksena vielä kodin ympäristöstä löytyvät upeat naiset: naapurit. En tiedä minne mahtavan porukan laaksoon me olemme rantautuneet, mutta mahtavaa porukkaa täällä asuu. Jotain asiasta kertonee se, että Faapumme kummitäti on: entinen naapurimme. Olemme näiden naisten kanssa kävelleet x-määrän kilometrejä, sopineet että käymme vähintään kerran kuussa juoksemassa. Epäonnistuneet siinä. Perustaneet elokuvakerhon, katsoneet yhden elokuvan ja sen jälkeen kerho on jäänyt unholaan. Olemme harrastaneet iltakävelyjä lähibistroon, syömään. Tai sitten vain juomaan viiniä ja puhumaan syvällisiä. Olemme juoneet litroittain teetä. Puhuneet miehistä, lapsista, työstä, kaikesta mikä on oikeasti tärkeää.

Mikä parasta: kun pyörit tuolla pihallasi tukka takussa, saappaissa, niissä rumissa housuissa ja siinä rumassa paidassa, pitäen pihalla pinkovaa laumaasi parhaasi mukaan kasassa, et ehkä aina päädy näyttämään itsestäsi niitä ihan parhaita ja eniten siloiteltuja puolia. Sen takia naapurin kanssa ollaan samoin tein sitä mitä oikeastikin ollaan: tyyppi jolla on hyviä päiviä ja pahoja päiviä. Ilman sitä siloiteltua ulkokuorta. Olen potenut maailman huonoin äiti-syndroomaa, koska olen huutanut pojille turhaan, tai liikaa ottaen huomioon huudettavan asian suuruuden. Todennut, että ilmeisesti olen vain ihminen, kun olen kuullut samansuuntaista huutoa jostain naapuripihoistamme. Olemme näiden naisten kanssa kironneet äitiyden vaikeutta ja hehkuttaneet sen ihanuutta. Tiedän, että jos meille tulee hätä, voin laittaa jollekin näistä naisista viestiä, aina, mihin kellonaikaan tahansa. Samoin, kuin he voivat laittaa minulle. Ikävöin tolkuttoman paljon sitä täältä pois muuttanutta naapuria. Yrittäen tasaisin väliajoin ehdotella hänelle paluuta vanhoille kotikonnuille (jos luet tätä: muuta takas!).

Vaikka meillä on liikaa tavaraa, liian vähän neliöitä, talvisin asumme oikeasti ihan korvessa jossa ei näe ketään, kylppärissämme on rumat kaakelit ja jääkaappi olisi pitänyt vaihtaa mieluiten eilen, tästä on tullut paikka, josta emme taida ihan hevillä lähteä. Meidän koti. Paikka jossa olemme kotona.

Jeesustelijan Ohjeet: Elä Hetkessä

Ookoo, pakko myöntää, että välillä niin sanotusti meinasi mennä hermo, kun lomailin itsekseni trion kanssa kahden viikon verran juhannuksesta eteenpäin. Isosti meni hermo töistä kotiutuvaan mieheen, joka tiedusteli "miksi olet niin kiukkuinen". Pitäisihän sen tajuta: trio vetää pinnan ajoittain kireälle, samoin loputtomat kotityöt, kokkaamiset, no koko tilanne. Nyt ovat vaakakupit eri asennoissa: karkaan aamulla töihin, miehen jäädessä kotiin viettämään laatuaikaa kolmen poikansa kanssa. Kun tulen töistä kotiin, mies on kiukkuinen. Todella kiukkuinen. Hämmästelen miksi: ethän sä ole edes pyykännyt, ei ainakaan isommin olla täällä siivottu ja minähän se tein ruoat valmiiksi illalla. Onko se nyt niin rankkaa vähän viihdyttää kolmea poikalasta?  Vuoden jeesustelija palkintoa odotellessa...

Välillä ne planeetat ovat juuri oikeassa asennossa, jeesustelijallekin. Kuten koko eilisen iltapäivän ja illan. Mies oli raijannut trion uimahommiin. Iltapäivästä uimareissulta kotiutui erityisen hyvän tuulinen porukka (miehen ollessa yhä suht, no, tosi äkäinen). Koska ihminen tarvitsee aikuisseuraa ja oma puoliso ei voi aina ja ikuisesti toimittaa aikuisseuralaisen virkaa, päästettiin mies maailmalle kaverinsa kanssa. Me jäimme poikien kanssa kotijoukoiksi. Kävimme tyhjäämässä mansikkapenkin, todeten, että jossain ei olla menty ojasta allikkoon: olemme saaneet kerättyä noin 30 mansikan verran oman maan marjoja. Joskin, jotta homma säilyisi balanssissa, niin retiiseistä ei kasvanut punaisia juureksia, vaan metrin korkuisia vihreitä juttuja, jotka kukkivat. Mansikkapuuhan jälkeen liikahdimme metsän puolella mustikkaan ja sen jälkeen kastelimme itsemme läpimäriksi vesisodan parissa. Ihan loistava iltapäivä. Aurinko otti ja helli meitä isolla hanskalla. Päivän liikuntasessiokin tuli suoritettua trioa vesipyssyn kanssa jahdatessa ja sen jälkeen ruohonleikkuria lykkien. Mikä parasta: Topo oli mukana leikeissä. Kikatti, käkätti, juoksi karkuun, näytti niin onnelliselta ja hyvin voivalta. Ainoa mutta olivat Topon polvet, jotka olivat aivan haavoilla. Tyyppi oli mennyt ja tippunut keinusta aamupäivällä. Topoa eivät polvet vaivanneet, äiti-ihmistä kyllä.

Sain niin vahvan dejavú:n viime kesältä. Kun me olemme Topon kanssa Lastenklinikalla. Topo on paikalla, mutta ei läsnä ja hänen polvistaan valuu verinoroja. Hän ei pysy kunnolla pystyssä. Kaatuilee holtittomana, satuttaen aina polvensa. Hän ei edes huomaa sitä, koska hän on niin huonossa kunnossa. Muistan miten lääkäri tulee tutkimushuoneeseen sisälle ja Topon nilkatkin pettävät. Ne taipuvat miten päin sattuu, hänen yrittäessään kävellä. Topo kaatuu suoraan lääkärin syliin. Lääkäri on huolissaan, äiti-ihminen on puoliksi paniikissa, puoliksi toivoton.

Sanon aina kaikille, että olen mestari elämään tässä päivässä. Kerron, kuinka pojat ovat minut siihen opettaneet. Kun ystäväni kertoi puhelimessa, että hänen pienellä pojallaan oli parempi päivä, annoin jeesustelijana viisaan ohjeen "keskity tähän päivään, älä mieti niitä mahdollisia tulevia huonoja päiviä". Me kummatkin tiesimme, että pikkumiehelle tulee eteen huonoja päiviä. Samoin, kuin minä tiedän, että Topolle tulee eteen huonoja päiviä. Siksi, siinä vesisodan tiimellyksessä, vaikka nauroin, niin viisi prosenttia minusta mietti mennyttä ja vähän pelkäsi tulevaa.

T'änään aamulla Topo tuli pyytämään puoli kuuden aikaan iPadiaan. Ohjasin herran jatkamaan yöuniaan. Kuuden jälkeen Topo sai padinsa. Kun olin laittamassa kenkiä jalkaani, lähteäkseni töihin, hän tuli luokseni iloisena, niin terveen ja onnellisen näköisenä sanoen "naa".Nalle Puh. Vastasin:"äiti tulee laittamaan Nalle Puhin". Telkkari päälle, etsimään boxilta Topon Nalle Puh leffaa. Leffa pyörimään. "Äiti antaa sulle pusun", Topo ymmärtää täysin,mitä sanon, koska hyvinä päivinä Topo ymmärtää nykyään aika paljon puhetta. Hän alkaa kikattamaan valmiiksi. Odottaen, että vähän pärisytetään samalla, kuin pussataan.

 Lähden töihin, mietin, että miksei aina voi olla näin. Topon papereissa lukee, että hän on kehitysvammainen, hänellä on epilepsia, migreeni ja käytöshäiriö. Niinä päivinä, kun Topo saa voida hyvin, ei käytöshäiriöistä näy häivähdystäkään. Niinä päivinä annan käytöshäiriödiagnoosit hänen kahdelle veljelleen, jotka sinnikkäästi, päivästä toiseen, jaksavat matsata yhdestä ja samasta veturista, pehmoeläimestä, peitosta, siitä, missä on kenenkin paikka ruokapöydän ääressä. Tietäen samalla, että tyypit ovat kaikkea muuta, kuin käytöshäiriöisiä. Tietäen samalla, että JOS Topo saisi voida hyvin, tuskin hänenkään epikriiseissä lukisi: käytöshäiriö.

Tänään palaan töistä tyhjään kotiin. Miesporukka suuntaa mökille. Olen odottanut "omaa lomaa" kotona, kuin kuuta nousevaa. Olen tarvinnut sitä. Eilinen täydellinen iltapäivä vei vähän pois sitä tarvetta ja odotusta. Mietin lähinnä, että mitä minä siellä kotona yksin teen, siivoanko, poiminko mustikoita, heittäydynkö villiksi ja katson keskellä iltapäivää leffaa? Osaanko nauttia, elää vain tässä hetkessä? Luultavasti keksin tekemistä, olen varmasti tyytyväinen, Toivottavasti osaan ottaa hetkestä kaiken irti.  Koska mitä luultavimmin viimeistään neljä tuntia miesporukan kotiinpaluun jälkeen voivottelen hullunmyllyä, meteliä, sotkua ja mietin marttyyrina, että koskakohan tässä huushollissa seuraavan kerran saa hetken rauhaa. Edes vaikka siivota ilman häiriötekiöitä. Jeesustelijana miettien, että SITTEN otan omasta ajasta kaiken ilon irti. Tietäen, että hetkessä pitäisi osata elää. Samalla tietäen, että se on aika hemmetin vaikeaa.

Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".