Mietteitä matkan varrelta

Olen välillä saanut vinkkiä siitä, että olisi kiva lukea miten verkostoitua lapsen erityisyysasioissa. Mistä saada vertaistukea. Miten lapsen sairauden ja erityisyyden kanssa oppii elämään. Miten asioita oppii hyväksymään. Muuttuuko elämä.

Tässä nyt tulee tuutin täydeltä oman elämäni faktoja.

Vannon vertaistuen nimeen, nyt ja aina. Olkoonkin kriisi mikä tahansa (valitettavasti niitä suurimmalle osalle meistä elämässä tulee jossain muodossa eteen). Itse olen kokenut, että pahimmassa kriisivaiheesssa en ole pystynyt ottamaan vastaan vertaistukea. En oikein minkään valtakunnan tukea. Pahimmat itkut on pitänyt saada itkeä yksin, tai miehen kanssa. Ja pahimmat surut on pitänyt saada surra yksin. Kun vein kolmikuista Sampua Lastenklinikalle, tietäen samalla, että olen menettänyt mahdollisuuden saada ikinä kasvattaa niin sanottua täysin tervettä lasta, olisin vertaiskuvallisesti voinut räjäyttää koko maailman. Olin surusta ja huoleasta puolihysteerinen. Kaikki ystävien ja läheisten hyvää tarkoittavat viestit ärsyttivät, kiukuttivat, suorastaan vihastuttivat. Hyvin pian miehet ja minut ohjattiin juttelemaan tutun psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, koska meitähän oli siis kohdannut kriisi (jälleen). Ensimmäinen juttelukerta oli kamala, ahdistava, suututtava. Koska se oli minulle aivan liian pian tapahtuneen jälkeen.

Reilu kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, kun juttelin saman psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa elämästämme ja enimmäkseen Topon vaikeahkosta tilanteesta, hän kysyi minulta, että muistanko mitä tunsin, kun Sampun kanssa syksyllä 2011 konkkasimme läpi Lastenklinikan ovien. Kerroin, että muistan. Tämä ihana naisihminen oli sitä mieltä, että ne tunteet pitäisi saada sydämestä ja päästä pois. Jotta asia ei jäisi kummittelemaan mieleen. Itse koen, että olen pystynyt käsittelemään asian, osaan elää hyvää elämää, olla ajoittain jopa hyvinkin onnellinen. Ja niiden tunteiden muistaminen on tärkeää: tärkeää siksi, että voin muistaa mistä syvästä suosta olen noussut takaisin hyvään elämään. Samoin, kuin on tärkeää muistaa hysteriakohtaus (kyllä) jonka sain, kun kuulin että esikoisellani on kehitysvamma. Yllätys yllätys: aurinko nousi seuraavana päivänä ja samainen esikoinen ei kasvattanutkaan itselleen kolmatta jalkaa ja toista päätä uuden diagnoosin siivittämänä.

Mitä tulee vertaistukeen, niin Edwardin saatua kuusikuisena epilepsia diagnoosin, liityin netissä olevaan sähköpostiryhmään. Todetakseni muutaman viestin läpilukemisen jälkeen, että "juu, ei meidän mesta". Ihmitellen samalla, että miten ihmeessä äidit ja isät voivat noin vain kirjoittaa kehitysvammaisista, vaikeasti sairaista lapsistaan. Tällä tarkoittaen sitä, että miten ne äidit ja isät voivat noin vaan fiksusti, jäsennellen ja asiallisesti kirjoittaa kehitysvammoista ja vaikeista sairauksista. Koska jos ikinä kuuna päivänä omalle kohdalleni kävisi samoin, sekoaisin. Muutaman vuoden kehari-äiti kokemuksen perusteella en osaa vastata siihen, olenko seonnut (en ainakaan ICD-koodilistojen vaatimalla tavalla), mutta voin kertoa, että hei se elämä jatkuu!

Tuosta vertaistukiryhmästä en saanut ens alkuun sitä itseni kaipaamaa tukea, se vain avasi silmäni elämän vääryyksille. Mutta; kun niitä elämän vääryyksiä oli tullut vastaan omassa elämässä, lasten sairauksien kehittyessä ihan uusiin suuntiin, palasin kyseiseen vertaistukiryhmään. Ryhmästä tuli vuosien saatossa niin sanotusti toinen koti. Jossa ymmärrettiin, tsempattiin, jaettiin tietoja ja kokemuksia. Ja josta löytyi ystäviä, siis ihan live-sellaisiakin.

Olen ollut mukana keskustelemassa Leijonaemojen Facebook ryhmässä. Arvostan työtä, jota he tekevät. Ryhmästä monen moni vanhempi on saanut suunnattoman ison ja korvaamattoman tärkeän avun. Itse en löytänyt sieltä vertaistukikotia, mutta kehotan lämpimpästi tutustumaan ryhmään. Koska sieltä löytyy apua, empatiaa, sympatiaa ja aivan takuulla ihan oikeita ystäviä matkan varrella. Oma seuraava netti-vertaistuki-ryhmä-koti löytyi Jaatisista. (löydätte heidät Facebookista JaatisVanhemmat ryhmää etsimällä). Koska olin jo löytänyt elämääni erityisvanhempiystäviä, joiden kanssa kirjoittaa sähköpostia, puhua puhelimessa ja tavata livenä , kaipasin enemmänkin tietoa, faktaa, asiapitoista keskustelua. Sitä löytyy JaatisVanhemmista. En ole toistaiseksi ongelmaan törmännyt, johon en olisi saanut ainakin ratkaisuehdotusta Jaatisista. Niin ja tottahan toki sekä Leijonaemoilla, että Jaatisella on omat nettisivunsa: www.leijonaemot.fi sekä www.jaatinen.info

Maailmaani mullistava lauma erityisäitejä, tosinaisia, ystäviä todella isolla yyllä tulla rymisteli elämääni kiitos Kotilieden Kummikerhon ja Kaisankodin järjestämän virkistys viikonlopun pitkäaikaissairaiden lasten vanhemmille. Saadessani kuulla, että olen moiselle päässyt mukaan, olin onnellinen. Onnenfiilikset ehtivät ennen viikonlopun alkua vaihtua "hampaat irvessä"-meininkiin, ja Kaisankotiin lähdettiinkin "kyllä mä tästä hengissä selviän"-asenteella. Voin kertoa, että kotiin tultiin "mun elämä on muuttunut"-meiningillä, meiningin ollessa vahvasti hengissä kaksi ja puoli vuotta myöhemminkin. Kannattaa siis avoimin mielin lähteä mukaan live vertaistukisessioihin. Sitä ei ikinä tiedä minkälaisia ihmisiä moisissa tapaa.

Sen voin sanoa, että erityislasten vanhemmuus on muuttanut elämäni. Ihan täysin. Olen moneen kertaan kirjoittanut siitä, miten tässä käydään surujen pohjamudissa ja onnen vuorien huipuilla. Uskon, että tunteiden kirjo osaa tässä puuhassa olla jopa suurempi, kuin ihan täysin oppikirjan mukaan kasvavien ja oppivien lasten kanssa. En suin surminkaan voi väittää, ettenkö vaihtaisi päivääkään tästä elämästä pois. Koska vaihtaisin heittämällä ainakin 100 päivää leppoisimpiin sellaisiin. Mutta uskon, että joka ainoa vanhempi vaihtaisi pahimmat kiukkupäivät, kulkutautiviikot ja uhmaamiset, kävelyyn merenrannalla ja ruusujen haisteluun.

Opettelen yhä elämään sen asian kanssa, että erityislasten vanhemmuus ei määrittele minua. Se on vain osa minua. Jonain päivinä klaaraan opettelupuolen hyvin. Toisinaan homma menee ihan päin helvettiä. En osaa sanoa, pystynkö hyväksymään poikien sairaudet ja vammat. En oikeasti osaa. Olen mielessäni miettinyt, että ne ovat osa lapsiamme. Ja lapsemme ovat juuri sellaisia, kuin ovat kiitos näiden välillä hyvin epämiellyttävien elinkumppaneidensa. Ne ovat osa heitä, kuten pisamat, punaiset hiukset ja pitkät silmäripset. He ovat Edward, Topo ja Sampu, siksi, että heillä on siniset silmät, he ovat luonnollisesti maailman söpöimmät lapset, plus heillä on elämässään mukana se suuri tuntematon.

Vaikein asia kaikessa on katsella lapsen kärsimystä. Topon maatessa kolmatta päivää sohvalla, potien aina vaan jatkuvaa migreeniä, olisin voinut sahata käteni irti sillä siunatun sekunnilla, jos olisin saanut hänen kipunsa laantumaan. Raskainta kaikessa on se, että kun tässä maailmassa Äidin homma on suojella lasta kaikelta pahalta, parhaansa mukaan, on olemassa jotain, jolta et kertakaikkiaan vaan voi suojella. On jotain, joka elää täysin omaa elämäänsä. Jotain johonka lääkärit eivät keksi parannus- tai aina edes lievityskeinoja, ja joka on Pelottava. Kyllä, isolla peellä. Et ikinä tiedä sen jonkun seuraavista liikkeistä; päästääkö hän lapsen rautakouransa otteesta jossain vaiheessa, vai keksiikö hän vielä lisää ikävyyksiä elämän polulle? Pelko ja suru... Kaksi asiaa joiden kanssa et halua elää. Mutta joista on tullut matkatovereita,  jotka eivät luultavasti ikinä lähde sinusta pois.

Tämän blogin nimi on ErityisÄiti syystä... Siitä syystä, että koen olevani jollain tapaa erityinen, kitios sen elämän oppikoulun, jota olemme käyneet sairauksin myötä läpi. Ja eritoten siksi, että nämä kolme pientä poikaa saavat ihan joka päivä minut tuntemaan itseni erityiseksi. Se on se meidän kaikkien äitien juttu. Olkoonkin meillä sitten erityislapsia, tai ihan vauva- ja lastenkirjojen mukaisesti kasvaneita ja oppineita lapsukaisia. Me olemme heille maailman erityisimpiä. Ja he meille: ilman vammaa tai sairautta. Ja vammoineen ja sairauksineen. Vaikka kirjoitin, että olisin voinut vaihtaa elämästäni päiviä pois, en silti vaihtaisi elämääni. Mihinkään. Kiitos kolmen samassa huushollissa asuvan pikku-ukon. Ja sen yhden vähän isomman. Ja että vaikka se suru onkin matkakumppanina, ei se suinkaan aina ole kovaäänisin sellainen. Enimmäkseen ilo pitää suurempaa meteliä. Ihan vaikka ilo siitä, että pihalla alkaa kukkia. Ja ihan erityisesti siitä, että pidempääkin pidempi migreenikohtaus on päästämässä Topoa otteestaan.

IkäKriisi

Kuten aiemmin mainitsin, tuli lomamatkan aikana täytettyä pyöreitä. Koko viikko on reissun jälkeenkin ollut yhtä juhlaviikkoa; olen ehtinyt illalliselle hyvän ystävän kanssa, perjantaina viinille töiden jälkeen toisen ystävän kanssa, olen saanut kukkia, shampanjaa ja muita ihania lahjoja. Olen ylipäänsä tuntenut itseni, hmmm… hyvin erityiseksi. Voisin ihan oikeasti tottua tähän! Hauskinta kaikessa on se, että tiedossa on vielä omat + miehen, sekä jokusen ystävän nelikymppisjuhlat, joten tämä synttärihuuma ei ole vielä likimainkaan loppumaisillaan. Tämä siis ihan aidosti on juhlavuosi.

Huuman keskellä olen myös pohtinut, että pitäisikö tässä potea jonkinasteista ikäkriisiä. Neljäkymmentä… Se on tukevasti keski-ikäisen naisen ikä. Olen huomannut valokuvista, että silmieni alle on ilmestyneet pussit. Siis ei sellaiset valvomispussit; silmien alla tukevasti vuosia roikkuneet valvomispussit ovat muuttaneet muotoaan valvomispusseista -> ikä&valvomispusseiksi. En ole hirveän ulkonäkönokonuuka (kannustava ystäväni totesi jokunen vuosi sitten jo, että "jos sä et vieläkään ole alkanut käyttämään silmänympärysvoidetta, niin nyt se kuule taitaa olla jo myöhäistä"), mutta silmäpussikuvia tutkaillessa, samalla kun katsoo tv:stä taustalla pyörivää kotirouvaohjelmaa, jossa käydään botox-kutsuilla, hiipii mieleen ajatuksia, kuten "miksei, miksen mäkin voisi". Sen voin kertoa, että aika paljon siihen vaaditaan, että "minäkin voisin". Mutta ainakin elämä on opettanut, että älä koskaan sano ei koskaan.

Silmäpusseja lukuunottamatta en ole siis sen kummemmin ehtinyt potea ikäkriisiä. Ymmärrän kyllä, että tässä ei olla enää ihan eilisen teeren tyttöjä. Tai noh; tyttöjä ylipäänsä. Suvun uusinta tulokasta nuuskutellessa ja ihastellessa ei tarvitse enää tuntea ailahduksia vauvakuumesta; "koska mä olen jo sen ikäinen". Baarissa voi huvittuneena katsoa nuorempien miesten soidinmenoja, ajatellen "onneks mun ei tartte edes yrittää esittää viehättävää. Koska olen naimisissa JA noille liian vanha". Samaisten nuorempien miesten parkkeeratessa ystävättäreni ja minun viereeni, voi vain sanoa kyllästyneellä äänellä "kannattaa etsiä seuraava naislauma, me ollaan varattuja" ja lisätä mielessään perään "ja vanhoja".

Suuri kannustin epäikäkriiseilyn on ihana työtoverini. Reilut kymmenen vuotta vanhempi, elellen elämänsä parhaita vuosia. Aikaa harrastaa, liikkua, reissata, käydä illallisilla, elokuvissa, kissanristiäisissä, nauttia pitkistä lauantaiaamuista ja ottaa päikkärit töiden jälkeen, jos siltä tuntuu. Voi rauhassa lennellä lomalla maapallon toiselle puolelle, koska ainoa jonka perään pitää katsoa lentokoneessa on oman itsensä ja ehkä mahdollisesti puolison. Ei siis tarvitse stressata sitä, että matkakaveri niin sanotusti vetää kilarit puolessa välissä matkaa, valtameren yllä. Eli kaikki tuo luksus on vielä odottamassa itseänikin!

Perheessämme pari viikkoa sitten kiertäneen vatsataudin lopputulemana oli se, että yksi painoetappi tuli saavutettua. Joskin aina on se vaara, että pikadieetin häivyttämä "se viimeinen kilo" hiipii korkojen kera takaisin tulevien viikkojen aikana, mutta ainakin hetkellisesti on päästy yhteen painotavoitteeseen. Ikä on tehnyt sen, että en edes haaveilekaan enää olevani bikinifitnessmissi mitoissa; ikinä. Olen tyytyväinen siihen, että puolentoista vuoden kuulanheilutukset ja punnerrusharjoitukset ovat tehneet käsivarsien alla roikkuvista alleista ainakin jonkin verran pienempiä. Ja että jos oikein tarkkaan katsoo, käsivarsista saattaa ensimmäisen kerran elämässäni nähdä jonkin lihaksenalun näköisen jutun.

Hetkellisesti saavutettu puoli-tavoitepaino ja ajatus siitä, että moni mahdottoman hieno asia on vielä edessäpäin tekevät keski-ikäistymisestä helpompaa. Se mikä siitä tekee helppoa on se mitä olen tehnyt. Olen saanut jotain pientä edes aikaiseksi työrintamalla. Olen jollain tapaa onnistunut haalimaan elämääni katraan verran erityisen mahtavia ystäviä, jotka jostain kumman syystä ovat jaksaneet matkata rinnallani vuosia.  He usein ihan itse ehdottelevat tapaamisia. He ovat tukeneet suruissa ja iloinneet iloissa. Olen heistä hyvin hyvin onnellinen.

Suurinta on kuitenki se, mitä olen saanut. Olen saanut perheen; miehen joka on kaikesta huolimatta jaksanut katsella samaa naista jo viidentoista vuoden verran. Olen saanut kolme poikaa elävänä syliini, ja ne kolme poikaa ovat ihan hyvissä ruumiin voimissaan. Vaikka nämä kolme poikaa ovat tuoneet mukanaan suunnattomasti suuria surullisiakin tunteita, niin kuitenkin se mitä olen heiltä saanut; sitä ei voi millään tapaa kuvailla. He ovat kasvattaneet minusta äidin. Aikuisemman. Niin paljon vahvemman ihmisen. Onnen tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat sanoin kuvaamattomia. Ylpeyden tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat jotain elämää suurempaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavat sisarukset, upeat vanhemmat ja avioliitto on rikastuttanut elämääni yhdellä bonussiskolla. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olemme miehen kanssa pää enemmän tai vähemmän pystyssä, luovuttamatta, jaksaneet rämpiä läpi vaikeiden vuosien. Olemme osanneet iloita, kun on ollut ilon aiheita. Olemme osanneet olla hukkumatta suruun. Hukkaamatta itseämme suruun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei, kun joku asia ei vaan kertakaikkiaan mene kuten pitää. Kaikki tuo on sitä iän tuomaa viisautta. En mene väittämään, että aikuisuutta, koska valitettavasti onnistun tasaisin väliajoin taantumaan samalle tasolle ei;tä jankkaavan Edwardin, hampaidenpesua vastustavan Topon ja muuten vain uhmailevan Sampun kanssa. Mutta ehkä kaikki on tehnyt minusta edes vähän aikuisemman.

Ehkä se ikäkriisi tulee sitten viisikymppisenä? Tiedä tuota… Nyt odotan, kuin kuuta nousevaa yhteisiä juhlia hyvän ystävän kanssa, toisen ystävän omia juhlia, lomaa, mökkiä, rauhallisia (meidän mittapuussamme) aamuja, terapiavapaata heinäkuuta, kun voi hetken luulla elävänsä ihan tavallista elämää. Sitä, että perustamme taas poikien kanssa kasvimaan ja jäämme seuraamaan sitä, saammeko tänä kesänä(kin) oman maan retiisejä ja salaattia. Niin ja jatkan haaveilua siitä ompelemisesta. Ja koirasta. Ja siitä että jaksan juosta 20 kilometriä. Odotan sitä, kun kuuntelemme siskoni kanssa sata kertaa putkeen Kasimiria, samalla kuin teemme inventaariota hänen vaatehuoneessaan. Ja totean, että ei se elämä nelikymppisenä taida olla ihan kamalaa, ei edes niin pahaa, että pitäisi kehittää ikäkriisejä.

Niin lomalla

Perjantaina sekalainen seurakuntamma nautti Helsinki-Vantaan kalliista virvokkeista, fiilisten ollessa huipussaan. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä samainen seurakunta lampsi laukkuineen pihalle Helsinki-Vantaan lentokentältä, fiilisten ollessa yhä huipussaan. Akut oli ladattu ja mieli tasapainossa. Olimme niin olleet lomalla.

Miehen vaihtaessa työpaikkaa lopputalvesta, aloimme kypsytellä ajastusta siitä, että kahden keskinen loma siirretään syksymmälle ja nyt lomalle lähtee allekirjoittanut, hieman erilaisessa herraseurassa. Nimittäin majakka & perävaunu herraseurassa. Olimme Sampun ollessa vauva, suunnitelleet äitini kanssa yhteistä kaupunkilomaa, sen ikävä kyllä peruuntuessa Sampunkin kolmen kuukauden ikäisenä ottaessa osumaa suuresta tuntemattomasta. Sekalainen seuruuemme siis päätti tiedustella äitini halukkuutta lähteä jos ei nyt kaupunkilomalle, niin ainakin lomalle, kanssamme. Halukkuutta löytyi. Seuraavaksi siskoni ilmoitti, että hän maar voisi myös lähteä mukaan. Vuorokauden kuluttua myös veljeni oli ilmaissut halukkuutensa lähteä pienelle kevätpyrähdykselle loistavassa seurassamme. Porukka oli siis kasassa. Matkan määränpää määräytyi seuraavien kriteerien mukaan; ei pitkä lentoaika, lämpöisempää kuin kotona, ei ehkä kaupunkilomaa. Lomalotossa veti pisimmän korren tällä kertaa Alicante ja siellä Playa de San Juan. 

En oikein osaa sanoa, oliko minulla mitään ennakko-odotuksia paikasta. Aavistelin, että rantsukohteessa olisi lämpöisempää, kuin kotona, mutta en odottanut mitään varsinaista aurinkolomaa. Kroonisen ajanpuutteen vuoksi en ehtinyt surffailla millään valtakunnan "lomakohteesi" sivustoilla, joten matkaan lähdettiin avoimin mielin. Ehkä juurikin kiitos ei minkään valtakunnan ennakko-odotusten,

 paikka oli enemmän, kuin positiivinen yllätys. Positiivisuutta ei suinkaan himmentänyt se fakta, että aurinko helli meitä aamusta iltaan siitä hetkestä, kun vaapuimme lentokentän ovista ulos, aina viimeiseen loma-aamuun asti.  

Olemme Edwardin ja Sampun kanssa harrastaneet kyllä naapurimaan matkailuja, erinäisten varustamoyhtiöiden hoitaessa kuljetuspuolta. Lentokoneella emme olleet lennelleet hetkeen. Koin lievää etukäteisstressiä lentomatkasta; Sampun vahvin puoli kun ei viime aikoina ole ollut istua nätisti omalla paikallaan, liikkuessamme junilla tai busseilla.  Mielikuva harjoitus neljän tunnin "istu paikallas" "enpäs istu"-matsista kirvoitti otsalle muutaman kylmän hien karpalon, ja nostatti pulssiani pienehkön urheilusuorituksen verran. Kävimme Sampun kanssa kotosalla läpi lentomatkustamisen a, b, c:t, niiden ollessa lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavat; "kun sinne koneeseen mennään, istutaan omalle paikalle, laitetaan turvavyö kiinni ja istutaan siinä omalla paikalla, kuin tatti". En villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella, että Sampu menisi ja noudattaisi neuvojani. Saatikka, että hän nousuvaiheessa kysyisi "äiti, saanko minä käydä nukkumaan". (arvatkaa vastaus kysymykseen). Edwardiin luotin, kuin kiveen; tyyppi istuu takuulla paikallaan, kuin se tatti, kunhan pääsee ikkunapaikalta ihastelemaan näkymiä. Arvaus meni tasan oikeaan. Matkaseuralaisille kymppi plussat matkustusreippaudesta. 

Paikan päälläkään emme saaneet aiheutettua mitään elämää suurempaa hämminkiä. Mitä nyt paikallisen supermarketin itsepalvelukassalla kävi enemmän, kuin selväksi, että täällä ei millään korteilla maksella ostoksia, jollei ole passia mukana. Kerran ehkä saattoi rantakadulla kaikua Sampun raivoisa huutelu yleisestä vessasta (jotka olivat muuten todella siistejä), Sampun ja äiti-ihmisen käydessä matsia aiheesta "voisiko sen kakkoshädän tehdä lähimpään vessaan, sen sijaan että lähdetään pinkomaan reilun kilometrin päähän hotelliin, oman huoneen vessaan". Voin kertoa, että kymmenen minuuttia kovaäänisen ajatustenvaihdon jälkeen olimme hotellilla, omassa huoneessamme. 

Eilen, ennen nukkumaanmenoa, mies kysyi "no, saitko sä viettää yhteään aikaa ilman poikia". Piti hetki oikein miettiä asiaa; varsinaisesti en. Mutta kolmen ylimääräisen käsiparin ollessa mukana reissussa, sain joka ruokailulla syödä ruokani rauhassa ja juoda kahvini kuumana. Pääsin pikaisesti ratsaamaan muutamat (loistavat) vaatekaupat. Sain maata rauhassa uima-altaalla aurinkoa palvoen ja loikoilla hiekkarannalla, ilman että piti jatkuvasti olla niin sanotusti tutka päällä. Toki ääntään sai korottaa x-kertoja, uhkailla veljeksiä sillä, että tämä kyllä maar oli sitten vika lomamatka i k i n ä, heittää ilmaan kysymyksiä kuten "tuollaisella käytöksellä luulet sitten saavasi jälkiruokaa vai" tai "voisikohan nyt käydä niin, että kaupan kassalla, kun haluat ostaa suklaata, niin äiti sanookin ei ei ei ei ei ei", mutta suurimman osan ajasta olin vain äärettömän tyytyväinen päätökseen lähteä muille maille vierahille, Edwardin ja Sampun kanssa. 

Nimittäin se, mikä reissussa oli ehdottomasti parasta, oli Edwardin ja Sampun vilpitön ilo ja into (melkein) kaikesta. Edwardin onni, kun hän pääsi uimaan isoon uima-altaaseen, hotellin allas alueella tai kahlailemaan mereen veljeni kanssa. Sampun innostus siitä, kun sai lähteä kauppaan-rannalle-altaille-puistoon-kaupungille-vuorelle-ravintolaan-kävelylle-aamupalalle-minne tahansa. Kaikki oli kivaa. 

Sampun kasvaessa alkaa pikkuhiljaa käydä hyvin selväksi ne piirteet ja ominaisudet, jotka tekevät Edwardista Edwardmaisesti lievästi kehitysvammaisen. Jumittamiset, jankkaamiset, varmistelut. Sen, että aina mieli ja ymmärrys eivät kulje aivan käsi kädessä. Kaikkea tätä oli tarjolla reissullakin. Asioita jotka ehkä ärsyttävät äiti-ihmistä, siinä missä ärsyttävät Sampun kiukunpuuskat ja uhmaamisetkin. Se mikä erityisesti lämmitti samalla äiti-ihmisen sydäntä, oli Sampun vilpitön Edward-fanittaminen, sekä Edwardin hellä huolenpito pikkuveljeään kohtaan. Ja se, että he saivat jakaa kaiken näkemänsä ja kokemansa toistensa kanssa. Onhan se nyt tuhannesti hauskempaa, kuin keskustella kulkukissoista äiti-ihmisen kanssa.

Itse osasin nauttia reissusta täysin siemauksin, vaikka olimmekin matkassa vajaa miehityksellä (toisaalta taas bonusmiehityksellä). Tiesin, että miehen pitää keskittyä uusiin hommiinsa, ja hänelle liene enemmän kuin tervetullutta pieni hengähdystauko itsekseen kotosalla. Tiesin myös, että Topolla ei ole hätää tilapäishoidossa. Että hänelle elämä on siellä helpompaa, kuin reissun päällä. Uudessa paikassa jossa ei ole rutiineja, ja jossa on paljon uusia värejä, ääniä, nähtävää. Tiedän, että seuraavalle reissulle mieskin lähtee mukaan. Ja jos kaikki menee oikein hyvin, sitä seuraavalle lomalle lähteää koko taloutemme asukaskunta. Ottaen huomioon kuinka loistavasti tälläkin porukalla lomailtiin, uskoisin, että jatkossa on tiedossa myös bonuslomia kera minun äitini, siskoni ja veljeni.

Niin ja ei se arkeen palailu ollut kauhean vaikeaa... Koska reissun aikana satuin täyttämään niin sanotusti pyöreitä, kotiin palatessa oli enemmän, kuin mieltä lämmittävää bongata jättimäinen ruusupuska ruokapöydälä,  avata postin mukana tulleita kortteja ja lahjoja tärkeiltä ihmisiltä, mennä töihin ja saada kassillisen verran suklaata, kukkia ja ihania lahjoja työkavereilta. Seuraavaksi odotan samaa vuosikertaa olevien ystävieni juhlia, pohdin miehen ja minun yhteisiä juhlia, suunnittelen ystävän kanssa yhteisiä juhlia. Ja sen jälkeen voikin sujuvasti alkaa suunnitella seuraavaa lomaa.

Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.