Risteyksessä

Elämä on täynnä risteyksiä, isompia ja pienempiä. Viimeisin hieman isompi risteys tuli kohdalleni eteen jokunen viikko sitten, kun totesin, että työristeyksessä jatketaan suoraan osa-aikabaanalla. Samantien helpotti: ei tarvinnut enää mielessä pelata pingistä aiheesta: 100% työaika vaiko 60% työaika. Pienemmissä risteyksissä on sompailtu kesälomamatkan suunnittelussa, ja aamuisin elämää suuremman "saappaat vai eikö saappaat pojille jalkaan"-kysymyksen äärellä. Voin kertoa, että 85% varmuudella pojat hikoilevat saappaat jalassa hoitopaikoissaan tämän viileähkön kesän kuumempina päivinä. Kun taas vettä tulee kuin esterin pyllystä-päivinä, lompsitaan hoidossa rehvakkaasti tennareissa. Aina ei voi voittaa.

Yhden ison risteyksen kautta päädyin vuosi sitten juttelemaan uusista työkuvioista, silloisen entisen työkaverin, nykyisen esimieheni kanssa. Vietin vuoden 2014 neljä ensimmistä kuukautta stressaten (aivan turhaan) työasioiden kanssa. Puliveivasin työkuvioiden parissa kuukausikaupalla, pyörien päämäärättömänä keskellä isoa risteystä. Erittäin aikuismaisena ja kypsänä ihmisenä paruin miehelle yhtenä päivänä tilanteiden mahdottomuutta ja seuraavana päivänä miehen kysyessä, mikä meininki ja fiilis töiden suhteen, puuskahdin "älä kuule viitsi painostaa mua". Joskus oikeasti mietin, miksi se tyyppi jaksaa olla kanssani naimisissa... Minulla ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että mihin suuntaan kannattaisi risteyksestä lähteä. Suoraan, pitkin vanhaa tuttua tietä. Vaiko lähteä katsomaan mitä oikealla, tai vasemmalla suunnalla voi olla tarjottavana. Vaihtoehtoina ollen siis vanha, tuttu ja  turvallinen työpaikka. Tai hyppy tuntemattomaan.

Huhtikuussa 2014 päädyin irtisanoutumaan kymmenen vuoden työsuhteesta. Toukokuussa 2014 olin sopinut uusista työkuvioista, palkasta, aloituspäivästä, työnkuvasta, työpäivien pituudesta. Kaikki oli enemmän, kuin mallillaan. Yksi iso etappi elämässä saavutettu: olin onnistunut yhdistämään kuvion erityisvanhemmuus + työnteko tavalla, joka oli enemmän, kuin miellyttävä. Kuvio oli jo jonkinasteinen riemuvoitto.

Vaikea uskoa, että vuosi tämän tilanteen jälkeen olen jälleen risteyksessä. Tiedän varmuudella, että yksi edessä häämöttävistä teistä päättyy umpikujaan. Umpikujavaihtoehdon ollessa se, että minä ja maailman paras kollegani jatkaisimme työskentelyä niissä olosuhteissa, jossa hommia tähän asti on tehty. Miten unelmasta tuli painajainen, joka ihan oikeasti on vienyt yöuneni? En tiedä… En osaa sanoa milloin se tarkalleen tapahtui. Osaan sanoa, että välillä on ollut todella raskasta ja olen harkinnut irtisanoutumista. Mutta raskaiden aikojen jälkeen töissä on ollut hyviä, suorastaan loistavia viikkoja. Kunnes kaikki tuntui muuttuneen lopullisesti muutama viikko takaperin. Tilanne ei niin sanotusti eskaloitunut minkään yhden asian vuoksi. Ei tullut yhtä erimielisyyttä, aikuisten riitaa, ei ollut yksittäistä työhön, tai työtehtäviin liittyvää ongelmaa. Yksi päivä totesimme vain mahtavan kollegani kanssa yhteen ääneen, että me voimme henkisesti todella huonosti. Puhuimme ääneen pohdinnoistamme, todeten, että kummakin fiilikset ja ajatukset ovat suht samansuuntaiset. Meitä ei kohdella ihan sillä tavalla, kuin ansaitsisimme. En nyt tarkoita prinsessakohtelua (vaikka siis tottakai se olisi meille sopivaa!), vaan ihan asiallista, aikuismaista kohtelua. Me kumpikin tunsimme itsemme: kiusatuiksi.

Kiusaaminen nyt kuuluu elämään hyvin vahvasti. Siis lasten elämään. Viimeksi tänään päädyin Edwardin ja Sampun edesottamuksia kuunnellessa ja kahdeksatta kertaa "nyt loppui tappelu"-ohjeistusta antaessa (lue: karjuessa) väsäämään kullannupuilleni niin sanotun riitakalenterin. Kun kerran voidaan tarrakalenterien muodossa kerätä itselleen palkintoja, niin miksei samalla tavalla kalenterin avulla voida havainnollistaa sitä, miten helpolla sitä voikaan päästää sen mahdollisen palkinnon myös luiskahtamaan sormien välistä, itsensä uloittumattomiin. Neljän tunnin riitelykalenterin käytön (ja parin riitelymerkinnän)  jälkeen voin kertoa, että kalenteri kerää toistaiseksi aikamoista kunnioitusta huushollissamme. Kalenteria vilauttamalla pari potentiaalista kiljumatsia on tyrehtynyt alkuunsa. Pariin kertaan se kaverin kiusaaminen on unohdettu sen sileän tien, tökkiminen on vaihtunut halaukseen ja lällättäminen sanaan: anteeksi.

Tällä kertaa se, mikä toimii loistavasti lasten kanssa, on hyvin vaikea viedä sinne työpaikalle. Kun on menty sen rajan yli, että asioista ei voida puhua ääneen, keskustella rauhassa, niin silloin riitakalenteristakaan ei liene sen suurempaa hyötyä? Voin kertoa olevani todella surullinen. Ja että en oppinut näemmä mitään vuoden takaisesta täysin turhasta työasioiden stressaamisesta. Vaan stressaan täysillä, yötä päivää. Mies on lohduttanut minua, että asiat järjestyvät takuulla taas parhaiten päin. Olemme ääneen pyöritelleet ajatuksia siitä, miten elot ja olot saadaan järjestymään niin, että alkaisinkin etsimään kokopäivätöitä: oletuksena kun nyt on se, että niitä helpommin löytää, kuin osa-aikaduunia. Siskoni on lohduttanut, että ehkä se olisikin lottovoitto tässä tilanteessa, että "pääsisin" pois nykyisestä työpaikastani. Toistaiseksi nuo lohdutukset eivät vain lohduta ollenkaan. Kas kun olen ihan eksyksissä siinä risteyksessä. Tietämättä ollenkaan mihin kolmesta suunnasta jatkaa. Tietäen samalla kristallinkirkkaasti, mitä suuntaa ei kannata kokeilla: sitä umpikujaa. Surren sitä, että en ehkä saa enää kohta tehdä yhtä mukavia hommia, yhtä mahtavan työkaverin kanssa. Ihan puhtaasti jännittäen ja vähän peläten tulevaa. Mitä jos jumiudun kotiin tyyliin ikuisiksi ajoiksi? Pyörin täällä tukka likaisena, miehen vanhoissa verkkareissa ja Kauniista ja Rohkeista tuleekin elämäni sisältö, asia jota ilman en voi elää? Apua!! Paniikki!

Uskon, että kun jään viikon kuluttua kesälomalle, olen jossain määrin viisaampi. Olen ehkä tekemässä haparoivia kääntymisyrityksiä uusille urille, tässä elämän hieman suuremmassa risteyksessä.. Tiedän satavarmasti, että Edwardin ja Sampun riitelykalenterissa on vähintään 50 merkintää. Sen lisäksi tiedän, että oloni on takuulla rauhallisempi. Uskon nimittäin täysin siihen, että kun mies sanoo tämän olevan ovi uuteen, vielä parempaan elämään, niin hän on siinä oikeassa. Ehkä teen mielettömän uran lanseeraamalla markkinoille riitakalenterin? Eihän sitä koskaan tiedä…