Be Happy

Harmaana torstaina, pääsin miehen kyydissä töistä kotiin. Olimme kotipihassa tismalleen samaan aikaan koulusta kotiutuvia tyyppejä kyyditsevän taksin kanssa. (eli nykyisen mittapuun mukaan kotiuduin "ihanan aikaisin"). Kotona alkoi h e t i yleinen hässäkkä: Topo juoksi sisään etsimään pädiään. Joka oli piilotettuna, koska tarkoitus olisi, että tyyppi oppisi pyytämään vekotinta kuvan kanssa. Samalla, kun Topo etsi a) ensin pädiään b) hiffattuaan, että sen saa vasta kuvalla, kuvaansa, hän kulki ympäri alakertaa. Heitellen yhteen paikkaan kengät, toiseen yhden rukkasen, kolmanteen toisen rukkasen, ulkotakin sinne ja toppahousut tonne. Koko päivän kotona itsekseen hengaillut Roope sai riemunhepuleita, samalla kun Elias selitti, että hän vie Roopen pissalle. Heti kun on tyhjännyt reppunsa. Ilmoittaen perään "tuli kaksi läksyä".

Keräsin Topon romppeet paikoilleen, annoin pädin, kun sitä kuvaa oli esitelty tarpeeksi uutterasti. Kuurasimme kädet viimeisen päälle (mitä tahansa, että noro ei rantaudu tänne!) ja aloin tekemään ruokaa. Miehen pyyhältäessä hakemaan kuopustamme päiväkodista. Hetken kuluttua ulko-ovi avautui ja koira ulkoiluttajineen palasi lenkiltä. Topon pädi pauhasi, koira pyöri jaloissa, Elias selitti päivän ruoasta, tekemisistä, siitä että lähtee uimaan, selitysten päättyessä seikkaperäiseen selontekoon päivän läksyistä. Hetkeä myöhemmin ulko-ovi avautui jälleen, Sampun ja noutajan saapuessa kotiin. Sampu aloitti kyselyn päivän ruoasta, sekä selvityksen siitä, että ei suinkaan aio syödä porkkanaa, sekä pikakelauksen päivän päiväkotitapahtumista. Miehen samaan aikaan selvittäessä oman päivänsä kuulumisia, sekä (yllättäen… not) selittäen jotain jostain automerkistä…

Juuri sillä hetkellä, siinä hellan äärellä olin todella onnellinen. Vaikka tiskikone oli tyhjäämättä, tiskipöytä täynnä rompetta, meteli ja yleinen hurlumhei oli jos ei nyt äänivalleja murtava, niin jotain sinnepäin. Vaikka ruoanlaitto: toimenpide jota en suuremmin rakasta, oli kesken. Niin olin onnellinen.

Ympärilläni olivat elämäni tärkeimmät ihmiset ja he vaikuttivat kaikki olevan juuri nyt, juuri tällä hetkellä, hyvävointisia. Tyytyväisiä elämäänsä. He vaikuttivat onnellisilta.

Arjen viedessä mukanaan ja elämän ollessa jollei nyt sekunti- niin aika lailla minuuttipeliä, tulee harvoin pysähdyttyä makustelemaan, tai fiilistelemään jotain tiettyä hetkeä. Näin on ainakin allekirjoittaneella. Päivät ovat monesti suorittamista aamusta iltaan, ja suorittamisen lomassa miettimistä: mitä seuraavaksi pitää tehdä. Onneksi tulee niitä hetkiä, vaikka siinä nakkikeiton keittelyn äärellä, kun ehtii pysähtyä sen verran, että ehtii tuntemaan sen onnen tunteen. Hyvänolon tunteen. Kun kaikki universumin palikat ovat hetkelliseti juuri oikeilla kohdilla.

Olemme vanhempina käyneet läpi niin uskomattoman matkan viimeisen 11 vuoden aikana. Siitä marraskuisesta illasta, kun meistä tuli isä, ja äiti, aina tähän päivään asti. Matkan kaikkine onnellisine, sekä surkeine hetkineen. Joten en osaa edes erittäin vilkasta mielikuvistani pinnistäen kuvitella sitä, mitä elämä vielä triolleni tulee tarjoilemaan. Toivon tietenkin, että elämä kohtelisi heitä silkkihansikkain. Sen he nyt (vähintään) ansaitsevat. Tsempparit. Äitinä haluan sanoa, että: kerätkää ympärille ihmisiä, jotka tekevät teidät onnelliseksi. Sekä ,että toivon, että vallitsevin olotilanne elämässänne tulee olemaan: onni. Äitinä haluan antaa teille yhden tärkeän ohjeen: Be Happy! Sekä kertoa, että te teette minusta maailman onnellisimman.