Arjen Pelastus

Olen seurannut sydän syrjällään keskusteluja, sekä lukenut surullisia tarinoita siitä, miten omaishoidon muutokset ovat vaikuttaneet eritoten lapsiperheisiin. Itselleni tulee olo, että haluan tunkea pään pensaaseen. Olla näkemättä ja kuulematta. Tunnen itseni avuttomaksi: odottelen, mitä meidän perheemme kohdalla tulemaan pitää, kun kaupunki uusii luultavasti meidänkin sopimuksemme jossain vaiheessa kuluvaa kevättä, tai tulevaa kesää.

Siitä on vuosia ja vuosia aikaa, kun istuimme miehen kanssa Lastenlinnassa palaveripöydän äärellä. Ulkona oli harmaa syyspäivä. Katsoin ikkunasta ulos, ja näin harmaalla taivalla lentävän yksinäisen lokin. Pelotti, itketti, olo oli avuton. Keskustelimme Eliaksen ja Topon asioista. Lääkäri ehdotti tilapäishoitoa. Sanoimme miehen kanssa samaan aikaan "ei ikinä, meidän pojat eivät tilapäishoitoon lähde". Tuolloin vielä jaksoimme uskoa ja toivoa siihen, että elämä niin sanotusti normalisoituu. Korviin jäivät kaikumaan lääkärin sanat "vielä ette ole valmiita siihen, mutta se päivä tulee kyllä, kun te olette henkisesti valmiita. Asioihin olisi hyvä varautua etukäteen, alkaa etsiä sopivaa tilapäishoitopaikkaa nyt jo".

Vuosia myöhemmin elämä on normalisoitunut. Ei sillä tavalla, kuin me toivoimme silloin vuosia sitten, sen palaveripöydän äärellä. Vaan siten, että siitä erilaisesta on tullut normiarkea. Me elämme meille normaalia elämää. Elämää, jossa tilapäishoitovuorot tahdittavat arkea. Vaikka koululaiset ovat jo kolmen vuoden ajan käyneet säännöllisesti hoidossa, on se laukkujen pakkaaminen yhä henkisesti vaikeaa. Odotamme viimeiseen asti, ennenkuin sanomme eritoten Topolle, jolle tilapäishoito on kuukausittaista "rutiinia": "tänään Topo mene tilapäishoitoon". Lähdöt ovat helpottuneet suuresti: aiemmin taksiin tai tilapäishoitoon saateltiin lohduttomasti itkevä Topo. Taksin, tai tilapäishoitopaikan ovelta lähtivät poispäin pää riipuksissa isä ja äiti. Ensimmäinen ilta, Topon ja Eliaksen ollessa hoidossa, meni vaisuissa merkeissä. Nyt, kolme vuotta myöhemmin,  kun kerromme "Topo menee tilapäishoitoon", käy Topo nappaamassa rakkaan Haisulinsa sängystään. Painaa sen kasvoilleen, sanoo "pupu". Vie Haisulin tilapäishoitolaukkuun ja menee nätisti odottamaan ovelle, että puemme hänelle ulkovaatteet päälle ja saattelemme hänet matkaan.

Näin aamu meni tänäänkin. Laukku oli pakattu, Topon rakas Haisuli oli siellä odottamassa.  Kun olin laittamassa aamupala-astioita koneeseen, tunsin pienten käsivarsien kietoutuvan vyötäröni ympärille. Topo halasi. Sydämessä läikähti niin iso rakkaus, ettei sitä suurempaa voi ollakaan. Mielessä kävi sekunnin nopeudella kysymys "miksi". Se kysymys johon sydän ei osaa vastata, järki onneksi osaa. Järki peittää sydämen äänen ja muistuttaa, että me tarvitsemme näitä breikkejä. Siksi, että Topon veljet tarvitsevat kahvila- ja kauppareissuja, kun ei ole kiire mihinkään. Kun menemisiä ei sanele se, että onko Topolla hyvä päivä, huono päivä, vaiko mahdoton päivä. He tarvisevat iltoja, kun äidin ja isän huomio kuuluu vain heille, ja aamuja, kun saatamme ehtiä kaikki hetkeksi istumaan saman aamupalapöydän ääreen. Koska ei tarvitse pestä, laittaa vaippaa, eikä pukea ketään. Me tarvitsemme miehen kanssa iltoja, kun ei tarvitse pohtia Topon oloa ja sitä, mitä tulemaan pitää seuraavan yön aikana.

Aamulla saattelin jälleen Eliaksen ja Topon taksiin. Pussasin, ja sanoin Eliakselle: nähdään perjantaina. Topo istui taksin penkillä,  katsoi minua silmiin ja sanoi "naa", vastasin "nalle puh". Tällainen tavukeskustelu on meidän juttumme. Luulen, että Topo halusi sanoa "älä äiti murehdi, minulla on kaikki hyvin". Taksin peruuttaessa pihasta, juoksin hakemaan käsilaukkuni sisältä ja säntäsin töihin.

Hieman myöhemmin silmiini osui Facebookissa ystäväni linkkaamma artikkeli Lapin Kansasta, otsikolla "Erityislasten perheiden elämä käy raskaaksi". Artikkeli kertoo siitä, miten Rovaniemellä yhdenvertaisuuden nimissä on ajettu alas mm tilapäishoitopalvelut. Miten perheiden pitäisi siirtyä perhepalveluiden palveluntarjonnan piiriin, tekemällä itsestään lastensuojeluilmoitus.

Olen luonteeltani suht liikuttuvainen nainen. Mutta olen oppinut lukemaan tämän kaltaisia artikkeleita ilman suurempia tunnekuohuja. Nyt, kun olin saatellut kaksi omaa lastani ison laukun kanssa taksiin, vai paria tuntia aiemmin, artikkeli sai hetkeksi silmät sumentumaan. Sekä pään täyttymään isosta miksi-kysymyksestä.

Miksi perheet pitää ajaa niin ahtaalle? Olla samaan aikaan oman lapsen äiti, tai isä, sekä omaishoitaja on duuneista vaikein. Pitäisi osata kylmästi kirjoittaa Kelan hakemuksiin, minkälainen murheenkryyni siellä kotona asustaa, miten hän tekee elämästä vaikeaa. Tapella oman lapsensa ja perheensä oikeuksista tuulimyllyjä vastaan. Ja seuraavana hetkenä ottaa syliin, lohduttaa, kuten vain vanhempi osaa huonosti voivaa lastaan lohduttaa. Pitää osata olla tasapuolinen perheen kaikille lapsille. Antaa huomiota, pelata pelejä, tehdä läksyjä, lukea iltasatuja. Niin, ettei vain se huonosti voiva, tai eniten apua tarvitseva tekisi sitä, että sisasrukset jäävät aivan liian vähälle huomiolle. Pitäisi jaksaa olla ystävä ystäville, ennenkaikkea puoliso puolisolle. Pitäisi jaksaa töissä, sen jälkeen kun on yötolkulla nukuttu pätkissä, pelätty, huolehdittu, haaveiltu siitä, että kun vain joskus saisi nukkua kahdeksan tuntia yhtä soittoa.

Meidän Topomme käy tilapäishoidossa neljän viikon sykleissä. Huonompina aikoina päätämme, että "sitten puolen vuoden kuluttua Topo saa kyllä käydä tilapäishoidossa useammin", parempina aikoina toteamme, että kerran kuukaudessa systeemi on just hyvä. Yhä sydän on raskas ja mieli kireä, kun pakkaan Topon (tai Eliaksen) laukkua, yhä sydän sanoo, ettei tämän näin kuulu mennä, kun saattelen oman lapsen taksiin, pussaan ja sanon "nähdään kolmen päivän kuluttua"… Mutta tänään olen kuitenkin paikassa, jossa tilapäishoidosta on tullut arjen pelastus. Olen myös paikassa, jossa pelkään, että se pelastus viedään meiltä pois. Että se viedään pois muiltakin perheiltä joissa sitä niin kipeästi tarvitaan. Kun sitä ei ole, mistä revitään voimat arjen pyöritykseen, siihen sisarten tasapuoliseen kohteluun, repaleisiin öihin, jatkuvaan huoleen? Mistä? Tekemällä itsestä lastensuojeluilmoitus? Sitäkin meille ehdotettiin kerran, vuosia vuosia sitten, kun muuta kautta ei palveluja ollut perheeeseemme saatavilla. Sanoimme silloin miehen kanssa ei. Vuosien ja kaiken kokemamme jälkeen sanoisimme yhä: ei.