Ajauduimme erittäin hyvään keskusteluun viestin jälkeen siitä, miten kumpikin meistä tuntee olevansa jonkinlaisessa tienhaarassa. Eksyksissä. Täysin suuntaa vailla. Tai no, ehkä se suunta on selkeä jossain syvällä sisällä, mutta tällä hetkellä on vaikea löytää se tienhaara, josta pääsee jatkamaan kohti sitä juuri oikeaa suuntaa. Yhteistä meillä on myös se, että vuosien ja jälleen vuosien ajan olemme olleet melkolailla omistautuneita perheillemme. Ehkä jopa siinä määrin, että olemme pikkuhiljaa hukanneet omat itsemme sinne äitiroolin uumeniin. Eräänä kauniina päivänä vain havahdut siihen, että lapset ovat jo suht isoja. Mutta se "pikkulapsiarki" ei lapsien vammoista, tai sairauksista johtuen ole helpottanut. Eräänä kauniina päivänä havahdut siihen, että tämä on nyt sitten tätä. Ja olet hukannut itsesi sen "tämän" keskelle.
Kun minulle kirjoittaminen on henkireikä, ystävälläni se on vloggaaminen. Kun itse pysyn poissa näppiksen ääreltä, kun elämä oikein heittelee, oli myös ystäväni tunteiden myllerryksessä ollut hetken vloggaamatta. Rohkaisin häntä palaamaan sen hänelle tärkeän harrastuksen pariin. Illalla sain viestin "tein videon ja mulle tuli heti niin paljon parempi mieli".
Kuten ystäväni, myös minä olen huono omille sometileilleni suoltamaan sen syvempiä ajatuksia elämästä. Sinne tulee lähinnä tehtyä postauksia hauskoista sattumista, juhlahetkistä, syydettyä maailmalle iloisia valokuvia, ajoittain jossain määrin mustalla huumorilla höystettyä narinaa siitä, miten arki on… Mitä se nyt onkaan. Ei aina sellaista kuin toivoisi, ei aina sellaista, mitä jaksaisi.
Koska Facebookin yms "välineiden" kautta on niin helppo seurata ystävien ja muiden tärkeiden ihmisten elämää, harvoin oikeasti tulee kysyttyä, että "mitä sulle kuuluu". Olikin sydäntälämmittävää, kun eräs toinen, erittäin hyvä ystäväni aiemmin kesällä ehdotti kahvitärskyjä, kirjoittaen "olisi kiva kuulla mitä sulle kuuluu sinne Facebookin taakse". Kävimme kahvilla, kaupassa, pitkällä lenkillä. Puhuimme hauskoista jutuista, mutta myös niistä rankoista asioista, joita haluaa jakaa vain itselleen oikeasti tärkeän ihmisen kanssa. Treffiemme jälkeen oli puhdistuneempi olo, kevyempi olo, eläväisempi olo. Uskoisin, että kummallakin. Sovimme, että nyt sitten oikeasti treffataan vähän useammin. Tärskyt eivät vaadi aina sitä, että pitää lähteä hienosti syömään, tai järjestää muuten jotain erityistä aktiviteettia. Meille paras juttu oli painaa hieman epämukavat, ei niin lenkkeilyyn soveltuvat kengät jalassa, järven ympäri, ihailla maisemia ja purkaa sydäntä.
Tapaamisen jälkeen muistin jälleen, että pitäisi oikeasti kysellä vähän useammin läheisiltä ihmisiltä, että mitä heille oikeasti kuuluu. Monesti nimittäin sieltä iloisten päivitysten ja kuvien takaa löytyy raskaita ja surullisia juttujakin. Koska sitähän elämä on. Ei pelkkää vaahtokarkkia ja hattaraa. Välillä siellä kaikkein ruusunpunaisimmallakin taivaalla leijailee tummia pilviä. Niin se vain oikeasti on.
Itse olen hurjan huono avautumaan siitä, mitä minulle oikeasti kuuluu. Pojista on helppo jutella. Siitä, että etsin on työtä on mutkatonta jutella. Mutta siitä, mitä minulle oikeasti kuuluu… Ei niinkään.
Totuuden nimissä takana on yksi elämäni rankin kevät ja kesä. Joka ei näytä millään tapaa helpottamisen merkkejä. Minä, joka olen henkeen ja vereen ns. laiska toiminnan ihminen (tykkään venyä ja vanua niin pitkään kuin mahdollista viikonloppuisin sängyn pohjalla, mutta kun pääsen liikkeelle, niin sitten tapahtuu) olen käynyt pitkään tyhjäkäynnillä. Niin kauan, kun vietän aikaa trion kanssa, niin toimin, nauran, teen, olen toimintakunnossa. Mutta kun he lähtevät kouluun, tai käyvät illalla nukkumaan, se tyhjäkäynti iskee päälle.
Minä joka olen suht elämään ja huomiseen positiivisesti suhtautuva, sosiaalinen ihminen, olen tilanteessa, jossa tunnen itseni täysin yksinäiseksi. Olevani täysin tyhjän päällä. Tiedän mistä tämä olotila johtuu. Se on surullisten ja vaikeiden asioiden, tapahtumien, aiheuttama olotila. Onneksi (onneksi kertaa tuhat) tiedän itse, että viime aikaiset elämän surulliset ja vaikeat tapahtumat eivät ole elämäni surullisimpia ja vaikeimpia tapahtumia. Surullisimmat tapahtumat ovat luonnollisesti poikien sairastumiset ja se fakta, että heistä kaksi on elämässään joutunut käymään läpi niin vaikeaa sairautta ja huonoa oloa. Koska olen suht selväpäisenä ja elämäniloisena selvinnyt noista surullisimmista tapahtumista, tiedän, että pääsen yli tästä olotilasta. Löydän sen oikean polun.
Jonakin päivänä olen taas oikeasti onnellinen. Olen sitä nytkin, ohikiitävinä pieninä hetkinä. Onneksi olen: koska ne hetket muistuttavat, että tulee päivä, kun ne onnenhetket ovat elämässä ja arjessa suurempia, kuin se tyhjäkäynti. Välillä ne onnenhetket tulevat pienistä asioista. Kuten siitä, että tänään kun Topolla oli erityisen levottoma ilta, pakkasin hänet rattaisiin, otin koiran mukaan ja lähdimme porhaltamaan pitkin lähitienoita. Parin hikisen kilometrin jälkeen Topo oli rauhoittunut. Pari hikistä kilometriä myöhemmin rattaiden kuomun alta kurkotti käsi, joka halusi ottaa äidin kädestä kiinni. Rauhallinen käsi, rauhallinen Topo. Kun tartuin käteen, olin hirvittävän onnellinen. Topon oli hyvä olla. Minun oli todella hyvä olla.
Onnellinen hetki jokusen vuoden takaa… Topo ja äiti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti