Iltakävelyn Mietteitä

Talvella, kun kolaa tietään ulko-ovelta bussipysäkille (suurinpiirtein), käy välillä mielessä, että kai sitä voisi muuallakin asua. Sitten kun talvi-iltana tulee kotiin, laittaa takkaan tulen, miettii, että njaah. Kesällä moinen muualla-asumis-ajatus ei käy mielessäkään. Varsinkaan nyt kun perheessä on koira, joka tarkoittaa säännöllistä laapustamista pitkin lähitienoita. Tuon mustan karitsan näköisen, säännöllisesti karkailevan villakoiran myötä olemme löytäneet lähitienoolta ihan uusia "helmipaikkoja": kalliot muutaman sadan metrin päässä, peltopolut vajaa kahden kilometrin päässä. Koiran avulla liikkeelle saa myös Eliaksen, joka tuossa liikunta-asiassa on niin äitinsä poika, kuin vaan olla voi: ei kiinnosta, ei ole juuri lahjoja. Mutta iltaisin hän jaksaa sinnikkäästi potkutella Air Scootreillaan kilometritolkulla kärrypolkuja, todeten hampaiden pesun yhteydessä "oli äiti kiva käydä lenkillä".

Koiran myötä Elias on myös saanut ottaa vastuuta, kasvaa isoksi pojaksi, oppia tekemään jotain ihan itse: Vaikka joka aamu, ja iltapäivä poden paska-mutsti-syndroomaa lähetteässäni Eliaksen ja koiran takapihalta alkavaan metsään lenkille, tiedän oikeasti tekeväni hänelle palveluksen. Joka päivä siltä aamu- ja iltapäivälenkiltä kotiutuu iloisen näköinen kaveri, joka raportoi pissojen, kakkojen, sekä tavattujen pääsiäispupujen, muiden koirien ja koiran omistajien määrät. Joka ilta, iltapusujen jälkeen hän sanoo äiti-ihmiselle "huomenna minä autan taas sinua äiti, vien Roopen lenkille". Hän sanoo sen ylpeänä. Joka ilta kiitän häntä suureellisesti "autat Elias äitiä niin paljon, olet niin iso poika jo ja niin iso apu".

Niin, tuosta paskamutsista... Kuten varmasti joka ainoa äiti-ihminen tietää, paskamutsi on sellainen suht ainakin ajoittain vallitseva ja hallitseva olotila, mitä tulee tähän äitihommaan. Olisivat oikeasti voineet jo jossain synnytysvalmennuksessa varoittaa asiasta!  Ei riitä, että paskamutsi fiilikset saa siitä, kun unohtaa päiväkotiretket, vanhempainvartit, lapsen varasaappaat ovat a) pienet tai b) niissä on reikä, vaan sitten tuo jälkikasvukin tulee ja tuomitsee "äiti, sä huusit" , "miksi sinä äiti huusit", "miksi me äiti oltiin myöhässä", "miksi äiti meidän pitää aaaaaaaaina juosta bussille" "äiti, voiko bussille oikeasti kävelläkin, miksi me ei ikinä tehdä niin?". Tämä syyllistämisjuttu on meillä eritoten Sampun spesiaalialaa...

Eilen lähdimme Sampun kanssa kaksin iltalenkille. Tyyppi oli ollut harvinaisen kärttyinen, sekä tehnyt harvinaisen paljon typeryyksiä viikonlopun aikana. Osan voi laittaa meillä pyörivän ärhäkän flunssan piikkiin, mutta arvelin että pieni ihan kahdenkeskinen aika saattaisi olla paikallaan. Suuntasimme sinne kallioille. Kävimme katsomassa oliko kallioille jonkun rakentama maja paikoillaan: oli, oliko jonkun tekemä pieni kivitorni paikoillaan: oli, näimme peuran ja samoilimme vähän pitkin rinteitä. Etsien hyviä mustikkapaikkoja. jutellen elämänmenosta. Kun olimme tarpeeksi samoilleet, kysyin Sampulta vähän varovaisesti, että harmittaako jokin erityisesti. Vastaus tuli, kuin tykin suusta, hieman itkuisen pikkutyypin todetessa "mäkin haluan olla iso poika". Sen lisäksi että Sampulla on ihan oikeasti melko isot korvat, olemme huomanneet, että hän myös arjessa on ns. korvana. Hän oli rekisteröinyt kaikki Eliaksen kehumiset, jutut siitä miten hän on iso poika, sekä mummien ja kummien ihan oikeat ihmettelyt siitä, miten Eliaksesta on "kasvanut jo niin iso poika". Tyyppi kun oikeasti on venähtänyt pituuttaa huomattavasti viime aikoina. Nyt minun pienin pikku-ukkonikin siis haluaisi olla iso poika. Paskamutsifiilis iski taas hetkellisesti päälle: miten en ole tajunnut , että kenkä voi puristaa tällaisen asian tiimoilta. Keskustelimme hetken aiheesta. Kerroin, että Sampukin on iso poika, vaikka pienin onkin. Ja että Elias, Topo ja Sampu tulevat aina olemaan minun isoja pieniä poikia, ikuisesti. Vastaus tyydytti, mieli parani.

Jatkoimme vaelteleluamme ja seuraavaksi pienen viisaan ihmisen suusta kuului kysymys "äiti, oppiiko Topo ikinä puhumaan. Sillä tavalla, kuin me kaikki muut puhutaan". Sydämessä sykähti, liikutuin. Tuo eskariaan aloitteleva ihmisenalku miettii näin suuria asioita. Kerroin, että en tiedä, isikään ei tiedä. Mutta me kovasti tietenkin toivomme, että niin kävisi. Sampu jatkoi "toivovatko kaikki muutkin: mummi, mummi ja vaari, kaikki muutkin, toivovatko nekin". Tunsin miten silmät vähän kostuivat, kun vastasin, että kyllä: ihan kaikki toivovat, että niin tapahtuu. Mutta kukaan ei tiedä, miten oikeasti käy. Oppiiko Topo. Viisas Sampuni vastasi "niin, me ei tiedetä, mutta me toivotaan". Niin, me emme tiedä, mutta me voimme aina toivoa... Vaikka kuusivuotiaani haluaa olla jo iso poika, on hän yhä niin pieni, että en uskaltanut sanoa ääneen "luultavasti ei". Kerroin vain, että Topolloa on niitä juttuja, kuten vaikka se epilepsia, jotka tekevät oppimisesta vaikeamman. Siksi Topo ei osaa puhua kuten me muut, eikä vaikka käydä vessassa kuten me muut. Vastaus tyydytti: Sampu otti minua kädestä kiinni, huomattavasti paremman tuulisena ja käsi kädessä tallustimme lenkiltämme kotiin.

Koko rankan viime talven meillä oli Sampun kanssa viikonloppuisin tapana tehdä kahdestaan ( plus tietenkin se karitsan näköinen, karkaileva koira seuranamme) pitkiä aamulenkkejä. Samoilla rauhassa metsässä, jutella elämästä, kuluneesta viikosta.  Kesän, ja pyöräilykauden alettua lenkkitraditio on jatkunut. Mutta luonnollisesti Sampun keskittyessä polkemiseen ja allekirjoittaneen perässä hölkkäämiseen, samanlaisia keskusteluja ei ole päässyt muodostumaan. Päätin vakaasti mielessäni, että tästäedes ainakin pari pyörälenkkiä korvataan rauhassa metsissä ja kallioilla samoilemalla. Elämästä jutellen, isoveljiä ja maailman menoa miettien. Jotta tuo minun iso pieni kuusivuotiaania ei joudu miettimään hänelle liian isoja asioita yksin. Ja jotta minä saan, vielä niin kauan kuin on mahdollista, ottaa pienestä, kovaa vauhtia isommaksi kasvavasta kädestä kiinni. Taivaltaa rauhassa, käsikädessä.