Saa Katsoa, Mutta Ei Tuijottaa...

Koska säätiedotus lupaili sadetta, koko rahan, sekä koko sunnuntaipäivän edestä, ja trion kanssa "vain kotonahengailu" on kertakaikkiaan poissuljettu vaihtoehto, lähti karavaani asioimaan kauppakeskukseen. Kaikki planeetat eivät olleet ihan suotuisimmassa mahdollisessa asennossa vierailua ajatellen. Topon yö oli ollut harvinaisen repaleinen. Josta seurasi luonnollisesti se, että sekä Topon, että valvojatoverin, eli allekirjoittaneen, mielet olisivat suht repaleisia. Mutta kaikesta huolimatta päätimme uhmata sekä sadesäätä, että väärässä asennossa olevia planeettoja, että repaleisia mieliä ja lähteä keikalle.

Miehen ollessa parturin tuolissa, me muut suuntasimme ruokakauppaan. Eetu oli valjastettu jäätelöpalkkiolla vahtimaan Topoa. Hukkasin ensimmäisen minuutin aikana Topon vahdin, seuraavan viiden minuutin aikana Topokin oli kadonnut, ja seuraavan kymmenen minuutin sisään kadoksissa oli myös Sampu, joka oli valjastettu etsimään kadonneita lampaita. Kaikesta huolimatta pääsimme ihan kunnialla (annan kauppakeikasta lapsille + äidille yleisearvosanan vahva kasi) kaupasta pihalle. Jopa niin, että kaikki ostoslistassa olevat tarvikkeet oli muistettu ostaa. Bonuksena: ostoslistalta ei oltu lipsuttu tekemään ylettömiä määriä ylimääräisiä heräteostoksia.

Koska tänään ihan oikeasti on loman viimeinen päivä, triolle luvattiin tarjota sunnuntailounas hampparipaikassa. Loman ehkä kymmenes sellainen (todellakin ensi viikosta ruotuun!). Luonollisesti tässä ei millään tapaa ollut taka-ajatuksena se, että talouden täysi-ikäiset henkilöt voisivat luistaa lounaskokkaamisista. Siitä mistä aita on matalin...

Annan hampparipaikkareissusta koko porukalle arvosanaksi ehkä jopa ysin. Kaikki jaksoivat nätisti odottaa ruokiaan. Kukaan (lue:Sampu) ei kaatanut päälleen, tai vieruskaverinsa päälle mitään lounasannoksestaan. Topolla oli yllättäen jättinälkä, ja koska nyt on oikeasti loman viimeinen päivä, käytiin hänelle tilaamassa ylimääräinen annos nugetteja. Topo jaksoi kauniisti odottaa ylimääräistä nugettiannostaan, eikä yrittänyt salaa anastaa veljiensä hampurilaisleipiä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Repaleiset yöt ja mieletkään eivät päässeet pilaamaan keikkaa. Luulen, että onnellisin oli Topo. Hän ehti ruokailun aikana sanoa vähintään 35 kertaa nam-nam, sekä kymmenen kertaa "tii-tos". Kilareiden määräksi jäi pyöreä nolla.

Vaikka hampparipaikka oli sateisena sunnuntaina melko turvoksissa, ja yleinen hälinätaso oli korkeahko, onnistui Topo siitä huolimatta keräämään itselleen vähemmän salaa vilkuilevaa yleisöä. Ymmärrän vielä, että joku katsoo pidempään, kun vedetään kilareita, kiljutaan, heittäydytään, ulvotaa ja meuhkataan. Ymmärrän jotenkuten vielä senkin, että katsotaan nopeaa vilkaisua pidempään, kun Topo avaa sen makkaripakettinsa (jonka luonnollisesti maksamme) jo kaupan käytävillä. Kyllähän kaupassa syöminen on asia, joka jatkuvasti herättää keskustelua. Mutta en enää ymmärrä, että mikä nugeteillaan fiilistelevässä suht pienessä pojassa on tuijottamisen arvoista? Ymmärrän vilkaisun, vähän pidemmän katseen. Mutta kallooni ei mahdu, mikä kahden keski-ikäisen naisen mielestä Topossa oli niin omituista, että häntä piti tuijottaa vähintään kerta kahteen minuuttiin. Olisi kai saattanut muuten kadota savuna ilmaan?

Mieltäni en tästä pahoittanut. Miksi olisin? Topo, kuten hänen veljensä (ja jopa vanhempansa!) käyttäytyivät kiitettävästi. Pisti vain ajattalemaan. Ja muistamaan, että meitä riittää joka junaan. On Topoja, ja ToponTuijottajia... sekä lauma muuta porukkaa.

Näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä Topo on ehkä maailman kaunein kymmenen vuotias poikalapsi. Sietää häntä katsoakin. Sietää todellakin katsoa, mutta ei saa tuijottaa. Minun kaunis Toponi, joka luokitellaan vaikeavammaiseksi osaa kiittää joka bussikyydin jälkeen kuljettaa,. Huikkaamalla bussin ovelta: "tiitos". Tästä olen kasvattajan roolissa erittäin ylpeä. Äärimmäisen ylpeä olen myös siitä, että kahdelle paremmin ymmärtävälle veljekselle on mennyt perille oppi: jos joku mietityttää, kysy, sekä: saa katsoa, mutta ei tuijottaa. Näillä eväillä pärjää elämässä jo jonkin matkaa... Ja ne tädit siellä hampparipaikassa: olisitte kysyneet vain suoraan. Kyllä me olisimme kertoneet.

P.S Poikkeuksena ymmärrän hyvin hienoisen tuijottelun, jonka Topomme sai osakseen, hokiessaan, yhä siellä ihmisten ilmoilla, kovaan ääneen lempisanaansa. Joka on "kakka". Tai noh, lähinnä "kakka kakka kakka kakka kakka"....