"Kato Mua Silmiin"

Olen kirjoittanut tästä luultavasti kymmeniä kertoja (tai siis ainakin maininnut asian), mutta kirjoitanpa ja mainitsenpa taas. Topollani on nimittäin maailman kauneimmat silmät! Tämä on luonnollisesti täysin puolueettoman äiti-ihmisen mielipide. En oikeasti voi käsittää miten jollekulle on voinut siunaantua niin paksut, pikimustat ripsimatot silmien ympärille. Miten jollain voi olla niin puhtaan harmaat silmät, kuin Topollani. Harmaat, pikimustien ripsimattojen kehystämät silmät, jotka niin usein katsovat jonnekin, minne minä en näe.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Selasin aamupäiväpuhteeksi läpi puhelimeni noin 5 000 valokuvaa, etsien kuvia, jossa Topo katsoisi suoraan kameraan. Jossa hän katsoisi suoraan kuvaajaan, eli minuun. Löysin kymmeniä, varmasti satoja kuvia, joissa Topo kikattaa onnellisena. Löysin kymmeniä kuvia, joissa Topon veljet kikattavat onnellisena. Toposta huokuen kilometrin päähän, että hänen on niin huono olla. Löysin lukemattomia "selfietä", joissa poseeraavat Topo ja allekirjoittanut: Kuvia joissa Topo näyttää kovin onnelliselta. Mutta löysin tasan yhden kuvan, jossa hän katsoo suoraan minuun, suoraan kameraan. Yhden kuvan jossa hänen silmänsä eivät katso muualle. Sinne Topon omaan maailmaan.

Olen lukenut, ja kuullut sanottavan, että autistiset piirteet, sekä niinkin vaikea kehitysvamma, kuin Topon, vaikuttavat katseeseen. Ne tekevät siitä tyhjän. En allekirjoita tyhjää. Allekirjoitan sen, että lapseni katsoo ajoittain tyhjyyteen. Mutta tyhjä... Ei. Ne kauniit harmaat silmät katsovat sinne jonnekin, minne meillä muilla ei ole pääsyä. Meidän tyhjyyteen.

Maanantaina pidimme Topon kanssa sairastupaa pystyssä. Vaikka Topon olotila oli mitä luultavimmin ainakin jossain määrin kurjan ja nuutuneen puolella, otti hän kaiken ilon irti siitä, että sai viettää koko päivän kahdenkeskistä aikaa allekirjoittaneen kanssa. Aamupäivän vietimme vierekkäin sängynpäällä: Topolla pädi, äiti-ihmisellä läppäri + puhelin. Topo katsoi suuntaani vähän väliä, ja hänen silmissä läikähti hellyys. Lempeys. Ei tyhjissä silmissä näy sellaisia tunteita. Myöhemmin päivällä suuntasimme taloyhtiön leikkipaikalle nauttimaan mahtavasta ilmasta. Topo keinui hetken, jonka jälkeen ohjasin hänet hiekkalaatikolle. Yhdessä teimme pari hiekkakakkua, sillä perus "äiti-ihminen tekee kakut, lapsi rikkoo ne"-meiningillä. Otin kuvan Toposta. Minun kauniista Topostani. Kuvassa hänen katseensa katsoi taas sinne jonnekin: maailmaan jonne minulla ei ole pääsyä. Ne silmät... Se katse... Vaikka ne silmät ja se katse ovat olleet olemassa kymmenen vuoden ajan, ei niihin täysin totu ikinä. Ne pysäyttävät aina. Ainakin ohikiitävän pieneksi hetkeksi.

Olen kova "tytönhupakko" (ookoo, varsin keski-ikäinen naishenkilö) toivomaan asioita. Pieniä, ei-niin-tärkeitä asioita, kuten yksiä tennareita lisää, sitä että voisi syödä loputtomasti jäätelöä, ilman että se näkyisi keskivartalon liepeillä. Vähän tärkeämpiä asioita, kuten sitä että löytäisin oman paikkani työelämässä. Ja sitten sellaisia "voi kun mä niin toivon, vaikka tiedän että sitä ei tapahdu"-isoja asioita. Joista isoin, suurin, on se, että pääsisin hetkeksi siihen maailmaan, jossa Topo on, kun hänen silmänsä katsovat tyhjyyteen. Että saisin sillä sekunnilla lukea hänen ajatuksensa ja tuntea sen, mitä hän tuntee.

Niin... Niitä kuvia läpikäydessä löysin tasan tarkkaan tämän yhden kuvan, jossa Topo katsoo minuun, suurilla, kirkkailla silmillä. Se on napattu mökin terassilta. Topon ollessa sisällä mökissä. Melko luonnollista, että kuva on sieltä: mökki on Topon paratiisi. Kuva on otettu kaksi vuotta sitten.

Aloin käymään kuvia läpi jo ennen herätyskellon piippausta. Ajatellen homman olevan helppo. Todeten hetken kuluttua, että niitä silmiinkatsomiskuvia ei vain ole. Ehdin jo tuntea pienen hetken surua. Sellaista surua, kun kohtaa surullisen asian, jolle et vain voi mitään. Jääden hetkeksi vellomaan siihen sydämessä asuvaan suruun. Kunnes... Topon lähtiessä kouluun, hän kääntyi ulko-ovelta, nauroi: katsoi niillä kauniilla, harmailla silmillään, suoraan silmiini. Totesi "kouluun" ja lähti reppu selässä hölskyen juoksemaan kohti pihalla odottavaa taksia. Se oli ihana hetki.

Topon oma maailma ei varmasti tule katoamaan hänen ja meidän elämästämme ikinä. Tulee aina olemaan hetkiä: pieniä sellaisia, pidempiä sellaisia, riippuen Topon voinnista, jolloin hänen katseensa näyttää tyhjältä. Hänen katsoessa sinne meiltä muilta ulottumattomissa olevaan maailmaansa. Mutta toivottavasti tulevaisuudessa hän tulee viettämään aina vain enemmän  ja enemmän aikaa täällä meidän kaikkien maailmassa. Katsoen meitä silmiin, niillä kauniilla, harmailla silmillään.