Omasta kodistani ehkä suurin saamani kasvatusoppi on se, että lapsia kohdellaan tasavertaisina. Vaikka minulla on monen monta vuotta nuorempi pikkuveli, joka luonnollisesti on saanut pysyväis-vauvan-roolin perheessä (ok, ei ehkä enää lähestulkoon kaksimetrisenä, yli kolmekymppisenä kaverina), ei hänkään "pikkuruisuudestaan" huolimatta päässyt ikinä minkään valtakunnan lellikin asemaan. Toki esikoisen roolissa jouduin hieman uurtamaan uraa pikkusisaruksilleni mitä tuli kotiintuloaikoihin (joita olin todella huono noudattamaan), limudiskoihin, poikakavereihin, yökyläilyyn ja ekaan kaljakokeiluun. Mutta vanhempani taisivat olla melko fiksuja tapauksia sen suhteen, että he ymmärsivät, että kaikki edellä mainitut tulevat vastaan jossain vaiheessa elämää. Toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin. Olen kuulemma ollut niitä kotiintuloaikoja lukuunottamatta melko helppo kersa, mutta epäilen että olen oman korteni kantanut kasaan, mitä tulee isäni ehkä hieman harmaantuviin ohimoihin...
Samaa kohdella tasavertaisesti-oppia olen yrittänyt jalostaa omalle jälkikasvulleni. Oman vaikeutensa kasvatushommiin on tuonut se, että perheessä asustaa kolme täysin erilaista kaveria. Enkä nyt tarkoita pelkästään luonteenpiirteitä, vain lähinnä tuota kehityssaraa. Sampu eskarilaisena on kaveri, jolla hoksottimet pelaavat rasvatun lailla. Hän huomioi hienosti ympäristöä. Protestoi epävääryyksiä, on varsin omatoiminen kaveri (asia josta tuli positiivista palautetta eskarikeskustelussakin päiväkodilla), sekä osaa kyseenalaistaa tarvittaessa (sekä ajoittain ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta) asioita laidasta laitaan.
Elias on kaikkia rakastava, maailmaa syleilelevä luonne. Varsin peruskilttitapaus, jonka planeetat ovat oikeissa asennoissa, kunhan vain kerran viikossa on karkkipäivä, ja on olemassa selvät sävelet sen suhteen, että mitä leluja ollaan seuraavaksi ansaitsemassa koiran ulkoiluttamisella ja hyvällä koulutyöllä. Hän ei kehitysvammastaan johtuen osaa samalla tavalla ollenkaan kyseenalaistaa, eikä hänellä ole samanlaista tuntumaa elämän epävääryyksistä. Rajuinta jota hänen suustaan voi päästä on "äiti on tyhmä ja äiti pitää heittää kaatopaikalle". Elias osaa jaella kohteliaisuuksia ja hän on pikkuhiljaa alkanut myös ymmärtämään, että esim äiti-ihmisen pehmittely ylimääräisen jälkiruokapäivän suhteen on paljon helpompaa, kun vaikka ensin kehuu tämän kokkaustaitoja maasta taivaisiin (Sampun visertäessä äkäisenä taka-alalla "eihän äiti osaa tehdä hyvää ruokaa").
Topo taas... Johtuen hänen epäreilun rankasta elämästään, olemme vasta pikkuhiljaa opettelemassa tuntemaan kaveria, joka Topo oikeasti on kaiken pahanolon alla. Siellä asuu kujeileva pikkumies, joka on uskomatonta kyllä: katraan rauhallisin kaveri. Mutta joka eritoten palkitsemissaralla on aivan eri puusta veistetty, kuin hänen kaksi veljeään.
Olen aina ollut äärimmäisen tarkka sen suhteen, että kaikki lapsukaiset saavat yhdet suuret joulu- ja syntymäpäivälahjat. Jos yhdelle ostetaan extempore, ilman erillisä kunniamainintoja hyvistä suorituksista, joku yllätys, lelu, tai herkku, sellaiset pitää hankkia myös kahdelle muulle. Tämän lisäksi olemme pikkuhiljaa alkaneet lanseerata näitä ansaittuja palkintoja...
Tässä tulee vastaan ongelma: Kuinka paljon triolta voi vaatia? Ja minkälaiset mittarit heille tulee asettaa, mitä tulee näihin reippauspalkintohin.
Sampun kanssa lanseerasimme aamuja ja elämää helpottamaan ihan konkreettisen "palkintotaulun". Piirtotaulu, johonka kerätään tähtiä. Yhden sellaisen saa, kun aamutoimet sujuvat ilman kommervenkkejä, yhden sellaisen saa, kun lähtee tennistunnille reippaasti. Tähden saa siitä, kun hoitaa oman osuuden tiskikoneen tyhjentämisestä. Sampulla on hyvin selvillä sekin, mitä hän on ansaitsemassa tähdillä: kauko-ohjattavaa autoa. Homma sujuu kuin rasvattu!
Elias toivoo säännöllisin väliajoin lisää oktonautteja, Pate Postimiehen moottoripyörää, Tuomas Vetureita yms pikkusälää. Sävelet ovat hänellekin selvät, millä niitä ansaitaan: Roopen ulkoiluttaminen aamuisin, sekä iltapäivisin, sekä läksyjen teko. Niin ja tietenkin peruskiltteys. Joka toinen lauantai suuntaamme joko johonkin ostoskeskukseen, taikka kaupungille, lunastamaan palkintoja. Selvää pässinlihaa tämäkin. Eliaksen kohdalla "palkintotaulu" ei niinkään palvelisi: hänellä suoritukset pysyvät paremmin mielessä ja taulu vain vaikeuttaa asian hahmottamista. Sampun kohdalla taasen taulu on ehdoton: hänelle se tauluun tähden piirtäminen on konkreettista asian etenemistä.
Mutta entäpä Topo? Ensinnäkin, valitettavasti kaverin leikkitaidot ovat huonot. Hän rakastaa palloja, mutta niidenkin suhteen pahin huuma alkaa olla menneen talven lumia. Pehmoelukat ovat pop, mutta niiden avulla häntä ei saa motivoitua minkään valtakunnan puuhaan: ne eivät kiinnosta niin paljon. Topo on sitä mieltä, että hänen ruokaympyräänsä kuuluvien elintarvikkeiden hankinta on ihan jokaiseen kauppareissuun kuuluvaa: siinä on turha äiti-ihmisen viserrellä, että sipsit kuuluvat herkkupäiviin. Jollei siis ole valmis särkemään äänivalleja ja nostattamaan omia verenpaineita vaarallisille tasoille.
Kun Elias ja Sampu ovat saaneet kauppareissuilta vahvistuksia Ryhmä Hau-kokoelmiin, uuden dvd:n, askartelutarvikkeita, tai ulkopelivälineitä, olen kantanut kotiin selkä vääränä: niitä palloja. Kun niitä palloja on alkanut pyöriä jaloissa niin talon joka huoneessa, kuten pihan joka nurkalla, olemme pakanneet niitä jätesäkkeihin ja kierrättäneet niitä päiväkotiin. Jossain vaiheessa havahduin puuhan typeryyteen. Annoin itselleni sisäisen armahduksen: koska Topo saa aina kaupassa käydessään ne sipsinsä ja lauantaimakkaransa, ovat hänen veljensä oikeutettuja saamaan ajoittain muovisia pelastuskoiria ja KungFu-panda leffan osan kiljardi. Kun se päivä tulee eteen, että Topo alkaa ymmärtää jotain syy-seuraus-suhteesta, niin ehkä hänenkin kohdallaan voidaan lähteä toteuttamaan "ansaintopolitiikkaa", vaikka niiden sipsien kannustamana.
Vaikka ansaintapolitiikkaa on siis vaikea toteuttaa tasavertaisesti trion jäsenten kesken, olen yhdessä asiassa ihan natsimutsi .Nimittäin käyttäytymisessä. En todellakaan, suin surminkaan, väitä (tai edes kuvittele) kasvattavani jotain käyttäytymisen mallioppilaita. Mutta olen tyytyväinen siihen, että olemme opetelleet Topoa myöten aktiivikäyttämään sanaa "kiitos". Majakka ja perävaunu ovat oppineet korjaamaan jälkensä ja Topokin on alkanut osoittaa liikuttavan kömpelöitä elkeitä sen suhteen, että opit alkavat menemään perille hänenkin kohdallaan. Satunnaisia "työtapaturmia" lukuunottamatta kaverit ovat hiffanneet, että nyrkeillä ei selvitetä erimielisyyksiä. Ja että omista tavaroista pitää pitää huolta. Jos minulla olisi oma palkintotauluni, saattaisin näistä suorituksista piirtää siihen yhden hyvin ansaitun tähden.
Välillä muuten tuo palkitsemis- (tai lahjonta-) politiikka kääntyy matkan varrella liikuttavalla tavalla päälaelleen. Eilen päätin houkutella Eliaksen kanssani iltapäiväkävelylle. Kaveri kun ei myöskään omaa kiitettäviä leikkitaitoja, ja "kotisunnuntai" tuppaa hänen kohdallaan, ulkoiluhetkiä lukuunottamatta, menemään muuten liiaksi "oggi ja torakat"-sarjan seuraamisen puolelle. Tällä kertaa houkuttimena toimivat lenkin jälkeinen pulla, sekä lasillinen limua. Puimme kunnon ulkoiluvermeet mukaan, otimme Roopen kaveriksi ja suuntasimme läheiseen keskuspuistoon. Jossa tarvoimme ihan kiitettävää vauhtia kuuden kilometrin lenkin. Iltakylvyn jälkeen, kun keskustelimme viikonlopun tekemisistä, niin tärkein juttu ei ollutkaan se ylimääräinen pulla, karkkipäivä, pizzaperjantai, lauantaina lunastettu reippauspalkinto, vaan meidän yhteinen iltapäiväkävely. Niin oli muuten allekirjoittaneen mielestäkin... Pizzaperjantait unohtaa arjessa nopeasti. Lenkkiä kauniissa syksyssä, metsän ääniä kuunnellen, parhaassa seurassa: sitä ei unohda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti