Mitä Muut Ajattelee

Yksi iso asia, miksi olen epäsopiva sirkustirehtööriksi, on se että, jostain kumman syystä olen elämässäni käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa miettiessäni "mitä muut ajattelee". Tämä piirre heräsi kunnolla henkiin siinä vaiheessa, kun Elias alkoi olla reilun vuoden ikäinen. Päätä pienemmät mennä juoksivat puistossa. Elias konttasi. Päätä lyhyemmät söivät itse kahviloissa, Elias osasi hädin tuskin pitää itse vielä maitopulloa. Olin siihen asti aina lykkinnyt kärryjä ja pyörinyt kylillä Eliaksen kanssa, ylpeyttä puhkuen. Nyt ylpeyteen alkoi myös sekoittua ajatus: "mitäköhän noi muutkin äidit ajattelee". Tuolloin minulla ei ollut edes olemassa syytä sille, että Elias ei ihan kyennyt kaikkeen mihin hänen ikäisensä kykenivät. Käytin siis tolkuttoman paljon (oikeasti täysin turhaa) aikaa "mitä muutkin ajattelee"-pohdintojen lisäksi, analysoiden joka ainoaa asiaa jota äitinä olen a) tehnyt b) ollut tekemättä. Joka siis voisi vaikuttaa siihen, että Elias ei pysy ikäistensä tahdissa.

Voitte kuvitella minkälaista nannaa on tällaisen luonteen omaavalle ihmiselle pyöriä leikkipuistoissa ja ruokamarketeissa lapsen kanssa, jonka lääkekokeilut ovat menneet päin helvettiä. Kun elämän pääasiallinen tehtävä on huutaa-huutaa-huutaa. Tyypin joka nelivuotiaani osaa sanoa "paa" (pallo), ja "kaa" (lentokone), sekä maata supermarkettien käytävällä ja kirkua, leikkipuistojen hiekkalaatikolla ja kirkua, omalla pihalla ja: kirkua. Vuosien saatossa olen pikkuhiljaa tottunut katseisiin. Pääsemättä vieläkään, kuitenkaan, täysin yli siitä "mitä muut ajattelee"-ajattelumallistani.

Kun vielä omat parisuhdeasiat ovat huonohkolla tolalla, on se antanut tuolle, myönnän: täysin turhalle, ajattelumallilleni ihan uudenlaista potkua. Mitäköhän kaverit ajattelee. Mitäköhän naapurit ajattelee. Pahimpina päivinä tekee mieli hiipiä takametsän kautta omaan pihaan, ettei vaan törmää kehenkään pihateillä. Olen puhunut asiasta ihan oikean (ainakin nimikkeensä puolesta) ammattilaisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että aina mahtuu porukkaan niitä ihmisiä ja naapureita, jotka oikeasti ajattelevatkin asiasta "jotakin". Siis sellaista jotakin, jota uumoilen tyyliin koko maailman ajattelevan. Negatiivisia ajatuksia. Tämä ammattilainen käski jättää tällaiset tyypit ja heidän mielipiteensä oman onnensa nojaan. Yritän kovasti noudattaa neuvoa. En ollut täysin onnistunut siinä hyvinä päivinä, enkä sinnepäinkään onnistunut siinä huonoina päivinä.

Kunnes... Erään melkoisen haastavan puisto-kauppareissun jälkeen sain ahaaelämyksen.

Syksy, tämä flunssien kultakausi. Kuten monessa muussakin perheessä, niin myös tässä osoitteessa on podettu räkätautia mallia lievä, sekä räkätauteja mallia "kaataa sänkyyn" viimeisten viikkojen aikana. Kun perheen kolme lasta on hajautettu kahteen eri kouluun ja lisäksi yhteen päiväkotiin, on mahdollisuus (ja todennäköisyys) imuroida valloilla olevia pöpökantoja melko korkea.

Tällä kyseisellä puisto-kauppakeikalla pahin potija oli Topo. Topo huuteli kun mentiin puistoon. Makasi maassa, tai huuteli kun olimme puistossa. Huuteli lähestulkoon koko kävelymatkan puistosta kauppaan. Sekä suureksi yllätyksekseni jaksoi ylläpitää konserttiaan koko kaupassa käynnin ajan. Myönnettäköön, että korotin pari kertaa ääntä sanoen vähemmän lempeään äänensävyyn: "hiljaa Topo". Tietäen, että oikeasti puhun seinille. Kun Topoa ärsyttää, Topoa ärsyttää. Piste. Siihen ei auta edes lauantaimakkarasade. Näin miten joku katseli vaivihkaa, toinen tuijotti vähän suorempaa. Mieleen hiipi tuttu ajatus: "mitä muut ajattelee", Sekä itsesoimaus: miksi en saa pidettyä sykkeitä alhaalla, itseäni tyynen rauhallisena. Miksi pinna kiristyy, ääni muuttuu kimeämmäksi ja tahti kaupassa rivakammaksi. Pitäisihän minun jo olla tottunut siihen, että tällaista se vaan välillä on.

Kuten kaikista muistakin keikoista tähän mennessä, myös tästä selvisimme hengissä. Kotona Topo rauhoittui jossain määrin. Sain hetken omaa aikaa. Aikaa ajatusteni seurassa. Silloin ajatus iski päähäni, melkein kuin se metrin halko: Kun olen liikenteessä, missä tahansa, milloin tahansa, en muista ikinä törmänneeni "toiseen Topoon". Omin jaloin tallaavaan, suht normisällin näköiseen kaveriin, joka huonoina päivinä huutaa kuin viitapiru, tai ulisee ulisemalla kuin hajonnut levy. Hyvinä päivinä kiertää läpi kaikki juna-asemalla junaa odottavat henkilöt, katsoen heitä sievästi silmiin, samalla moikaten. Kaveria joka pistää maaten keskellä ruokakaupan käytävää, tai katsoo velmuillen hampparipaikassa ja ilkikurisella äänellä sanoo kovaan ääneen "kakka". Topoa ei ole oikeasti kymmentä tusinassa. Ei yhtä tusinassa. Ei edes yhtä sadassa. Se että häntä jaksamme kaikesta huolimatta ns. säännöllisesti ulkoiluttaa ihmisten ilmoilla, sen täytyy tarkoittaa sitä, että niistä Eliaksen vauva-aikojen "mitä muutkin ajattelu"-mallista oln melko paljon kasvettu. Koska tiedän, että on olemassa noin 85% prosentin mahdollisuus saada ainakin muutama ylimääräinen katse, pohdinta, tai aiheuttaa ainakin lievää hämminkä aiheuttava tilanne, aina kun Topon kanssa lähtee kotipihaa pidemmälle. Eli ihan hyvin tässä vedetään.

Mietin yhä kovasti, että mitä muut ajattelee. Naapurustossa on onneksi ystäviä, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä elämässäni tapahtuu. Heidät voin aina kohdata niin sanotusti pää pystyssä. Hyvinä päivinä en jaksa niin edes ajatella, "mitä ne kaikki muut ajattelee". Huonoina pidän yhä matalaa profiilia: Moikkaan iloisesti naapureita, en jää vaihtamaan kuulumisia. Mutta joka päivä, edes pienen hetken verran muistan ja tiedän, että olen kasvanut ajattelumallistani melko hyvin eroon. Ja tunnen edes pienen hetken verran ylpeyttä siitä, että vaikka Topo on antanut minulle ikuisen roolin sirkustirehtöörinä, kannan sitä viittaa melko vahvana, piiloutumatta kotiin. Noina pieninä, välillä jopa ohikiitävinä hetkinä en ajattele: "mitä muut ajattelee", vaan ajattelen: "testatkaapa ite tätä, ei ole aina helppoa".