Unelmien PerjantaiLahja: Valoa Pihalle

Vuosia sitten, kun olin nuori ja siinä määrin kuosissa, että kipittäessäni korkkarit jalassa (enää ei voi pitää juurikaan korkkareita, koska nilkannyrjähdysvaara) hameen helmat hulmuten työpaikalle, satunnaisesti oikeasti joku saattoi viheltää perääni. Olin huseerannut aikani matkailualalla, päätyen parin mutkan kautta työskentelemään vakuutusyhtiöön. Vakuutusyhtiössä sain "tutorikseni" ihanan naishenkilön, joka työtehtävien lisäksi opetti minulle yhden elämän tärkeistä opetuksista: joka perjantai pitää ostaa itselleen perjantailahja. Kiitokseksi itselle siitä, että on jaksanut (jossain määrin kunnialla) tsempata läpi työviikon. Tätä opetusta olen suurella ilolla vaalinut sydämessäni, ja elämässäni läpi vuosien. Muistanut melko orjallisesti noudattaa oppimaani.

Koska tähän viikkoon mahtui kolme työpäivää, yksi pimeänajon simulaattori autokoulussa (tuloksena: asiaankuuluvasti virtuaalista peuranlihaa), sekä yksi törkeän aikainen aamuherätys, päätin, että tänään on sellainen perjantai, jolloinka on ehdottomasti perjantailahjan aika.

Hirveässä (vaihteeksi) kiireessä suhasin yhdellä bussilla työpaikalta niin kutsuttuun "automarkettiin". Keräsin vimmalla koriin trion perjantaiherkkuja: pari pakettia lauantaimakkaraa, pari pussia sipsejä, tarkalleen ennalta määritellyt lauantaikarkit, mikrohampparit ja mikroranut (voi sitä onnen määrää, kun trion kotiutuessa paljastin päivän menyyn), itselle puolisäkillistä irtokarkkeja (luonnollisesti vain koska ne olivat tarjouksessa). Pysähtyen, kuin seinään "kaamosvalo-osaston" kohdalla. Kaamosvalot, 50 prosentin alessa. Samointein päähän iski ajatus "tuossa on minun perjantailahjani". Ostan hienoimman mahdollisen paketin. Halvalla kun saa.

Tyytyväisenä roudasin itseni, sekä aivan liian painavan ostoskorin kassalle, maksoin ostokseni ja juoksin bussiin, joka veisi minut kotiosoitteeseen. Kotona lumityöt. (Nuoskalumi, painaa muuten ihan hemmetisti. Oli varsinainen ilo huomata, että tunti lumitöiden teon jälkeen auratraktori kävi vihdoin ja viimein pihassamme...), sen eksoottisen perjantaimenyyn valmistaminen. Takan sytytys, sekä ikuinen vahtaaminen: onnistuinko hommassa vai en. Tulen palaessa takassa, trion alkaessa tyytyväisenä katsomaan tv-ohjelmiaan mahat pullollaan (muutaman: -äiti olet ihana ylistyslauseen jälkeen) päätin ryhtyä tositoimiin: Lähteä pihalle virittämään perjantailahjaani.

Muoviboksin päällä oleva tarralappu tiesi kertoa, että pakkaus sisältää 58 metriä valonauhaa ja lisäksi 10 metrin johdon. Ei kun epämääräinen johto-valonauha-nivaska käteen (ei luonnollisesti hanskoja mailla, eikä halmeilla) ja kiertämään ympyrää pihalla nököttävän lehmuksen ympärille. Noin 10 minuutin kohdalla tajusin, että 58 metriä valosettiä on ihan hemmetisti. Siis todella paljon! Ajatus toi mieleeni selkeät kuvat ala- ja yläasteen jumppatunneista. 60 metrin juoksukisoista. Joissa olin kroonisesti surkea. Ei millään tapaa mieltä ylentävää. Pian tein myös huomion: 58 metriä "valonauhaa" saa helposti aivan järkyttävään solmuun. Tai noh: järkyttävän isoon solmukimppuun. Jälleen kerran sain myös muistutuksen siitä, että tönömme seisoo sievästi rinteessä: Kauhean korkealle ei yletytä ilman apuvälineitä. Apuvälineitähän luonnollisesti löytyy tällaiselta "harrastelijafiksaajalta": Yhtä haravaa ja yksiä keittiötikkaita myöhemmin olin valmis jatkamaan puuhaa.

Puolta tuntia, hitsin paleltuneita sormenpäitä, 100 ei niin lapsiystävällistä, mielessä kovaan ääneen lausuttua kirosanaa myöhemmin, se 58 metriä valonauhaa oli viritetty, sen hemmetin lehmuksen ympärille. Lopputulos:

No, ei sinnepäinkään, kuin mielessäni kuvittelin. Ei millään tapaa symmetristä, kaunista, lehmuksen parhaita puolia esiin tuovaa. Pääsin lopputulostani ihastellessa (okei: puoli-itkien kauhistellessa) listaamaan jälleen yhden asian pois "jos ikinä alan yrittäjäksi, yritykseni tekee:"-listalta. Minusta ei ikinä tule jouluvalojen asentajaa. Tajusin myös, että 58 metriä valonauhaa on muuten viritetty sen lehmusreppanan ympärille niin tiukkaan, että se ei enää irti lähde. Muuta kuin saksimalla. Niin ja se perjantailahja:

Kyseisen "pienen operaation" jälkeen en enää todellakaan laske sitä hitsin solmukasaa perjantailahjakseni. Vaan iltalenkillä suuntaan koiran kanssa lähikauppaan, ostamaan ehkä kilon suklaata ja ainakin yhden oluen. (koska sitä viiniä ei vieläkään ole ruokakaupoissa. Niin ja luultavasti ostan kaksi olutta).

Tarinan opetus: Muista perjantailahja. Muista myös, että perjantailahjan tulee olla jotain nautinnolista. Jotain vain itselle tarkoitettua. Jotain joka ei ole verenpaineita ja sykkeitä nostattavaa, eikä mahdollista elinajanennustetta laskevaa.

Mitä Muut Ajattelee

Yksi iso asia, miksi olen epäsopiva sirkustirehtööriksi, on se että, jostain kumman syystä olen elämässäni käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa miettiessäni "mitä muut ajattelee". Tämä piirre heräsi kunnolla henkiin siinä vaiheessa, kun Elias alkoi olla reilun vuoden ikäinen. Päätä pienemmät mennä juoksivat puistossa. Elias konttasi. Päätä lyhyemmät söivät itse kahviloissa, Elias osasi hädin tuskin pitää itse vielä maitopulloa. Olin siihen asti aina lykkinnyt kärryjä ja pyörinyt kylillä Eliaksen kanssa, ylpeyttä puhkuen. Nyt ylpeyteen alkoi myös sekoittua ajatus: "mitäköhän noi muutkin äidit ajattelee". Tuolloin minulla ei ollut edes olemassa syytä sille, että Elias ei ihan kyennyt kaikkeen mihin hänen ikäisensä kykenivät. Käytin siis tolkuttoman paljon (oikeasti täysin turhaa) aikaa "mitä muutkin ajattelee"-pohdintojen lisäksi, analysoiden joka ainoaa asiaa jota äitinä olen a) tehnyt b) ollut tekemättä. Joka siis voisi vaikuttaa siihen, että Elias ei pysy ikäistensä tahdissa.

Voitte kuvitella minkälaista nannaa on tällaisen luonteen omaavalle ihmiselle pyöriä leikkipuistoissa ja ruokamarketeissa lapsen kanssa, jonka lääkekokeilut ovat menneet päin helvettiä. Kun elämän pääasiallinen tehtävä on huutaa-huutaa-huutaa. Tyypin joka nelivuotiaani osaa sanoa "paa" (pallo), ja "kaa" (lentokone), sekä maata supermarkettien käytävällä ja kirkua, leikkipuistojen hiekkalaatikolla ja kirkua, omalla pihalla ja: kirkua. Vuosien saatossa olen pikkuhiljaa tottunut katseisiin. Pääsemättä vieläkään, kuitenkaan, täysin yli siitä "mitä muut ajattelee"-ajattelumallistani.

Kun vielä omat parisuhdeasiat ovat huonohkolla tolalla, on se antanut tuolle, myönnän: täysin turhalle, ajattelumallilleni ihan uudenlaista potkua. Mitäköhän kaverit ajattelee. Mitäköhän naapurit ajattelee. Pahimpina päivinä tekee mieli hiipiä takametsän kautta omaan pihaan, ettei vaan törmää kehenkään pihateillä. Olen puhunut asiasta ihan oikean (ainakin nimikkeensä puolesta) ammattilaisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että aina mahtuu porukkaan niitä ihmisiä ja naapureita, jotka oikeasti ajattelevatkin asiasta "jotakin". Siis sellaista jotakin, jota uumoilen tyyliin koko maailman ajattelevan. Negatiivisia ajatuksia. Tämä ammattilainen käski jättää tällaiset tyypit ja heidän mielipiteensä oman onnensa nojaan. Yritän kovasti noudattaa neuvoa. En ollut täysin onnistunut siinä hyvinä päivinä, enkä sinnepäinkään onnistunut siinä huonoina päivinä.

Kunnes... Erään melkoisen haastavan puisto-kauppareissun jälkeen sain ahaaelämyksen.

Syksy, tämä flunssien kultakausi. Kuten monessa muussakin perheessä, niin myös tässä osoitteessa on podettu räkätautia mallia lievä, sekä räkätauteja mallia "kaataa sänkyyn" viimeisten viikkojen aikana. Kun perheen kolme lasta on hajautettu kahteen eri kouluun ja lisäksi yhteen päiväkotiin, on mahdollisuus (ja todennäköisyys) imuroida valloilla olevia pöpökantoja melko korkea.

Tällä kyseisellä puisto-kauppakeikalla pahin potija oli Topo. Topo huuteli kun mentiin puistoon. Makasi maassa, tai huuteli kun olimme puistossa. Huuteli lähestulkoon koko kävelymatkan puistosta kauppaan. Sekä suureksi yllätyksekseni jaksoi ylläpitää konserttiaan koko kaupassa käynnin ajan. Myönnettäköön, että korotin pari kertaa ääntä sanoen vähemmän lempeään äänensävyyn: "hiljaa Topo". Tietäen, että oikeasti puhun seinille. Kun Topoa ärsyttää, Topoa ärsyttää. Piste. Siihen ei auta edes lauantaimakkarasade. Näin miten joku katseli vaivihkaa, toinen tuijotti vähän suorempaa. Mieleen hiipi tuttu ajatus: "mitä muut ajattelee", Sekä itsesoimaus: miksi en saa pidettyä sykkeitä alhaalla, itseäni tyynen rauhallisena. Miksi pinna kiristyy, ääni muuttuu kimeämmäksi ja tahti kaupassa rivakammaksi. Pitäisihän minun jo olla tottunut siihen, että tällaista se vaan välillä on.

Kuten kaikista muistakin keikoista tähän mennessä, myös tästä selvisimme hengissä. Kotona Topo rauhoittui jossain määrin. Sain hetken omaa aikaa. Aikaa ajatusteni seurassa. Silloin ajatus iski päähäni, melkein kuin se metrin halko: Kun olen liikenteessä, missä tahansa, milloin tahansa, en muista ikinä törmänneeni "toiseen Topoon". Omin jaloin tallaavaan, suht normisällin näköiseen kaveriin, joka huonoina päivinä huutaa kuin viitapiru, tai ulisee ulisemalla kuin hajonnut levy. Hyvinä päivinä kiertää läpi kaikki juna-asemalla junaa odottavat henkilöt, katsoen heitä sievästi silmiin, samalla moikaten. Kaveria joka pistää maaten keskellä ruokakaupan käytävää, tai katsoo velmuillen hampparipaikassa ja ilkikurisella äänellä sanoo kovaan ääneen "kakka". Topoa ei ole oikeasti kymmentä tusinassa. Ei yhtä tusinassa. Ei edes yhtä sadassa. Se että häntä jaksamme kaikesta huolimatta ns. säännöllisesti ulkoiluttaa ihmisten ilmoilla, sen täytyy tarkoittaa sitä, että niistä Eliaksen vauva-aikojen "mitä muutkin ajattelu"-mallista oln melko paljon kasvettu. Koska tiedän, että on olemassa noin 85% prosentin mahdollisuus saada ainakin muutama ylimääräinen katse, pohdinta, tai aiheuttaa ainakin lievää hämminkä aiheuttava tilanne, aina kun Topon kanssa lähtee kotipihaa pidemmälle. Eli ihan hyvin tässä vedetään.

Mietin yhä kovasti, että mitä muut ajattelee. Naapurustossa on onneksi ystäviä, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä elämässäni tapahtuu. Heidät voin aina kohdata niin sanotusti pää pystyssä. Hyvinä päivinä en jaksa niin edes ajatella, "mitä ne kaikki muut ajattelee". Huonoina pidän yhä matalaa profiilia: Moikkaan iloisesti naapureita, en jää vaihtamaan kuulumisia. Mutta joka päivä, edes pienen hetken verran muistan ja tiedän, että olen kasvanut ajattelumallistani melko hyvin eroon. Ja tunnen edes pienen hetken verran ylpeyttä siitä, että vaikka Topo on antanut minulle ikuisen roolin sirkustirehtöörinä, kannan sitä viittaa melko vahvana, piiloutumatta kotiin. Noina pieninä, välillä jopa ohikiitävinä hetkinä en ajattele: "mitä muut ajattelee", vaan ajattelen: "testatkaapa ite tätä, ei ole aina helppoa".

10 Asiaa Minusta

1) Rakastan lukemista. Makuuhuoneessa on 10 pokkarin pino, odottamassa "oikeaa hetkeä". Osa niistä on ollut odottamassa kuukausia, osa, noloa kyllä: vuosia. Enää en voi edes vedota siihen, että en ehtisi lukea. Ehtisin. Iltaisin, kun talo on hiljentynyt. En vaan saa tartuttua niihin pokkareihin. PAITSI: kun Anna-Leena Härköseltä tulee uusi kirja. Niin ja Yösyöttö-Tarhapäivä-Hammaskeiju sarja: sen hotkaisin hetkessä. Olen vakuuttunut, että joku kaunis päivä tulee se "oikea hetki", ja pino alkaa pienentyä. Siihen asti tyydyn lukemaan: blogeja, Insta- ja Facebookpäivityksiä, nettihesarin kiinnostavimpia artikkeleita, sekä iltapäivälehtien nettisivuja. Ehkä hiukan noloa, mutta jep: näin tärkeysjärjestykseni suurinpiirtein menee.

2) Terveellinen elämä. Tai no: terveellisempi elämä. Liikun omasta mielestäni suht paljon. Se 10 000 suositeltua askelta päivässä tulee noin pääsääntöisesti heittämällä täyteen. Minulla on viha-rakkaussuhde juoksemiseen. Juokseminen on k a m a l a a, lenkinjälkeinen olotila on vertaansa vailla. Harrastan kotijumppia YouTube videoiden ja Instaohjeiden tahtiin. Saatan keksi illalla kello puoli kymmenen, kun oikeasti pitäisi ruveta hipsimään kohti sänkyä, että teenpä päivällä Instagramista bongatun kahvakuulatreenin. Liikuntasessioni eivät siis ole hirvittävän ennakoituja ja tarkkaan etukäteen harkittuja. Jos on olemassa extemporeliikkujia, olen sellainen. Olen myös extemporesyöjä mitä tulee kaikkeen epäterveelliseen. Saatan viettää kolme viikkoa kuukaudesta syöden fiksusti ja terveellisesti, pitäen kiinni karkkipäivistä. Ja jotta elämässä säilyisi kauhun tasapaino: olla viikon verran, kuin sika pellossa. Syöden mitä sattuu ja miten sattuu. Sampu on henkilökohtainen karkkipoliisini. Jos lauantaikarkeista on jäänyt jotakin jäljelle, anon häneltä lupaa syödä ne maanantai-iltana. Sama ei päde toisinpäin: jos Sampun lauantaikarkeista jää jotakin jäljelle, laitan ne odottamaan seuraavaa lauantaita. Kun toimintatapaani kyseenalaistetaan, totean, että "olen aikuinen, aikuiset saa tehdä näin". Kasvatuspistepottini kasvaa joka ainoan kerran, käyttäessäni "olen aikuinen, aikuiset saa tehdä näin"-lausetta.

3) Kerran viikossa päätän laihduttaa viisi kiloa. Totean tähän vain, että eipä tästä sen enempää... Ne viisi kiloa rakastavat minua niin suunnattoman paljon, että niillä ei tunnu olevan minkään valtakunnan pienintäkään tahtotilaa niin kutsuttuun "kilojen sulamiseen".

4) En potenut kolmenkympin-, enkä neljänkympinkriisiä. Mutta: nyt, pari vuotta nelikymppisten jälkeen poden ehkä jonkinsortin ikäkriisiä. Se jumppaaminen ei enää näy ruhossoa ollenkaan yhtä helposti, kuin jokunen vuosi sitten. Suklaa ja nachot näkyvät sen edestäkin.. Silmäpussit ovat nykyään asuste, josta ei pääse eroon. Eniten poden "mikä minusta tulee isona"-nelkytpluskriisiä. Nyt pitäisi kai pikkuhilja alkaa tietää? Mutta arvatkaapa mitä: minä en todellakaan tiedä. Minulla ei ole mitään haisua. Tottakai minulla on haaveita. Yksi on olla vaikkapa ns. kokopäivätoiminen kirjoittaja. Voisinhan olla sitä tietenkin nytkin. Olisi vain kivaa, että se olisi työ josta saisi vaikkapa vähän palkkaa. Joten se vaihtoehto on siellä "haaveissani olisin"-listalla. Sen mikä-minusta-oikeasti-tulee ollen täysin hämärän peitossa. Välilä mietin, että miksen voinut lentoemännän ammatin sijaan haaveilla lapsena vaikka insinöörin ammatista? Insinööreille on takuulla enemmän kysyntää, kuin nelkytplus-ex-lentoemännille. Veikkaisin...

5) Olen mahdoton nainen lykkäämään asioita. Päässäni on jatkuvasti kasvava to-do-lista (jonka tukena ovat puhelimen kalenterimerkinnät tehtävistä asioista). Aamulla päätän, että tänään on se päivä, kun siivoan pihalta kesälelut pois, tyhjennän altaan, siivoan autokatoksen, siivoan vaatekaapit, varaan kirppispöydän, teen kuusi työhakemusta, hommaan pojille uimakortit, ja varaan ajan koiran trimmaukseen. Puoleen päivään mennessä olen päättänyt, että huomenna on päivä uus, voin tehdä nuo jutut silloin. Puolustukseksi voin sanoa ,että sitten kun se oikea hetki to do-listan lyhentämiseen "löytyy", olen suht tehokas. Silloin roudaan kahdeksan tuntia huonekaluja ylä- ja alakerran väliä (koska olen keksinyt niille paremman uuden järjestyksen), pesen koko huushollin lattiat, teen kolme työhakemusta ja pesen viisi koneellista pyykkiä (kaapittaminen jääköön toiselle päivälle). Tällä tehopäivällä voin sitten ratsastaa seuraavat viisi laiskempaa päivää. Puolustus numero kakkosena voin vedota siihen, että trion ilta- yö- ja aamuelämä on myös hyvin suuresti vireystilaan vaikuttava asia. Univaje nimittäin: se on asia johon ei vuosienkaan jälkeen totu.

6)  Päätän säännöllisesti: olla enemmän rauhallinen, viilipytty, pitkähermoisempi, ennenkaikkea aikuisempi. Sitten tulee Topon migreenipäivä, tai muuten vaan huono päivä. Kuten viime lauantaina... Jaksoin sitä rauhallista, pitkähermoista viilipytty aikuisasennetta puoleen päivään asti. Sen jälkeen pakka hajosi. Ehkä hieman ääntä korottaen komensin Topon päiväunille ja kaksi muuta herrashenkilöä pihalle meuhkaamaan. Koska Topoa ei voinut viedä ns ihmisten ilmoille, kävelimme tunnin verran sateessa, kaupan kautta ostamaan poikkeuksellisesti vähän lisää lauantaikarkkeja. (te tiedätte: lahjonta-kiristys-uhkailu). Topon ilmoittaessa 16.45 "hyy" (joka tarkoittaa hyvää yötä), aloin olla toivoton. Hemmetti: jos tyyppi painuu nyt yöunille, sunnuntaipäivä alkaa siinä kello nollayhden hujakoilla. En ollut enää pätkän vertaa viilipytty, pitkähermoinen, rauhallinen aikuinen. Kahden ja puolen tunnin aktiivisen viihdyttämisen, kylpemisen, toisen rataslenkin, sekä noin sadan syvän huokauksen jälkeen oli kello sen verran, että tyypin sai oikeasti saatella yöunille. Kun olin pari tuntia rauhoittanut mieltäni päivän jäljiltä, päätin jälleen, että huomenna olen rauhallinen, viilipytty, pitkähermoinen aikuinen.

7) Olen sosiaalinen ihminen, mutta: en tykkää y h t ä ä n puhua puhelimessa. Maailmassa on oikeastaan kaksi henkilöä, joiden kanssa puhun puhelimessa: äitini, ja Kuopion-paras-ystäväni. Heidänkään kanssa en harrasta puheluita ihan alvariinsa. Ehkä kerta kahteen viikkoon. Suurinpiitein. Maksimissaan. En tiedä johtuuko tämä ei-innostunut-puhelin-asenne siitä, että oma aika on melko kortilla. Että trio imee minusta energiaa melko tehokkaasti. Että sitten kun on hetki omaa aikaa, tykkään olla noin periaatteessa hiljaa. Työtehtäviin liittyvät puhelut eivät ole ikinä tuottaneet minkään valtakunnan ongelmaa, joten kyseessä ei ole pesunkestävä puhelin/puhelukammo. Juttuni vain kertakaikkiaan on vaihtaa kuulumisia a) naamakkain b) kirjoittaen.

8) Omistan aivan liikaa käsilaukkuja. Eikö kaikilla ole jonkinlaisia luurankoja kaapissaan? Minulla luurangot ovat käsilaukun mallisia. Niitä on... ehkä 20. Ostin niille Ikeasta eteiseen oman kaapin. Se on pieni ja sievä. Ja se vetää sisäänsä vähän vajaa puolet kokoelmastani. En voi sille mitään, että säännöllisin väliajoin löydän uuden "pakko-saada-käsilaukun". Tiedän, että osa naisihmisistä harrastaa fiksua kierrätyssysteemiä: jos hankkii uuden laukun, myydään yksi vanha pois. En kykene siihen. Olen kehittänyt lähestulkoon kaikkiin käsilaukkuihini jonkinsortin sairaalloisen kiintymyssuhteen. Plus huomannut sen, että vuoden verran kaapin perukoilla käyttämättömänä maannut laukku, saattaakin yhtäkkiä olla suosikkikassini. Silmäteräni on vintage-Chanel, jota varten keräsin rahaa pitkään ja hartaasti, jonka hankintaa mietin viikkoja ja viikkoja ja onnistuin lopulta tinkaamaan hinnan alas "siedettävälle tasolle" Toinen juttu on lenkkarit ja tennarit... Eikö nelkytplusnaisen pitäisi osata käyttää korkkareitakin? Juu, en minä... Siksi olenkin erityisen innostunut vallalla olevasta trendistä yhdistää mm. mekkoja tennareihin. Toivottavasti trendi pysyy pinnalla pitkään.

9) Olen alehamsteri. Housut vitosella, paita neljällä eurolla. PAKKO ostaa, koska on niin edullista. Tämä piirre taitaa juontaa perunsa äidiltäni. Jaamme samanlaisen vimman ja rakkauden "halvalla ostamiseen". Viimeisen vuoden aikana olen onneksi alkanut pikkuhiljaa päästä eroon vimmastani ja rakkaudestani. Olen todennut, että oikeasti kannattaa vaatekaapissa panostaa muutamaan "kestosuosikkiin", jotka ovat hieman kestävämpiä, kuin kolmessa pesussa värinsä menettäneet neljän euron alelöydöt. Lastenvaatteiden kohdalla olen kyllä pitkään panostanut laatuun. Sekä kierrättämiseen. Tänään Sampu lähti päiväkotiin päällään paita, joka on ostettu Eliakselle, ehkä seitsemän vuotta sitten. Paita on yhä siisti, pitänyt värinsä, pitänyt muotonsa, ja se on yhä ainakin äiti-ihmisen mielestä kaunis paita. Minulla on lastenvaatteiden suhteen kaksi kestosuosikkia: Mini Rodini ja polarn o pyret. Tykkään heidän kuoseista, laadusta, siitä että vaatteet näyttävät lastenvaatteilta, eikä hämähäkkimiesnaamiaisasuilta. Joskin kummankin merkin nostaessa hintojaan pikkuhiljaa, vuosi vuodelta, lähestulkoon tähtitieteellisille tasoille, olen jättänyt uusien vaatteiden oston tasan alelöytöihin.

10) Uskon ensi vuoteen. Tämä kulunut vuosi on ollut monella tapaa rankka. Henkilökohtaisten epäonnistumisten (tai ainakin epäonnistumisentunteen) siivittämä. Olen ajoittain tuntenut itseni yksinäisemmäksi, kuin koskaan elämässäni.  Topo on voinut välillä mahdottoman hyvin, mutta myös pitkiä aikoja aivan kammottavan huonosti. Olen elämäni ensimmäisen kerran työnteon suhteen tyhjän päällä. Työ on aina ollut osa minuuttani, joten tämä on rankka paikka. Samalla tajuan myös, että työ ei voi olla enää niin iso osa elämääni, kuin se aiempina vuosina ajoittain on ollut. Olen tajunnut omien voimavarojeni rajallisuuden. Olen ajoittain joutunut etsimällä etsimään itseäni. Välillä hukannut itseni uudelleen, aloittaen etsimistyön alusta. Vaikka yhä elämässä on hyvin rankkoja päiviä, näen sitä kuuluisaa valoa tunnelin päässä. En tiedä missä olen, ja mitä teen, kun vuosi 2017 päättyy, vaihtuakseen vuodeksi 2018. Mutta olen aivan vakuuttunut, että olen melko hyvässä paikassa. Ja arvatkaa mikä on "siisteintä": olen 100% varmuudella ajokortin omistaja. Autokoulu oli asia jota lykkäsin, lykkäsin ja lykkäämällä lykkäsin. Eikä aina todellisuudessa edes löytynyt aikaa moiselle projektille. Nyt ajo- ja teoriatunnit ovat osa arkea, ja uskallan toivoa, että syyskuun aikana olen ajokortin omistaja. Jo muutaman ajotunnin jälkeen tiedän, että tulen nauttimaan ajamisesta. Että pimenevinä syysiltoina tai hankalina lauantaipäivinä pakkaan trion takapenkille ja vien heidät ajelulle. Topo saattaa protestoida ens alkuun, mutta olen tuhannen varma, että hänkin tulee nauttimaan meidän ajeluistamme. Ajeluista kohti parempaa vuotta 2018.

P.S kuvassa on filttereitä, ei ikäkriisin (se ei ole sentäs NIIN paha) vuoksi vaan siksi, että latasin puhelimeeni uuden kuvankäsittelyohjelman. Pitihän sitä päästä testaamaan. Näitä arjen pieniä suuria iloja!