Musta Möykky

En tiedä johtuuko se marraskuun pimeydestä, pitkittyneestä flunssasta, vaiko yhä rinnassa asuvasta surusta, mutta siellä, jossain sydämen kohdalla on majaillut jokusen viikon verran musta möykky. Uskoisin sen olevan musta, siitä syystä, että se ei tunnu millään tapaa mukavalta. Se tuntuu vähän niinkuin synkältä. Kuten pimeinen marraskuun ilta. Se tuntuu yhtenä hetkenä puristavalta, toisena kivulta. Yskiessä se tuntuu siltä, kuin koko rinta menisi kasaan. Kävin jo kerran lääkärillä. Sain kuukauden lääkekuurin. Uskon, että sain kuurin niin sanotusti "väärään vaivaan". Uskon vakaasti, että rinnassani asuu joko flunssan jälkitauti, tai ajoittain liian rajuksi kasvava murhe. Saattaa myös olla, että siellä asuu näiden kahden yhtälö.

Möykku muistuttaa yskimisen lisäksi olemassaolostaan, jos kävelen liian nopeasti. Ja sitähän ei luonnollisesti tällaisena "kyllä mä minuutissa bussiin ehdin"-ihmisenä joudu tekemään. i k i n ä. Välillä unohdan hetkellisesti möykyn. Sitten tulee se yskä. Tai kiire. Tai muuten vaan synkeä olo. Möykky antaa merkkejä itsestään.

Tänään Tohtori Sampu teki äiti-ihmiselle perusteellisen terveystarkastuksen. Luojan lykky yskän syy ei tällä kertaa ollut suussa asuvat hammaspeikot, jotka kutittavat kurkkua. Eikä korvista löytynyt vauvaetanoita, jotka ovat hukanneet äitietanan. Vaan sain vallan yllättävän simppelin diagnoosin "yskä". Sekä "respektin" (kyllä!), jossa kuulemma luki "äitin pitää olla vain kotona perjantaihin asti. Eikun siis myös perjantaina". Lupasin vakaasti noudattaa Tohtori Sampun ohjeita. Tietäen samalla, että olen maailman suurin emävalehtelija. Enkä todellakaan jää yhdeksikään ylimääräiseksi päiväksi kotiin makaaamaan.

Olen vuosia ollut vakaasti sitä mieltä, että jos mieli ja pää jaksavat ajoittain koviakin murheita ja suruja, niin joku muu osa kropasta brakaa. Muistutuksena mielelle, että ota rauhassa. Kuin sanoakseen: Käy vaikeat asiat läpi. Kun kärräsin Sampun vauvana Lastenklinikan ovista sisälle, sain riesakseni kroonisia vatsaongelmia. Kun  Topo valvoo paljon ja voi huonosti, iskee migreeni. Yksi toisensa perään. (joka nyt on melko luonnollista, ottaen huomioon, että unet ovat hukassa ja ne vähät tunnit nukkuu epämääräisen epäluonnollisessa asennossa, kireänä, kuin todella kireä viulun kieli). Nyt iski möykky.

Yritin möykyn suhteen kaikkea mahdollista: tein päivän etätöitä. Niin että viikolle mahtui vain kaksi toimistopäivää: yksi hysteerisempi aamu, päivä ja iltapäivä vähemmän. Yritin ottaa viikonloppuina rauhassa. Yritin viikonloppuina rentoutua. Todeten, että trion kanssa, joilla nyt sattuu olemaan krooonisesti "äidille asiaa" se rauhassaottaminen on ihan oikea mission impossible. Varasin hieronnan, ostin sushia ja sesongin ensimmäisen suklaarasian. Olin hetken aikaa todella rento ja oikeasti todella onnellinen. Tapasin ystävän. Hoivasin kummipoikaa. Möykky vain on ja pysyy...

Sitten, makkarakeittoa lämmitellessä sain ahaa-elämyksen. Ihan elämääkin suuremman. Möykky on ehkä merkki siitä, että oikeasti pitäisi ottaa noin niinkuin lähtökohtaisesti arjessa rauhallisemmin. Vietin sen makkarakeiton lämmittämisen, sekä trion ja itseni ruokkimisen jälkeen 45 minuuttia tehden tilauksia kauppakassi-palvelusta. Niin, että noin suurinpiirtein viikon "selviytymisainekset" tiputetaan huomenna kotiovelle. Itseasiassa juuri siihen aikaan, kun otin poikia hoivaamaan meidän luottolastenvahtimme. Kultakimpaleemme. Hän on niin tehokas pakkaus, että en itseasiassa edes pode huonoa omaa tuntoa, siitä, että hänelle jää se kauppakassien tyhjennysurakka. Hän hoitaa sen galantisti, kuten kaiken muunkin näiden seinien sisällä. En tiedä vielä mitä aion tehdä: Ehkä mennä leffaan. Ehkä hierontaan. Ehkä syödä sushia, juoda lasin viiniä ja chillata. Ja sen jälkeen kävellä rauhassa, koiruuden kanssa, todella pitkän lenkin. Näiden lisäksi myös otin ja kirjoitin möykystä. Koska kirjoittaminen tuulettaa pääkoppaa.

Itseasiassa päätin, että tästedes hoidan kaikki suurimmat ruokaostokset samaisen kauppapalvelun kautta (luonnollisesti unohtaen 1/3 siitä mitä piti tilata, mutta hei: sen vuoksi lähikaupat ovat olemassa). Jos meidän kultakimpaleellemme sopii, otan hänet viikottain tänne trioa hoivaamaan. En aio pitää kiinni karkkipäivistä: koska suklaallahan on tunnetusti terveysvaikutuksia. Ja ehkä raahaudun jossain vaiheessa vielä kerran lääkärin luokse, tsekkaamaan, että onko möykky jotain, jota voisi oikeasti lääkitä. Jos se sattuisi ainakin osittain olemaan flunssan jälkitauti.

Uskon vakaasti, että möykystä ei tule pitkäikäinen seuralainen. Koska vaikka se siellä rinnassa mustana onkin, on siellä, sen rinnalla, myös hirvittävän pitkä liuta hyviä asioita. Iloisia asioita. Onnellisia asioita. Välillä ne ovat se sushi ja suklaa. Välillä sitä, että saa antaa kummipojalle iltamaidon. Välillä ystäviä. Enimmäkseen sitä, että tyypit jotka ajoittain kiristävät hermoni äärimmilleen, tulevat illalla unenpöpperöisinä sanomaan "äiti mä rakastan sua hirveästi", ottavat kädestä kiinni, tai yöunilta herätessään spontaanisti ryntäävät halaamaan, pitkään ja hartaasti. Silloin rinnassa ei tunnu möykky. Silloin siellä tuntuu vain sydän. Sellainen pehmeä, lämmin, punainen sydän. Juuri sellainen, jonka Elias eräänä päivänä toi mukanaan koulusta. Itsetehty. Ylpeydellä tehty. Josta hän muistaa kysyä harva se aamu "nukuitko äiti hyvin sydämen vieressä". Vastaan: "Kyllä. Äiti nukkuu aina hyvin sydämen vieressä". <3