Työ ja Koti

Tässä taas viikkona kuluneena tullut pohdittua aihetta: työn ja kodin yhteensovittaminen. Olen kiittänyt kaikkia maailman "karriäärijumalia" siitä, että jahkailun, pohdiskelun, ja osittain suksien ristiin menemisen myötä päädyin nykyiseen työhöni. En lähtenyt hyvältä kuulostavan pestin perään, joka olisi vaatinut pitkien työpäivien lisäksi ajoittaista matkustamista. (noh, ihan oikeasti: mitä minä edes ajattelin, homma kuulostaa paperilla(kin) suht mahdottomalta!).  Tällä hetkellä teen töitä vajaa parikymmentä tuntia viikossa. Juuri nyt tuntuu siltä, että en paljon suurempaan tuntimäärään venyisikään. Vuosihuolto- ja Linnarallin käydessä kuumimmillaan, eivät viikon arkipäivät tahdo muutenkaan riittää. Ehdin jo huokaista siskolle helpotuksesta, että "enää kolme keikkaa jäljellä", kunnes posti toi mukanaan tutun turkoosi-vihreän kirjeen, otsikolla "Teille on varattu aika". En hyppinyt riemusta tasajalkaa. Vaan aloin pohtia jälleen yhden uuden viikon työvuoroja. Tähän lisättäköön se, että mies on kyllä hyvin mukana "rallissa" ja kantaa oman kortensa kekoon. Mutta siitä huolimatta: arki vaatii melkoista jumppaa ja suunnittelua.

Jo näillä tunneilla ja tällä kuviolla olen joutunut pahoittelemaan sitä, että en pääse valitettavasti WorkShoppiin. Enkä kello 14 palaveriin. Että sopisiko, että ensi viikolla ma, ke, pe työpäivien sijaan olisin töissä ma, ti, to. Ai niin sori, siis torstaikaan ei sopinut. No jos tekisin seuraavalla viikolla neljä päivää? Luojan lykky, että ainakin toistaiseksi oma työroolini on kaikinpuolin joustava: työnantaja joustaa päivissä, minä joustan omaan suuntaani. Etäpäivänä teen pidemmän päivän, en ole nokonuuka työtehtävien suhteen, vaan autan siellä missä pystyn. Omien hommieni lisäksi. Nyt siis tilanne on "kop-kop" toistaiseksi hyvä. Vaikka välillä päiviä venkslataankin. Pistän siis kädet kyynärpäitä myöten ristiin toivoen, että tänne ei rantaudu mitään porukkaa totaalisesti sängynpohjalle kaatavaa pöpöä. Koska se viimeistään kaataa tämän suht hatarahkon korttitalon hetkellisesti.

Toisinkin on ollut. Olemme miehen kanssa tehneet aamuyön- ja illan pimeät tunnit-vuoroja aikanaan, osastorallin käydessä kuumimmillaan. Koska kummankin tuolloinen työ vaati tiettyjen asioiden hoitamisen "just tänään". Tuolloin oli aamuja, kun raahauduin työpisteelleni joskus seiskan aikaan (joo, itselleni tämä menee yövuorosta...). Lähdin puolen päivän aikaan osastolle ja vaihdoin läpsystä miehen kanssa vuoroa. Miehen venyttäessä päivää illasta. Kiitellen mahdollisuudesta tehdä etätyötä.  Kun kotonakin oli niitä lapsia, jotka eivät ihan pärjänneet itsekseen, saatikka keskenään.

Oli päiviä, kun olin valitettavan tyytyväinen siitä, että potilas oli lääkevaihdon myötä lähinnä "sänkykamaa": pystyin näes rauhassa tekemään etätöitä. Koska jokaisen sairaanlapsen vanhemman perisynti on tuntea kroonisesti olevansa väärässä paikassa. Oli sitten kyse flunssasta, mahataudista, tai osastokeikasta. Yhtenä pahimmista syksyistä, kun emme viettäneet sairaalassa aikaa "ainoastaan" Eliaksen ja Topon epilepsioiden vuoksi, vaan kuvissa roikkui mukana sairaalahoitoja vaativia keuhkokuumeita, sain kuulla loistavan idean esimieheltäni: "Eikö lapsi voisi olla yksin osastolla". Kas kun emme itse olleet moista keksineet? Kyllähän nyt yksi neljän-viiden vanha, ja toinen kolmevuotias pärjäävät päivän itsekseen osastolla. Onhan siellä sairaanhoitajia!

Kyllä: ymmärrän erittäin hyvin työnantajan näkökulman. Mutta silti: ainakin jatkuvasti "tässä tilanteessa elävänä", sekä lähellä hyvin samanlaisia kohtaloita näkevänä toivoisin, että joskus voitaisi nähdä poissaolotilastojen taakse. Että se äiti, tai isä, joka laukkaa valitettavasti ajoittain työkseen siellä sairaalassa, on oikeasti huipputyyppi, hyvä lisä tiimiin, hänellä on tietoa, taitoa ja hän on niin sanotusti "keeper". Että osattaisiin ajatella, että tämä ei ole jokaviikkoista, ei edes jokakuista, nyt on vain huono jakso. Että parempi jakso tulee, ja silloin työntekijä ehkä panostaa jopa tarvittavaa enemmän työpaikkansa eteen. Joustaa talon suuntaan. Uskon, että tämän asian suhteen ns. pienemmissä taloissa ollaan inhimillisempiä. Siellä et ole vain "toimihenkilö" tai "ylempi toimihenkilö", vaan olet "Mari". Ihminen, paketti, kokonaisuus. Suuremmissa taloissa huomaat yhtäkkiä istuvasi "palaverissa" esimiehen, sekä hr-ihmisen kanssa, keskustellen esimerkiksi sairasloman mahdollisuudesta. Ja se palaveri, sitä ei sitten kannata yrittää siirtää sen surkean syyn vuoksi, että lapsesi on osastohoidossa... Koska sen aikataulu on oikeasti kiveen hakattu, koska "hr-ihmisen ja mun kalenteriin ei nyt sopineet muut ajat". Uskokaa pois: tätäkin tapahtuu.

Kaikenkaikkiaan itse olen onnellinen siitä, että s a a n käydä töissä. En ole urahirmu, mutta työ antaa minulle paljon. Se antaa hetken aikaa olla "vain Mari". Saada erilaisia onnistumisen tunteita, elää osana tiimiä, porukkaa, työyhteisöä. Jossa päivän kuumin puheenaihe leppoisampana päivänä saattaa olla "missä syödään lounasta". Se on melko siistiä. Samoin se, kun on perjantai. Tietää, että viikko on pulkassa, pizzataksi kurvaamassa pihaan (luonnollisesti, koska on PizzaPerjantai). Tiedät, että kahteen päivään ei ole paniikkiaamuja, bussiinjuoksua, reissuvihkoja, eikä aikataulujen yhteensovittamista. Saat hetken ladata akkuja. Ja maanantaina palata toimistolle, olemaan muutakin, kuin äiti. Koska luonnollisesti: trio on viikonlopun aikana imenyt sen äiti-ihmisen voimavaraston jonnekin suht pakkasen puolelle. Elämän kiertokulkua...

P.S tekstin kuva liittyy aiheeseen sillä tapaa, että kuluneella viikolla, työmatkalla, testasin tätä maailman kahdeksatta ihmettä: LänsiMetroa!