Avautuminen Avautumisesta

Sunnuntaina huushollin joukkuejako oli selkeä: Mies vie kaksi kolmasosaa triosta pulkkamäkeen, koska siihen puuhaan kelit olivat harvinaisen kohdallaan ja kyseessä oli vielä laskiaissunnuntai. Me lähdemme Topon kanssa kahdestaan viettämään oikein kunnolla laatuaikaa.

Kun itse innoissani puoliksi raahasin, puoliksi vedin perässäni, vähän vähemmän innostunutta, seuralaistani kohti bussipysäkkiä, en voinut arvata, mitä meidän laatuaikaa tulee tuomaan tullessaan. Suunnitelmat olivat selkeät: sisäleikkipuisto, kauppakeikka, hamppareille. Meidän kahden erityinen päivä.

Sisäleikkipuisto-keikka meni täysin suunnitelmien, tai siis: haaveiden mukaan. Topo nautti. Hän nautti liukumäkien laskemisesta, trampalla pomppimisesta, pallomerestä, mutta ennenkaikkea hän nautti siitä, että me olimme puistoilemassa kahden kesken. Katsein ja elein vaatien äiti-ihmistä mukaansa sinne trampalle, niihin liukumäkiin, sekä ihmettelemään loputonta määrää palloja. Näyttäen niin rauhalliselta, harmoniselta ja onnelliselta, että sydämeen koski. Hyvällä tavalla.

Myös kauppakeikka meni yli odotusten: Topo keräsi tärkeytensä omaan koriin ja jaksoi hänen mittapuulleen käsittämättömän kärsivällisesti odottaa, että a) äiti-ihminen keräsi omat kamansa koriin plus haahuili melko pitkään irtokarkkivalikoiman äärellä b) sitä, että pitkän kassajonon päätteeksi lopulta tulisi meidän vuoromme maksaa ostoksemme. Päivä oli tähän asti ollut 10+++++  Enää puuttui loppuhuipennus: kahdenkeskinen lounastaminen. Koska Topon kohdalla ei ole hänen, ei hänen seuralaisensa, eikä eritoten kanssaruokailijoiden edun mukaista lähteä kiristämään kenenkään hermoja esimerkiksi pizzeriaan, jossa ruokaa saa hetken verran odottaa, suuntasimme lähimpään hampparipaikkaan.

Hampurilaispaikkakeikka ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Ei edes omien "kauhukuvien". (joissa Topo pistää pystyyn suuremman luokan rähinät) mukaan. Ja keikan jälkipyykkejä pestään yhä.

Olen kirjoittanut blogia vuosia. Olen tottunut avautumaan kipeistäkin asioista. Avautumaan tässä ”omassa turvallisessa ympäristössäni". Nyt tein jotain, jota en ole aiemmin tehnyt. Avauduin suuremmassa Facebook-ryhmässä Topon saamasta kohtelusta, myös jakaen kirjoituksen omille Facebook sivuilleni. Avoimena postauksena. Aavistelin, että kirjoitus saattaa joidenkin henkilöiden mielenkiinnon herättää. En osannut lainkaan aavistella sitä, miten (omassa mittakaavassani) laajalle Topon tarina lähtisi leviämään.

Olen sunnuntai-iltapäivän jälkeen vastannut satoihin kommentteihin ja viesteihin, antanut yhdelle uutiskanavalle luvan jakaa kirjoitukseni heidän nettisivuillaan, sekä vastannut yhden suuren lehden haastattelupyyntöön "kiitos, mutta ei kiitos". Sunnuntai-iltapäivän jälkeen älykelloni on huomautellut harvinaisen tiuhaan ”laske stressitasoa, tee hengitysharjoitus”.

Se mitä tästä pienimuotoisesta "kohusta" on jäänyt käteen, on v a l t a v a määrä kannustusta. Avautuessani asiasta, otin tietoisen riskin. Olin henkisesti ainakin jossain määrin valmistautunut siihen, että lunta saattaa tulla tupaan. Näin on käynytkin. Mutta ymmärryksen, hyväntahtoisuuden, tsemmpauksen ja välittämisen määrä on ollut jotain täysin odottamatonta. Olen siitä sydänjuuriani myöten liikuttunut! Kannustavien, ja suuresti mieltä lämmittävien kommenttien lisäksi Topolle on tarjottu sählymailaa, mahdollisuutta päästä ajelemaan vesiskootterilla rauhalliseen paikkaan, sekä erään joukkueen kilpa-asua.  Olen saanut yksityisviestejä, joissa on kiitetty kirjoituksesta, kannustettu meitä, kerrottu oman elämän samansuuntaisista tapahtumista. Voin vain sanoa, että kyllä ihmiset osaavat olla kertakaikkisen ihania...

Sekä se pieni osa: valitettavasti myös vähemmän ihania... Pointti miksi edes avauduin koko asiasta on se, että kymmenen vuoden ajan olen yrittänyt sopeutua, tottua, olla välittämättä siitä: Että, tuijotetaan. Kuiskitaan selän takana. Sanotaan ilkeitä asioita, tai asioita ilkeällä tavalla. Ymmärrän, että katsotaan. Katsominen on ok! Kyllä itsekin katson, jos jostain kuuluu melua, tai tapahtuu jotain ympäristöstä poikkeavaa. Sanominen on ok: jos joku trion jäsenistä käyttäytyy aivan päättömästi, ja näyttää siltä, että mukana kulkeva vanhempi ei reagoi asiaan mitenkään, on todellakin ok huomauttaa asiasta. Mutta lapselle huutaminen, tai ilkeä kommentointi ei missään muodossa, missään tilanteessa ole ok. Se on jotain, joka menee kiusaamisen puolelle. Se on jotakin, joka sotii asenteellista esteettömyyttä vastaan.

Koen yhä, että minun ei tarvitse sen tarkempaa raportoida, sitä, että kuka sanoi Topolle, ja mitä. En kirjoittanutut avautumistani sen vuoksi, että haluan julkisesti lynkata jonkun tietyn ihmisen. Kirjoitin vain ja ainoastaan siksi, että toivoin jonkun jossakin saavan ahaa elämyksen. Ymmärtäen, että kaikki ei ole aina sitä, miltä se ulkopuolelle näyttää. Että kaikki lapset eivät todellakaan ole samasta muotista valettuja. Kuten eivät ole aikuisetkaan. Ja että ennenkaikkea: kaikilla pitää olla yhtälainen oikeus tulla, mennä, harrastaa, käydä sisäleikkipuistossa ja hamppareilla.

Me jatkamme Topon kanssa harjoituksiamme. Välillä mekastaen, marketin lattioilla maaten, kassajonoissa möykäten, ja valitettavasti, ajoittain pöydän jalkoja potkien. Koska uskon, että pikkuhiljaa, kerta kerralta siitä liikkkumisesta tulee helpompaa. Vähemmän kovaäänistä, vähemmän heittäytymisiä ja pöydän jalkojen potkimisia. Uskon, että viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuoselta me opimme sietämään aina vähän lisää ärsykkeitä, muuttuvia tekijöitä ja uudenlaisia suunnitelmita. Mutta ennenkaikkea jatkamme harjoituksia siksi, että tämä on meidän yksi ja ainoa elämämme. Ja tässä elämässämme haluamme tehdä ihan samanlaisia juttuja, kuin muutkin lapsiperheet:  haluamme pomppia trampalla, syödä ranskalaisia, käydä kaupassa ostamassa herkkuja ja uimahallissa uimassa. Ajoittain katseita keräten, välillä itsemme ylittäen, reissun ollessa 10+++.

Kuten Topon ja minun reissuni loppujen lopuksi sunnuntaina oli. Hamppari-episodin jälkeen me suuntasimme urheilukauppaan. Topo valitsi itselleen uuden pallon, äiti-ihminen itselleen uudet jumppatrikoot. Jonka jälkeen painelimme sulassa sovussa bussipysäkille, ajelimme kotiin ja koska oli laskiainen: kävimme pullien kimppuun.

Ja heille kaikille jotka miettivät sitä, että miksi en avautunut asiasta paikan päällä. Ihan siksi, että minä hämmennyin, kiukustuin. Suorastaan lamaannuin. Jonka jälkeen keräsin itseni kasaan, rauhoituin, ja päätin, että Topon ja äidin erityinen päivä ei tule pitämään sisällään aikuisten välisiä kahinoita. En avauntunut paikalla sen takia, että Topo on tullut äitiinsä erityisen paljon yhdessä asiassa: hän ei pidä konflikteista. Siksi en niitä hänelle sen enempää halunnut tarjoilla. Sen sijaan tarjoilin hänelle kananugetteja, sekä yhden hampparin ilman mitään mausteita: Topon suosikkeja.

P.S tänään opettelimme Sampun kanssa viittoman alkeita. Joten kuvan muodossa: <3 ystävänpäivää!