Supersankarin Viitta Hulmuten: Maailman Vahvin Äiti

Joskus vuosia sitten lakkasin kertomasta rehellisesti kuulumisiamme. Se oli kaikkein helpointa. Vastaamalla kysymykseen "miten teillä menee" ympäripyöreästi jotakin, kuten"ihan ok, pojat välillä vähän valvottaneet" säästi kysyjää seikkakohtaiselta raportilta maailmanlopun porteilta. Sekä siinä samalla säästi itseään. Ei tarvinnut sen kummemmin selitellä, että lääkevaihdot menivät taas päin helvettiä, olen nukkunut yhteensä noin 20 tuntia viimeisen viikon aikana. Senkin puolen tunnin pätkissä. Ja ilman aivosumua ja sydämentykytyksiä en enää osaisi sanoa, että olenko hengissä vai en.

Yksi syy oli myös päästää itsensä helpommalla, mitä tulee hyvää tarkoittaviin tsemppauksiin. Minun tärkeät, ihanat rakkaat ihmiset ovat tsempanneet kutsuen allekirjoittanutta maailman vahvimmaksi, koska vain niille vahvoille annetaan kannettavaa. Supernaiseksi. Maailman parhaaksi äidiksi. Tarkoittaen vain ja ainoastaan hyvää. Aiheuttaen kuitenkin vahingossa silloin hädän ja huolen hetkellä vähän lisää hätäiltävää ja huolehdittavaa...

Kas kun en ole maailman vahvin. En todellakaan supernainen. Ja maailman paras äiti skabassa: juu ei. Ei lähdetä edes puhumaan siitä mitään.

Luonnollisesti oman elämän ja tätä nykyä myös oman työn kautta tulee seurattua melko tiiviisti sitä, minkälaiseen valoon erityislasten vanhempia esimerkiksi eri medioissa asetetaan. Omiin silmiini kaksi roolia paistaa eniten läpi: marttyyri-uhriutuja. Vanhempi elää koko elämäänsä oman lapsensa kautta. Asettaen aina, ikuisesti ja kaikessa lapsensa ykkössijalle. Toinen on sitten se taistelijavanhempi: Hän menee läpi tulen, tuiskun ja kiven taistellessaan lapsensa oikeuksista. Sankariviitta olkapäillä hulmuten.

Eittämättä nämä ovat piirteitä, joita asunee jokaisessa vanhemmassa jossain määrin. Osaan olla ihan marttyyri-uhriutuja, kun sille päälle satun. Sekä tarvittaessa, oikein tosissani päättäessäni myös se taistelijaäiti. Miinus sankariviitta. Mutta näistä kumpikaan ei määrittele sitä, mitä olen äitinä...

Minä olen äitinä ensisijaisesti minun kolmen poikani "vain äiti". Ihan satavarmasti heidän äitinään oleminen on tehnyt minusta vahvemman ihmisen. Mutta noin lähtökohtaisesti en ole vahva ihminen. Niinä kaikkien hurjimpina aikoina olen selvinnyt jotakuinkin keskittyen hengittämiseen. Siihen, että hengitän läpi seuraavan minuutin. Tunnin. Päivän. Toivoen, että jossain vaiheessa huomaan, että elämä on helpottanut siinä määrin, että seuraavana päivänä ei tarvitsekaan enää keskittyä vain hengittämiseen. Vaan alkaa pikkuhiljaa uskaltaa taas elää. Niinä rankimpina aikoina olen itkenyt, niin että silmät ovat olleet kroonisesti turvoksissa ja koko kroppa hyperventilaation partaalla. Siinä on ollut vahvuus kaukana. Vaikka sitä kuinka on lapsen edessä skarpannut, tsempannut, ollut rauhallisen oloinen: niin oikeasti olen ollut kaikkea muuta. En tapaa miettiä "mitä jos" tai "miksi" juttuja. Mutta olen kyllä ajoittain miettinyt, että maailmankaikkeudella on ihan yhtä kiero mustanhuumorintaju, kuin minulla. Miksi se muuten olisi viskannut minut tällaiseen tilanteeseen? Tällaisen superherkkiksen.

Supernainen... Supernaisella on tälläkin hetkellä hävettävä määrä pyykkiä pesemättä kylppärissä. Siis jopa siinä määrin paljon, että kylppäriin on julistettu pari iltaa kestävä kylpykielto. Jotta supernainen saisi rauhassa saattaa pyykkitilannetta parempaan uskoon. Supernainen on tarjoillut lapsilleen tällä viikolla maittavaa ruokaa sushibuffassa, sekä pizzataksin kuljettamana. Kas kun supernaista on väsyttänyt, tai laiskotuttanut. Supernainen on menestyksekkäästi huijannut itseään uskomaan, että antibioottikuurin jäljiltä ei kannata aloittaa liikuntaa vielä tällä viikolla, koska nyt vaan "täytyy parannella rauhassa". Keskittyen kotona salaisten karkkipiilojen tyhjentämiseen ja tyhjänpäiväisiin saippuoopperoihin. Supernainen on jalomielisesti luvannut lapsilleen, että he saavat syödä pizzaa sohvalla, jotta voi ottaa oman pizzapalansa ja syödä sen läppärin ääressä. Niitä saippuasarjoja katsellen.

Mitä tulee siihen maailman parhaaseen äitiin... Luultavasti sellainen pojilleni olen. Koska eiväthän he muusta tiedä. Mutta muutoin... Niin kovin toivon, että poikien sairaudet ja erityisyydet olisivat kasvattaneet vaikkapa omaa pinnaani. Mutta ei. Hermo menee ihan täysin Sampun ja Eliaksen riitelyyn, siihen että jollakin on krooniseseti sukka, saapas tai housut hukassa. Vaikka kuinka tiedän, että Topon kanssa ei päästä puusta pitkälle ääntä korottamalla, korotan silti ääntäni. Saaden Topon hermostumaan entistä enemmän. Illalla, kun sänkyyn menon kanssa venytään ja vanutaan, ja keksitään ties mitä kommervenkkeja, saattaa ajoittain kuppi mennä ihan nurin. Suusta purkautua huudon muodossa kauniiden unien toivotuksen sijaan lyhyt käsky "nyt sänkyyn". Vaikka tiedän aamujen olevan puolihysteerisiä, koska samaan aikaan pitää saada kolme lasta taksiin ja itsensä bussiin, torkutan silti herätystä. Aamun päättyen jotakuinkin aina paniikinomaiseen sinkoiluun, sekä "nyt kengät jalkaan, taksi on tässä ja äidin bussi lähtee"-lauseen viljelyyn. Minä olen se äiti, jolle laitetaan erikseen tekstaria päiväkodin eväsretkistä, ja lapsen HOJKS:sta. Olen se, joka tajuaa koulun joulujuhlan olevan tänään: ystävän facebook päivityksen nähtyäni.

Hyvässä ja pahassa olen jotakuinkin se sama vanha tyyppi. Se joka tykkää pitää hauskaa, ostaa liikaa tennareita, keksiä huonoja vitsejä, mustalla huumorilla höystettynä. Joka ei voisi kuvitella elämää ilman omaa aikaa ja omia ystäviä. On järkyttävän epäjärjestelmällinen, vihaa konflikteja ja pelkää ukkosta. Ehkä sillä erolla, että... Minussa asuu ikuisesti suru. Minussa asuu ikuisesti pelko. Elämä on melko julmalla tavalla opettanut, että pitää oikeasti jaksaa vähän taistella, jotta saat edes asioita, jotka sinulle kuuluvat, ja että lääketiede ihan oikeasti ei ole kaikkitietävä, saatikka kaikkiparantava. Elämä on opettanut, että oma lapsi on aina äidilleen täydellinen. Vaikka hän ei oppisi ja kasvaisi neuvolan mittareiden mukaan. Hän on aina ihmeellinen. Vaikka kymmenenvuotiaana hän osaisi sanoa kymmenen sanaa ja 12 vuotiaana hän aina vaan olisi "juuri ja juuri oppimassa lukemaan", hän on maailman ihmeellisin ja täydellisin olento.

Elämä on opettanut, että erityisäitiys ei ole sen vahvempana olemista ja sankarin roolissa liihottamista. Ei täydellisempää äitiyttä. Vaan se on sitä syli ja sydän avoinna olemista, onnistumisten juhlimista, sekä sitä jatkuvaa huonoa omaatuntoa. Oli  se sitten eripari sukista, tai pyykkivuoresta. Se on arkista ja elämänmakuista. Ilman sädekehää, sankariviittoja ja supernaisen voimia.

Kasvatuksen KompastusKivet

Yllätys: olen itsekin kolmilapsisesta perheestä. Joskaan totuuden nimissä en ikinä suunnitellut "alkavani kolmen lapsen äidiksi". Homma meni lähinnä sillä: kaikki otetaan vastaan, mitä suinkin saadaan -meiningillä. Ja tässä sitä siis ollaan: kolmen lapsen äiti-ihmisenä.

Omasta kodistani ehkä suurin saamani kasvatusoppi on se, että lapsia kohdellaan tasavertaisina. Vaikka minulla on monen monta vuotta nuorempi pikkuveli, joka luonnollisesti on saanut pysyväis-vauvan-roolin perheessä (ok, ei ehkä enää lähestulkoon kaksimetrisenä, yli kolmekymppisenä kaverina), ei hänkään "pikkuruisuudestaan" huolimatta päässyt ikinä minkään valtakunnan lellikin asemaan. Toki esikoisen roolissa jouduin hieman uurtamaan uraa pikkusisaruksilleni mitä tuli kotiintuloaikoihin (joita olin todella huono noudattamaan), limudiskoihin, poikakavereihin, yökyläilyyn ja ekaan kaljakokeiluun. Mutta vanhempani taisivat olla melko fiksuja tapauksia sen suhteen, että he ymmärsivät, että kaikki edellä mainitut tulevat vastaan jossain vaiheessa elämää. Toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin. Olen kuulemma ollut niitä kotiintuloaikoja lukuunottamatta melko helppo kersa, mutta epäilen että olen oman korteni kantanut kasaan, mitä tulee isäni ehkä hieman harmaantuviin ohimoihin...

Samaa kohdella tasavertaisesti-oppia olen yrittänyt jalostaa omalle jälkikasvulleni. Oman vaikeutensa kasvatushommiin on tuonut se, että perheessä asustaa kolme täysin erilaista kaveria. Enkä nyt tarkoita pelkästään luonteenpiirteitä, vain lähinnä tuota kehityssaraa. Sampu eskarilaisena on kaveri, jolla hoksottimet pelaavat rasvatun lailla. Hän huomioi hienosti ympäristöä. Protestoi epävääryyksiä, on varsin omatoiminen kaveri (asia josta tuli positiivista palautetta eskarikeskustelussakin päiväkodilla), sekä osaa kyseenalaistaa tarvittaessa (sekä ajoittain ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta) asioita laidasta laitaan.

Elias on kaikkia rakastava, maailmaa syleilelevä luonne. Varsin peruskilttitapaus, jonka planeetat ovat oikeissa asennoissa, kunhan vain kerran viikossa on karkkipäivä, ja on olemassa selvät sävelet sen suhteen, että mitä leluja ollaan seuraavaksi ansaitsemassa koiran ulkoiluttamisella ja hyvällä koulutyöllä. Hän ei kehitysvammastaan johtuen osaa samalla tavalla ollenkaan kyseenalaistaa, eikä hänellä ole samanlaista tuntumaa elämän epävääryyksistä. Rajuinta jota hänen suustaan voi päästä on "äiti on tyhmä ja äiti pitää heittää kaatopaikalle". Elias osaa jaella kohteliaisuuksia ja hän on pikkuhiljaa alkanut myös ymmärtämään, että esim äiti-ihmisen pehmittely ylimääräisen jälkiruokapäivän suhteen on paljon helpompaa, kun vaikka ensin kehuu tämän kokkaustaitoja maasta taivaisiin (Sampun visertäessä äkäisenä taka-alalla "eihän äiti osaa tehdä hyvää ruokaa").

Topo taas... Johtuen hänen epäreilun rankasta elämästään, olemme vasta pikkuhiljaa opettelemassa tuntemaan kaveria, joka Topo oikeasti on kaiken pahanolon alla. Siellä asuu kujeileva pikkumies, joka on uskomatonta kyllä: katraan rauhallisin kaveri. Mutta joka eritoten palkitsemissaralla on aivan eri puusta veistetty, kuin hänen kaksi veljeään.

Olen aina ollut äärimmäisen tarkka sen suhteen, että kaikki lapsukaiset saavat yhdet suuret joulu- ja syntymäpäivälahjat. Jos yhdelle ostetaan extempore, ilman erillisä kunniamainintoja hyvistä suorituksista, joku yllätys, lelu, tai herkku, sellaiset pitää hankkia myös kahdelle muulle. Tämän lisäksi olemme pikkuhiljaa alkaneet lanseerata näitä ansaittuja palkintoja...

Tässä tulee vastaan ongelma: Kuinka paljon triolta voi vaatia? Ja minkälaiset mittarit heille tulee asettaa, mitä tulee näihin reippauspalkintohin.

Sampun kanssa lanseerasimme aamuja ja elämää helpottamaan ihan konkreettisen "palkintotaulun". Piirtotaulu, johonka kerätään tähtiä. Yhden sellaisen saa, kun aamutoimet sujuvat ilman kommervenkkejä, yhden sellaisen saa, kun lähtee tennistunnille reippaasti. Tähden saa siitä, kun hoitaa oman osuuden tiskikoneen tyhjentämisestä. Sampulla on hyvin selvillä sekin, mitä hän on ansaitsemassa tähdillä: kauko-ohjattavaa autoa. Homma sujuu kuin rasvattu!

Elias toivoo säännöllisin väliajoin lisää oktonautteja, Pate Postimiehen moottoripyörää, Tuomas Vetureita yms pikkusälää. Sävelet ovat hänellekin selvät, millä niitä ansaitaan: Roopen ulkoiluttaminen aamuisin, sekä iltapäivisin, sekä läksyjen teko. Niin ja tietenkin peruskiltteys. Joka toinen lauantai suuntaamme joko johonkin ostoskeskukseen, taikka kaupungille, lunastamaan palkintoja. Selvää pässinlihaa tämäkin. Eliaksen kohdalla "palkintotaulu" ei niinkään palvelisi: hänellä suoritukset pysyvät paremmin mielessä ja taulu vain vaikeuttaa asian hahmottamista. Sampun kohdalla taasen taulu on ehdoton: hänelle se tauluun tähden piirtäminen on konkreettista asian etenemistä.

Mutta entäpä Topo? Ensinnäkin, valitettavasti kaverin leikkitaidot ovat huonot. Hän rakastaa palloja, mutta niidenkin suhteen pahin huuma alkaa olla menneen talven lumia. Pehmoelukat ovat pop, mutta niiden avulla häntä ei saa motivoitua minkään valtakunnan puuhaan: ne eivät kiinnosta niin paljon. Topo on sitä mieltä, että hänen ruokaympyräänsä kuuluvien elintarvikkeiden hankinta on ihan jokaiseen kauppareissuun kuuluvaa: siinä on turha äiti-ihmisen viserrellä, että sipsit kuuluvat herkkupäiviin. Jollei siis ole valmis särkemään äänivalleja ja nostattamaan omia verenpaineita vaarallisille tasoille.

Kun Elias ja Sampu ovat saaneet kauppareissuilta vahvistuksia Ryhmä Hau-kokoelmiin, uuden dvd:n, askartelutarvikkeita, tai ulkopelivälineitä, olen kantanut kotiin selkä vääränä: niitä palloja. Kun niitä palloja on alkanut pyöriä jaloissa niin talon joka huoneessa, kuten pihan joka nurkalla, olemme pakanneet niitä jätesäkkeihin ja kierrättäneet niitä päiväkotiin. Jossain vaiheessa havahduin puuhan typeryyteen. Annoin itselleni sisäisen armahduksen: koska Topo saa aina kaupassa käydessään ne sipsinsä ja lauantaimakkaransa, ovat hänen veljensä oikeutettuja saamaan ajoittain muovisia pelastuskoiria ja KungFu-panda leffan osan kiljardi. Kun se päivä tulee eteen, että Topo alkaa ymmärtää jotain syy-seuraus-suhteesta, niin ehkä hänenkin kohdallaan voidaan lähteä toteuttamaan "ansaintopolitiikkaa", vaikka niiden sipsien kannustamana.

Vaikka ansaintapolitiikkaa on siis vaikea toteuttaa tasavertaisesti trion jäsenten kesken, olen yhdessä asiassa ihan natsimutsi .Nimittäin käyttäytymisessä. En todellakaan, suin surminkaan, väitä (tai edes kuvittele) kasvattavani jotain käyttäytymisen mallioppilaita. Mutta olen tyytyväinen siihen, että olemme opetelleet Topoa myöten aktiivikäyttämään sanaa "kiitos". Majakka ja perävaunu ovat oppineet korjaamaan jälkensä ja Topokin on alkanut osoittaa liikuttavan kömpelöitä elkeitä sen suhteen, että opit alkavat menemään perille hänenkin kohdallaan. Satunnaisia "työtapaturmia" lukuunottamatta kaverit ovat hiffanneet, että nyrkeillä ei selvitetä erimielisyyksiä. Ja että omista tavaroista pitää pitää huolta. Jos minulla olisi oma palkintotauluni, saattaisin näistä suorituksista piirtää siihen yhden hyvin ansaitun tähden.

Välillä muuten tuo palkitsemis- (tai lahjonta-) politiikka kääntyy matkan varrella liikuttavalla tavalla päälaelleen. Eilen päätin houkutella Eliaksen kanssani iltapäiväkävelylle. Kaveri kun ei myöskään omaa kiitettäviä leikkitaitoja, ja "kotisunnuntai" tuppaa hänen kohdallaan, ulkoiluhetkiä lukuunottamatta, menemään muuten liiaksi "oggi ja torakat"-sarjan seuraamisen puolelle. Tällä kertaa houkuttimena toimivat lenkin jälkeinen pulla, sekä lasillinen limua. Puimme kunnon ulkoiluvermeet mukaan, otimme Roopen kaveriksi ja suuntasimme läheiseen keskuspuistoon. Jossa tarvoimme ihan kiitettävää vauhtia kuuden kilometrin lenkin. Iltakylvyn jälkeen, kun keskustelimme viikonlopun tekemisistä, niin tärkein juttu ei ollutkaan se ylimääräinen pulla, karkkipäivä, pizzaperjantai, lauantaina lunastettu reippauspalkinto, vaan meidän yhteinen iltapäiväkävely. Niin oli muuten allekirjoittaneen mielestäkin... Pizzaperjantait unohtaa arjessa nopeasti. Lenkkiä kauniissa syksyssä, metsän ääniä kuunnellen, parhaassa seurassa: sitä ei unohda.

Saa Katsoa, Mutta Ei Tuijottaa...

Koska säätiedotus lupaili sadetta, koko rahan, sekä koko sunnuntaipäivän edestä, ja trion kanssa "vain kotonahengailu" on kertakaikkiaan poissuljettu vaihtoehto, lähti karavaani asioimaan kauppakeskukseen. Kaikki planeetat eivät olleet ihan suotuisimmassa mahdollisessa asennossa vierailua ajatellen. Topon yö oli ollut harvinaisen repaleinen. Josta seurasi luonnollisesti se, että sekä Topon, että valvojatoverin, eli allekirjoittaneen, mielet olisivat suht repaleisia. Mutta kaikesta huolimatta päätimme uhmata sekä sadesäätä, että väärässä asennossa olevia planeettoja, että repaleisia mieliä ja lähteä keikalle.

Miehen ollessa parturin tuolissa, me muut suuntasimme ruokakauppaan. Eetu oli valjastettu jäätelöpalkkiolla vahtimaan Topoa. Hukkasin ensimmäisen minuutin aikana Topon vahdin, seuraavan viiden minuutin aikana Topokin oli kadonnut, ja seuraavan kymmenen minuutin sisään kadoksissa oli myös Sampu, joka oli valjastettu etsimään kadonneita lampaita. Kaikesta huolimatta pääsimme ihan kunnialla (annan kauppakeikasta lapsille + äidille yleisearvosanan vahva kasi) kaupasta pihalle. Jopa niin, että kaikki ostoslistassa olevat tarvikkeet oli muistettu ostaa. Bonuksena: ostoslistalta ei oltu lipsuttu tekemään ylettömiä määriä ylimääräisiä heräteostoksia.

Koska tänään ihan oikeasti on loman viimeinen päivä, triolle luvattiin tarjota sunnuntailounas hampparipaikassa. Loman ehkä kymmenes sellainen (todellakin ensi viikosta ruotuun!). Luonollisesti tässä ei millään tapaa ollut taka-ajatuksena se, että talouden täysi-ikäiset henkilöt voisivat luistaa lounaskokkaamisista. Siitä mistä aita on matalin...

Annan hampparipaikkareissusta koko porukalle arvosanaksi ehkä jopa ysin. Kaikki jaksoivat nätisti odottaa ruokiaan. Kukaan (lue:Sampu) ei kaatanut päälleen, tai vieruskaverinsa päälle mitään lounasannoksestaan. Topolla oli yllättäen jättinälkä, ja koska nyt on oikeasti loman viimeinen päivä, käytiin hänelle tilaamassa ylimääräinen annos nugetteja. Topo jaksoi kauniisti odottaa ylimääräistä nugettiannostaan, eikä yrittänyt salaa anastaa veljiensä hampurilaisleipiä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Repaleiset yöt ja mieletkään eivät päässeet pilaamaan keikkaa. Luulen, että onnellisin oli Topo. Hän ehti ruokailun aikana sanoa vähintään 35 kertaa nam-nam, sekä kymmenen kertaa "tii-tos". Kilareiden määräksi jäi pyöreä nolla.

Vaikka hampparipaikka oli sateisena sunnuntaina melko turvoksissa, ja yleinen hälinätaso oli korkeahko, onnistui Topo siitä huolimatta keräämään itselleen vähemmän salaa vilkuilevaa yleisöä. Ymmärrän vielä, että joku katsoo pidempään, kun vedetään kilareita, kiljutaan, heittäydytään, ulvotaa ja meuhkataan. Ymmärrän jotenkuten vielä senkin, että katsotaan nopeaa vilkaisua pidempään, kun Topo avaa sen makkaripakettinsa (jonka luonnollisesti maksamme) jo kaupan käytävillä. Kyllähän kaupassa syöminen on asia, joka jatkuvasti herättää keskustelua. Mutta en enää ymmärrä, että mikä nugeteillaan fiilistelevässä suht pienessä pojassa on tuijottamisen arvoista? Ymmärrän vilkaisun, vähän pidemmän katseen. Mutta kallooni ei mahdu, mikä kahden keski-ikäisen naisen mielestä Topossa oli niin omituista, että häntä piti tuijottaa vähintään kerta kahteen minuuttiin. Olisi kai saattanut muuten kadota savuna ilmaan?

Mieltäni en tästä pahoittanut. Miksi olisin? Topo, kuten hänen veljensä (ja jopa vanhempansa!) käyttäytyivät kiitettävästi. Pisti vain ajattalemaan. Ja muistamaan, että meitä riittää joka junaan. On Topoja, ja ToponTuijottajia... sekä lauma muuta porukkaa.

Näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä Topo on ehkä maailman kaunein kymmenen vuotias poikalapsi. Sietää häntä katsoakin. Sietää todellakin katsoa, mutta ei saa tuijottaa. Minun kaunis Toponi, joka luokitellaan vaikeavammaiseksi osaa kiittää joka bussikyydin jälkeen kuljettaa,. Huikkaamalla bussin ovelta: "tiitos". Tästä olen kasvattajan roolissa erittäin ylpeä. Äärimmäisen ylpeä olen myös siitä, että kahdelle paremmin ymmärtävälle veljekselle on mennyt perille oppi: jos joku mietityttää, kysy, sekä: saa katsoa, mutta ei tuijottaa. Näillä eväillä pärjää elämässä jo jonkin matkaa... Ja ne tädit siellä hampparipaikassa: olisitte kysyneet vain suoraan. Kyllä me olisimme kertoneet.

P.S Poikkeuksena ymmärrän hyvin hienoisen tuijottelun, jonka Topomme sai osakseen, hokiessaan, yhä siellä ihmisten ilmoilla, kovaan ääneen lempisanaansa. Joka on "kakka". Tai noh, lähinnä "kakka kakka kakka kakka kakka"....