Haaveiden Lempeä Kahvila

Meillä on Eliaksen kanssa uusi kahdenkeskinen harrastus: Lähdemme läheisen suuren ulkoilualueen suuntaan, Roope vanavedessä. Samoilemme pitkän kaavan mukaan ja hifistelemme: Hifistelemme bongattuja peuroja, tatteja, syksyn värejä, kärpässieniä, pitkospuilla kävelyä, metsälampea, pientä siltaa ja korkeita kallioita. Allekirjoittanut ei muuten ole mikään samoilijaluonne: sen voine nuoruuden aikainen paras ystäväni todistaa. Olimme nimittäin aikanaan yhdessä vaellusriparilla. Valleusriparin jälkeen lausuin ääneen lupauksen, josta olen onnistunut pitämään kiitettävästi kiinni vuosien, ja jälleen vuosien jälkeen: "Mä en enää ikinä vaella". Elias on perinyt äiti-ihmisensä geenit, mitä tulee liikunnallisuuteen, joten uusi harrastuksemme on ehkä kummankin kohdalla hieman odottamaton. Mutta siitä samoilusta on tullut meidän ykkösjuttumme, mitä tulee kahdenkeskiseen laatuaikaan.

Eilisellä samoiluretkellämme, keskellä hengästyttävän pitkää ja jyrkkää ylämäkeä, Elias otti äiti-ihmistä kädestä kiinni ja sanoi "minäkin kasvan isoksi. Sitten minä menen töihin". Jatkaen hetken kuluttua "töissä käyn myös syömässä. Syön perunaa ja kalaa". Myötäilin, kuten äiti-ihmisten tällaisissa tilanteissa kuuluukin myötäillä: "niin menetkin", "niin syötkin". Jalostin keskustelua hieman pidemmälle, kysyen mitä Elias haluaisi tehdä: kuulemma hieroa, hoitaa koiria ja auttaa äitiä. Äidin kahvilassa.

Tämä enempää emme puolentoista tunnin lenkillämme työasioista puhuneet. Mutta ajatus jäi pyörimään mieleeni.

Olen aina toivonut, että Elias kasvaessaan, ja aikuistuessaan menee töihin. Se mitä työ voisi olla... Niin pitkälle mielikuvitukseni ei ole riittänyt. Illalla asiaa enemmän miettiessäni, muistin oman haaveeni. Haaveeni jonka Elias oli jo päivällä maininnut:

Vuosia sitten, silloin kun Elias sai kehitysvammadiagnoosin ja tuntui, että koko maailman murheet ja suru olisivat muuttaneet asumaan sydämeeni, ja pelkäsin mitä Eliaksen elämästä tulee "sitten kun hän kasvaa isoksi", löysin pahimpana hetkenä lohtua haaveesta. Haaveesta, että joskus perustan lempeän kahvilan. Siis sellaisen jossa tarjotaan kotikutoisia pullia ja suklaamuffinsseja. Kahvia, joka hyvällä hetkellä keitettynä on jopa erittäin hyvää, ja ajoittain taasen: "jotain kahvia muistuttavaa". Mutta jonne tullaankin: ei niiden pullien, muffinssien ja kahvien, vaan sen kiireettömän ilmapiirin vuoksi. Kahvilassa Elias auttaa äiti-ihmistä. Pullien ja suklaamuffinssien leipomisessa, sekä antaen asiakkaillemme viiden minuutin otsahierontoja. Ehkä leikittäen kahvilaan eksyneiden perheiden jälkikasvua. Niin ja sinne kahvilaan saisi tulla myös koiria.

Eilen jäin pohtimaan asiaa hieman pidemmälle: ehkä se kahvila voisi tarjota työpaikan myös "muille Eliaksille". Erityisille nuorille ja aikuisille, jotka myös haluavat käydä töissä, syödä lounasta ja elää niin normaalia elämää, kuin heille tässä elämässä jaetut pelikortit vain suinkin antavat myöten. Mutta joiden, kuten Elias, on ehkä hieman haasteellisempaa löytää oma paikkansa tästä maailmasta, jota niin usein määrittelee raha, menestyminen ja kiire.

En tiedä miten olin onnistunut unohtamaan haaveeni? Onko arki, ja sen ajoittainen jopa mahdottomuus, painanut haaveet niin taka-alalle? Vai olenko roikkunut liian sitkeästi kiinni ajatuksessa, että tälläkin kokoonpanolla "voin tehdä työuraa". Aiheuttaen sen, että kahvila on painunut liian syvälle ajatusten syövereihin. Olen kiitollinen siitä, että aikanaan olen puhunut Eliaksen kanssa tulevaisuudesta. Maininnut siitä kahvilasta. Olen kiitollinen siitä, että Elias muisti kahvilan. Koska nyt, meillä kummallakin on jälleen haave. Yhteinen haave:

Eliaksen haave on mennä isona töihin. Tehdä töitä. Äidin kahvilassa. Ja töiden lomassa syödä lounasta. Äidin haave on alkaa pikkuhiljaa keräämään pesämunaa, sitä lempeää kahvilaa varten. Kahvilaa, joka on kaikille avoinna. Jossa tuoksuu pulla, kahvi, suklaamuffinssit ja jonne tullaan kahvittelemaan sen ilmapiirin vuoksi. Ilmapiirin jonka tekevät sen kahvilan työntekijät. Nuoret ja nuoret aikuiset, joilla on maailman suurin sydän. Maailman vilpittömin halu tehdä töitä, mutta joiden elämän lähtökohdat ovat sellaiset, että se työpaikan löytäminen voi olla melko lailla kiven alla.

Huomenna meillä on tiedossa jälleen kiireisempi aamu. Minuuttiaikataulun näyttäessä hieman haasteelliselta: sillä hetkellä, kun taksi kaartaa pihaan noutamaan kyytiinsä kaksi koululaista ja yhden eskarilaisen, allekirjoittaneen pitäisi periaatteessa olla jo bussipysäkillä. Hypätä bussiin ja suunnata uuteen työpaikkaan. Opetella elämään uudenlaista elämää, jossa arki on kovin paljon omilla harteilla. Mutta toivottavasti sen arjen ollessa sen verran suopea, että haave ei enää pääsisi unohtumaan.

Minulla on aina ollut tapana säästää jotain hieman suurempaa hankintaa varten; seuraavaa kaupunkireissua, uutta sänkyä, noh: joskus jopa käsilaukkua varten. Nyt uuden työpaikan ensimmäisestä, sekä kaikista seuraavista palkoista lähtee siivu sivuun tilille, joka on nimetty matkatiliksi. Ja onhan se haaveen toteuttaminenkin jonkinlainen matka... Huomenna aloitan uudessa työpaikassa ja aloitan uudenlaisen matkan. Jonka päässä toivottavasti, joku kaunis päivä, häämöttää se lempeä kahvila. Jossa tuoksuu pulla ja kahvi, jossa häärää Elias ja hänen ystävänsä essut päällä. Tehden töitä.

Ennen kahvilaa ehdimme vielä Eliaksen kanssa pitämään toivottavasti monen monta suunnittelupalaveria. Samoillen, hifistellen, sekä ääneen haaveillen.

Pieni Maailma, Suuret Toiveet

Topon myötä on avautunut ovi aivan uudenlaiseen maailmaan. Mutta samalla oma maailma on typistynyt niin paljon pienemmäksi. Perheen yhteisissät tekemisissä pitää ensimmäisenä miettiä Topon vointia, olotilaa, kiukkuisuutta, kierroksilla käyntiä, päänsärkyä, epilepsiaa, sekä tietenkin sitä, että miten meillä on nukuttu. Vaikka kaikki palikat olisivat kohdillaan juuri tällä hetkellä, et ikinä tiedä mitä päivä, tai ilta, tuo seuraavien tuntien aikana tullessaan.

Koska haluamme tehdä Topon, sekä myös oman elämämme mahdollisimman helpoksi, on tiettyjä asioita joista on joutunut luopumaan. Osa luopumisista ei tunnu niin pahoilta, ne ovat asioita joihin on tottunut. Osa aiheuttaa haikeutta, jopa pientä surua. Ne voivat olla hyvinkin arkipäiväisiä asioita...

Kuten vaikka:
- Päiväretki: Kun viikonloppuna maailma näyttää ilmojen suhteen kauneimman puolensa, tekisi mieli lähteä koko perhe extempore retkelle. Pakata eväät mukaan ja suunnata luonnon helmaan. Mutta pitää aina miettiä, että minne voimme suunistaa, jotta Topon tutka ei mene sekaisin. Uudet paikat aiheuttavat kalpeutta, pelkoa, huutoa, vastustelua. Extempore piknik-retki koko perheen kanssa meren rannalle kuulostaa ajatuksissa, toiveissa, ihanalta. Realiteetti on jotain muuta. Se on juurikin sitä huutoa, protestointia, rimpuilua, kalpeutta. Ei siinä juuri syödä eväitä harmoniseseti viltin päällä. Me olemme yrittäneet, testanneet, uhmanneet planeettoja monen monia kertoja. Oppien, että tuttu ja turvallinen retkikohde on koko perheelle paras juttu.
- Matkat: Meille perheen yhteinen matka tarkoittaa lauantaista ajelua puolen tunnin päähän ruokakauppaan. Kesälomareissua mökille. Hyvin suunniteltua äitienpäiväretkeä Tammisaareen. Pidemmälle emme viiden hengen + koira joukkueena pääse. Sitten ovat ne matkat, joita tehdään laivalla, tai lentokoneella. Matkat joilla Topo ei ole mukana. Koska ne eivät olisi Topolle, eivätkä näin ollen muullekaan perheelle lomaa. Matkat ovat ihania, rentouttavia, keräämme arjen varalle matkalta muistoja sydämeen. Annamme kokemuksia niin Sampulle ja Topolle, kuin meille itsellemmekin. Mutta aina: sydämestä puuttuu palanen. Jokaisella aamupalalla, lounaalla, kahvipaussilla, uusia nähtävyyksiä katsellessa takaraivossa pieni ääni huutaa: meistä puuttuu yksi. Vaikka pikkuhiljaa se ääni on vuosien varrella hieman hiljentynyt, niin se on kuitenkin aina siellä. Muistuttamassa, että meitä kuuluisi olla viisi tällä reissulla.
- Arkisia asioita ovat vaikka imurointi. Voi luoja, että toivon, että saisin tarttua imuriin ja extempore imuroida koko huushollin. Mutta ei onnistu… Kas kun Topo vihaa imurin ääntä. Hän huutaa, tarttuu huoneensa verhoon, vetäen sen alas, tai hakkaa seiniä. Puhjeten lopulta lohduttomaan itkuun. Imuroida on pakko, jopa silloin, kun Topo on kotona. Mutta se aiheuttaa a i n a jonkinasteisen hätätilan perheessä. Ajoittain hätätilasta selvitään sillä pienellä lohduttomalla itkulla. Toisinaan se kääntää koko perjantai-illan suunnan viikonlopun riemusta harmistukseen: miksi meillä pitää olla tällaista.
- Iltakävely: Ne ovat juurikin näitä niin pienen pieniä asioita, jotka aiheuttavat välillä kohtuuttoman suuren epäreiluuden tunteen. Miksi emme voisi saada, vaikka kerran viikossa, keksiä illalla, että lähdemme läheisille lenkkipoluille iltalenkille. Koko perhe. Miehen ja minun kävellessä ehkä käsikädessä, Roopea taluttaen. Kolmen poikamme polkiessa pyörillään, tai sinkoillessa jaloissamme, eestaas juoksennellen, nauraen. Me teemme ajoittain lenkkejä: pakkaamme Topon Sampun vanhoihin rattaisiin ja lähdemme liikenteeseen. Hetkellisesti saan kiinni siitä pakahduttavan ihanasta "koko perhe lenkillä"- tunteesta. Kunnes joku vastaantulija katsoo rattaissa istuvaa Topoa vähän liian pitkään. Ja muistan, että ei sen näin pitänyt mennä. Tai sitten Topoa ei vain niin sanotusti nakerra päätön kävely, ja hän aloittaa oman pahan-mielen-konserttinsa. Jonka jälkeen harmonisesta iltalenkistä tulee kilpajuoksu kotiovelle.

Ajoittain kuitenkin haluamme vimmalla toteuttaa niitä toiveitamme. Toiveet ovat pienen pieniä, kuten iltakahvit täpötäydessä, suositussa kahvilassa. Suuntaamme sinne suomalaisella sisulla varustettuna, Topon protestoidessa takapenkillä. Hokien mantraa "ei hermostuta, kyllä tämä hyvin menee, ei hermostuta".  Teemme joukkuejaon: yksi aikuinen säntää tiskille pikajuoksijan vauhdilla, nappaa Topolle pullan, ja Topon mehun. Johdattaa Topon eväineen vapaaseen pöytään. Toisen joukkueen saadessa rauhassa valikoida heidän, plus Topon aisaparin syötävät ja juotavat. Pöydässä me viihdytämme miehen kanssa vuoronperään Topoa, joka ei enää neljän minuutin jälkeen jaksa keskittyä pullaansa, vaan alkaa pälyillä aina vain vilkkaammin ulko-oven suuntaan. Yritämme esitellä vuoronperään jokaisen kahvilassa olevan taulun, koiran, ikkunasta avautuvan näkymän Topolle, jotta hän unohtaisi sen ulko-oven ja jaksaisi vielä hetken.  Että kaksi muuta veljestä saisivat nauttia herkuistaan rauhassa. Niinkuin kahden harvoin koko perheen kanssa kahvilaan pääsevän pikku-ukon kuuluukin saada nauttia.

Kahvilakeikat harvemmin kestävät yli varttia. Mutta jos, ja kun pääsemme pihalle niin, että jokainen on saanut nauttia ne eväänsä, ilman suuremman hämmingin aiheuttamista: ei ole paljon asioita, mitkä pieksevät sitä voitonriemun tunnetta: Tässä me vaan oltiin muina perheinä ja käytiin kahvilla. Koko porukka.

Niiden voitonriemun, ja eritoten lasten riemun tunteiden vuoksi me välillä uhmaamme planeettojen asentoa, Topon tutkaa, elämän pelikortteja. Hetkellisesti toteutamme toiveita ja vähän suurennamme meidän pienen pientä maailmaamme.