Haaveiden Lempeä Kahvila

Meillä on Eliaksen kanssa uusi kahdenkeskinen harrastus: Lähdemme läheisen suuren ulkoilualueen suuntaan, Roope vanavedessä. Samoilemme pitkän kaavan mukaan ja hifistelemme: Hifistelemme bongattuja peuroja, tatteja, syksyn värejä, kärpässieniä, pitkospuilla kävelyä, metsälampea, pientä siltaa ja korkeita kallioita. Allekirjoittanut ei muuten ole mikään samoilijaluonne: sen voine nuoruuden aikainen paras ystäväni todistaa. Olimme nimittäin aikanaan yhdessä vaellusriparilla. Valleusriparin jälkeen lausuin ääneen lupauksen, josta olen onnistunut pitämään kiitettävästi kiinni vuosien, ja jälleen vuosien jälkeen: "Mä en enää ikinä vaella". Elias on perinyt äiti-ihmisensä geenit, mitä tulee liikunnallisuuteen, joten uusi harrastuksemme on ehkä kummankin kohdalla hieman odottamaton. Mutta siitä samoilusta on tullut meidän ykkösjuttumme, mitä tulee kahdenkeskiseen laatuaikaan.

Eilisellä samoiluretkellämme, keskellä hengästyttävän pitkää ja jyrkkää ylämäkeä, Elias otti äiti-ihmistä kädestä kiinni ja sanoi "minäkin kasvan isoksi. Sitten minä menen töihin". Jatkaen hetken kuluttua "töissä käyn myös syömässä. Syön perunaa ja kalaa". Myötäilin, kuten äiti-ihmisten tällaisissa tilanteissa kuuluukin myötäillä: "niin menetkin", "niin syötkin". Jalostin keskustelua hieman pidemmälle, kysyen mitä Elias haluaisi tehdä: kuulemma hieroa, hoitaa koiria ja auttaa äitiä. Äidin kahvilassa.

Tämä enempää emme puolentoista tunnin lenkillämme työasioista puhuneet. Mutta ajatus jäi pyörimään mieleeni.

Olen aina toivonut, että Elias kasvaessaan, ja aikuistuessaan menee töihin. Se mitä työ voisi olla... Niin pitkälle mielikuvitukseni ei ole riittänyt. Illalla asiaa enemmän miettiessäni, muistin oman haaveeni. Haaveeni jonka Elias oli jo päivällä maininnut:

Vuosia sitten, silloin kun Elias sai kehitysvammadiagnoosin ja tuntui, että koko maailman murheet ja suru olisivat muuttaneet asumaan sydämeeni, ja pelkäsin mitä Eliaksen elämästä tulee "sitten kun hän kasvaa isoksi", löysin pahimpana hetkenä lohtua haaveesta. Haaveesta, että joskus perustan lempeän kahvilan. Siis sellaisen jossa tarjotaan kotikutoisia pullia ja suklaamuffinsseja. Kahvia, joka hyvällä hetkellä keitettynä on jopa erittäin hyvää, ja ajoittain taasen: "jotain kahvia muistuttavaa". Mutta jonne tullaankin: ei niiden pullien, muffinssien ja kahvien, vaan sen kiireettömän ilmapiirin vuoksi. Kahvilassa Elias auttaa äiti-ihmistä. Pullien ja suklaamuffinssien leipomisessa, sekä antaen asiakkaillemme viiden minuutin otsahierontoja. Ehkä leikittäen kahvilaan eksyneiden perheiden jälkikasvua. Niin ja sinne kahvilaan saisi tulla myös koiria.

Eilen jäin pohtimaan asiaa hieman pidemmälle: ehkä se kahvila voisi tarjota työpaikan myös "muille Eliaksille". Erityisille nuorille ja aikuisille, jotka myös haluavat käydä töissä, syödä lounasta ja elää niin normaalia elämää, kuin heille tässä elämässä jaetut pelikortit vain suinkin antavat myöten. Mutta joiden, kuten Elias, on ehkä hieman haasteellisempaa löytää oma paikkansa tästä maailmasta, jota niin usein määrittelee raha, menestyminen ja kiire.

En tiedä miten olin onnistunut unohtamaan haaveeni? Onko arki, ja sen ajoittainen jopa mahdottomuus, painanut haaveet niin taka-alalle? Vai olenko roikkunut liian sitkeästi kiinni ajatuksessa, että tälläkin kokoonpanolla "voin tehdä työuraa". Aiheuttaen sen, että kahvila on painunut liian syvälle ajatusten syövereihin. Olen kiitollinen siitä, että aikanaan olen puhunut Eliaksen kanssa tulevaisuudesta. Maininnut siitä kahvilasta. Olen kiitollinen siitä, että Elias muisti kahvilan. Koska nyt, meillä kummallakin on jälleen haave. Yhteinen haave:

Eliaksen haave on mennä isona töihin. Tehdä töitä. Äidin kahvilassa. Ja töiden lomassa syödä lounasta. Äidin haave on alkaa pikkuhiljaa keräämään pesämunaa, sitä lempeää kahvilaa varten. Kahvilaa, joka on kaikille avoinna. Jossa tuoksuu pulla, kahvi, suklaamuffinssit ja jonne tullaan kahvittelemaan sen ilmapiirin vuoksi. Ilmapiirin jonka tekevät sen kahvilan työntekijät. Nuoret ja nuoret aikuiset, joilla on maailman suurin sydän. Maailman vilpittömin halu tehdä töitä, mutta joiden elämän lähtökohdat ovat sellaiset, että se työpaikan löytäminen voi olla melko lailla kiven alla.

Huomenna meillä on tiedossa jälleen kiireisempi aamu. Minuuttiaikataulun näyttäessä hieman haasteelliselta: sillä hetkellä, kun taksi kaartaa pihaan noutamaan kyytiinsä kaksi koululaista ja yhden eskarilaisen, allekirjoittaneen pitäisi periaatteessa olla jo bussipysäkillä. Hypätä bussiin ja suunnata uuteen työpaikkaan. Opetella elämään uudenlaista elämää, jossa arki on kovin paljon omilla harteilla. Mutta toivottavasti sen arjen ollessa sen verran suopea, että haave ei enää pääsisi unohtumaan.

Minulla on aina ollut tapana säästää jotain hieman suurempaa hankintaa varten; seuraavaa kaupunkireissua, uutta sänkyä, noh: joskus jopa käsilaukkua varten. Nyt uuden työpaikan ensimmäisestä, sekä kaikista seuraavista palkoista lähtee siivu sivuun tilille, joka on nimetty matkatiliksi. Ja onhan se haaveen toteuttaminenkin jonkinlainen matka... Huomenna aloitan uudessa työpaikassa ja aloitan uudenlaisen matkan. Jonka päässä toivottavasti, joku kaunis päivä, häämöttää se lempeä kahvila. Jossa tuoksuu pulla ja kahvi, jossa häärää Elias ja hänen ystävänsä essut päällä. Tehden töitä.

Ennen kahvilaa ehdimme vielä Eliaksen kanssa pitämään toivottavasti monen monta suunnittelupalaveria. Samoillen, hifistellen, sekä ääneen haaveillen.