Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.

Projekti 20

Juurihan se oli lauantai? Ja nyt on taas lauantai. Tuntuu, että se oli ihan muutama tunti sitten, kun odottelimme Edwardin kanssa pihalla junatoimitusta. Kertonee kaiken menneestä viikosta; haipakkaa.

 Juna-asioista sen verran, että alkuperäinen Tuomas on ilmeisesti ottanut lopullisesti hatkat, mutta ei hätää; Edward on kiitos Saaran, sekä "korttelikirppiskaverimme" saanut kasvatettua junakokoelmaansa siinä määrin, että se aito ja alkuperäinen Tuomas on hailakka muisto enää. Äiti-ihminen on kokenut muutamat liikutuksen hetket tässä; syystä, että yksi pieni sininen veturi voi koskettaa meille tuntemattomia ihmisiä. Siitä lämmin iso kiitos!

Junakiitollisuus on ollut erityisen iso positiivisuusbuusti eloon ja oloon juuri tällä viiikolla. Viikon teemana ollessa selkeästi "arki väsyttää". Siis ihan konkreettisesti väsyttää se, että ei ole aikaa pysähtyä, hengittää, olla vaan rauhassa. Että tekemättömien asioiden listat eivät katoa itsekseen. Ja pyykkihuolto ei hyvistä yrityksistä huolimatta tunnu hoituvan telepatian avulla. Bonuksena tapaus kuopus: herra valvoo helposti sinne kymppiuutisten hujakoille. Jolloin järkevä aikuinen menisi itsekin nukkumaan, jotta saisi hyvässä lykyssä räävittyä kasaan ne lääkärien suosittamat 7-8 tunnin yöunet. Mutta en minä: en voi, koska "tarttee omaa aikaa". Joten jatkan painimista kroonisen univajeen kanssa. Ja myönnän suoraan olevani kaikkea muuta, kuin järkevä aikuinen.

Vaikka väsymystä on ollut ilmassa, ei se ole onneksi ollut mitään toimintakykyä lamaavaa. Olen nimittäin hurahtanut taas lenkkeilyyn. Tai no, teknisesti olen aloittanut kauden reippailla kävelyillä. Samalla alkaen pikkuhiljaa virittelemään mielessä ajatusta siitä, että mitäs jos syksyllä saisi juostua 20 kilometriä putkeen. Ajatus tuntuu loistavalta, luutavasti siihen kevään ensimmäiseen oikeaan juoksulenkkiin asti. Ne kun harvoin tuppaavat olemaan ihan älyttömän sujuvia ja kivuttomia. Toisaalta; jos jossain olen hyvä, niin yltiötyperien lupauksien pitämisessä. Aiemmin tavoitteenani oli juosta 15 kilometriä kesäkuun loppuun mennessä. Kesäkuun viimeisen viikonlopun sunnuntaina lähdin armottomassa ilta-aurigonpaahteessa suorittamaan missiotani. Tankkaus meni sanotaanko nyt; päin prinkkalaa. Seitsemän kilometrin kohdalla totesin, että nyt on iskemässä migreeni. Mutta kun se 15 kilometriä piti juosta, niin sehän juostiin... Samaisena iltana mies kävi moneen kertaan tarkastamassa, että onhan talouden ainoalla naisasukkaalla kaikki varmasti hyvin. Lähti seuraavana aamuna työmatkalle. Työmatkalta palatessaan ehtiäkseen vain toteamaan, että se talouden ainoa naisasukas lähti samalla ovenavauksella sairaalan päivystykseen hoidattamaan sitä kolmatta vuorokautta jatkunutta järkyttävää, lamauttavaa päänsärkyään. Voin siis sanoa, että projektin 20 kilometriä kanssa osaan olla kaukaa viisaampi; juo hyvin vettä. Ota mukaan vettä. Älä juokse helteessä. Jos alkaa iskeä orastava hedari; luovuta! Ja testaa sitä kakskymppistä muutaman päivän kuluttua uudestaan.

Iltalenkeilläni olen huomannut, että yleensä ensimmäinen kuusi kilometriä menee pään tyhjentämiseen, jonka jälkeen voi oikeasti alkaa havannoimaan ympäristöä, keskittymään musiikkiin ja nauttimaan siitä taapertamisesta. Selkeä win-win tilanne; yleensä lenkiltä kotiutuu huomattavasti hyväntuulisempi tapaus, kuin sinne lähti. Ja samalla on tullut otettua ainakin pienen pieni askel eteenpäin projektissa "joksikin kesäksi rantakuntoon".

Arkiväsymyksen painaessa päällä, olen nauttinut erityisen paljon tästä pääntuuletuspuolesta. Kas kun tämä lasten sairaus ja parisuhdekombo ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Olemme miehen kanssa hyvin samaa mieltä suurista linjauksista; emme ole ikinä riidelleet lasten kasvattamisesta, lääkityksiin ja sairauksiin liittyvistä asioista. Toki takapakit, huonot vaiheet, sekä jatkuva jollain tapaa päällä oleva kriisitilanne on kiristänyt välejä. Mutta se kriisitilannekaan ei ole aiheuttanut sen suurempaa parisuhdekriisiä. Kriisin on ehkä aiheuttanut aihe suru...

Tässä kun mennään ja taplataan sen surun kanssa joka päivä. Siirtäessäni Topon vanhoja 104 senttisiä vaatteita Sampun vaatekaappiin, silmät kostuvat. Mietin hetken, että mistäs nyt tuulee, kunnes tajuan; silloin kun Topo käytti kyseisiä vaatteita, oli vielä toivoa. Että se vointi tasaantuisi, Topon elämästä tulisi parempaa. Nyt siitä toivosta on jäljellä enää murunen. Kun Topon koulusta tulee videonpätkä Toposta pyöräilemässä, liikutun niin, että silmät kostuvat. Liikutun videosta, siitä, että meitä varten on jaksettu nähdä vaivaa ja sellainen väsätä kasaan. Liikutun siitä, että Topo pyöräilee. Siitä, että saan nähdä, kun Topo pyöräilee. Ja liikutun siitä, että Topo pyöräilee kolmipyöräisellä erikoispyörällä, jossa on tukivöitä joka lähtöön. Kun tulen töistä kotiin ja Topo istuu Mummin kanssa sohvalla, iPadia tuijottaen, eikä edes reagoi minun saapumiseeni, liikutun taas. Näitä tilanteita tulee vastaan joka päivä ja koko ajan. Vaikka päällimmäisenä on se suuri onni siitä, että saan olla näiden kolmen mahtavan pikkumiehen äiti ja nähdä heidän kauttaan koko elämän kirjon, siellä sydämessä asuu aina se suru. Se suru on muuttanut minut ikuisesti. Ei kokonaan, mutta siellä syvällä sisimässäni en enää ikinä ole sama ihminen.

Samalla tavalla siellä syvällä sisimmässä mieskin suree. Hänen tapansa surra on vain vähän erilainen. Hän voi surra konkreettisia asioita kuten; Toposta ei vissiin ikinä tuu tennispelaajaa... Noh; aika näyttää, saattaa tullakin. Miehen ja minun surun ero on se, että itse olen puhunut surusta, kirjoittanut surusta, verkostoitunut, ystävystynyt erityslasten vanhempien kanssa. Olen janonnut ja hakenut tietoa. Olen selvitellyt asioita intsanssien kanssa hyvässä, ja vähän vähemmän hyvässä hengessä. Olen käynyt keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa. Miehen sureminen on ollut erilaista. Se on ollut hiljaista surua. Sisäänpäin kääntyvää surua. Hän sanoi joskus "tämä suru on minun". Se kuvastanee hänen suruaan parhaalla tavalla.

Tuntuu, että jossain vaiheessa tuolla surun loputtomalla polulla me olemme hukanneet toisemme. Kaikki on päällisin puolin hyvin; me keskustelemme, meillä on mukavaa. Me osaamme viettää aikaa kahdestaan. Mutta silti; me olemme toisiltamme hukassa. Huomaan pikkuhiljaa pyöritteleväni mielessä ajatusta; mitäs jos oliskin parempi olla erillään.

Aina parisuhteessa tulee kriisivaiheita, ihan takuulla. Lapset kiristävät välejä, ilman että siihen tarvitaan mitään sen kummempaa, kuin aamuinen kiireaikataulu uhmaikäisen lapsen kanssa. Meilläkin on ajeltu parisuhteen vuoristoradalla ylä- ja alamäkeä, välillä ollen tasaistakin kyytiä. Nyt jotenkin kaikki on erilaista. Viimeisen vuoden aikana olemme miehen kanssa kummatkin menettäneet ison osan toivoa siitä, että Topon elämä järjestyisi edes jollain tapaa tyydyttävällä tavalla. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että niitä itsenäisen elämisen taitoja tulisi vähän verkkaampaa tahtia. Että ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä Topon voinnin sahaamista. En oikein tiedä onko tämä toivon menettäminen yhdellä saralla aiheuttanut yleisen toivon menettämisen useammalla saralla? Onko se aiheuttanut jonkun yleisen turnausväsymyksen; väsähdetään projektin Topo kuntoon kanssa. Ja samalla väsähdetään projektin: avioliiton auvoisa satama kanssa? Projektin 20 verrattuna tämä on erilainen projekti; tässä ei riitä se, että yksi päättää, että me onnistumme. Me voitamme. Me pärjäämme. Kummankin pitää päättää. Ja sitoutua.

Kuten kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa vain aika näyttää miten käy. Siihen asti apua onneksi on niistä pitkistä lenkeistä… Projekti 20:stä. Ehkä projekti 20 päätyttyä olemme viisaampia myös projektin avioliitto kanssa. Ehkä se yhteinen polku on löytynyt taas?

Viikon Hyvän Mielen Juttu

Kyllä kevät on vaan ihana, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Vaikka hermot kerkesivät kuluneella viikolla mennä likaisiin seiniin, ikkunoihin ja lattioihin. Saatikka siihen, että hyvin ajateltu kevätsiivous ei todellakaan ollut puoliksi tehty, vaan asia vaati oikeita toimenpiteitä, niin tänään kevät on ollut vain ja ainoastaan mahtava juttu.

Topo kotiutui tilapäishoidosta yhtä aurinkoisena, kuin säätila ulkosalla. Hyvin oli mennyt. Jälleen. Tässä taitaa koko perheellä alkaa olla selvät sävelet tilapäishoidon suhteen; kaikille hyvä juttu. Ainoa reklaamation puolelle kallistuva asia on mystisesti kadonneet toppahousut. Topon ykköshousut katosivat edellisellä tilapäishoitokeikalla ja niitä ei sen koommin ole näkynyt. Eli sen aukon lisäksi, joka imaisee sisäänsä puolet talouden sukista, juuri sen paidan jonka meinasit aamulla pukea päällesi töihin, kevään tullessa välikausivetimet, sekä ne sopivan kokoiset saappaat, on jossain olemassa musta aukko, joka imaisee puoleensa myös toppavaatteita. Peukut pystyyn, että samainen aukko sylkäisee pöksyt takaisin niiden omistajalle jossain vaiheessa. Mutta sen rinnalla, että Topo viihtyy kyseisessä paikassa, eikä selkeästi kärsi pätkän vertaa kolmen yön hoitojaksostaan, tapaus toppahousut ei nyt liiemmin keikuta laivaamme.

Kevään kunniaksi mies otti Sampun ja suuntasi mökille niin sanotusti tarkistelemaan tiluksia. Vaikka pikkukottarainen on varsin hurmaava tapaus, en pistä vastaan 24 h Sampuvapaalle. Sampu kun sattuu olemaan mitä suurin äiti-ihmisfani. Asian tarkoittaessa sitä, että vain äiti-ihminen osaa voidella leivän, tarjoilla ruoan, pukea, riisua, pestä hampaat, kantaa sänkyyn, sanoa hyvää yötä. Ainoastaan äiti-ihmisen syli kelpaa lohdutukseen. Suurimpina "äiti-ihminen rocks" päivinä Sampun elämän missio on viettää valveillaoloaika välittömässä kosketusetäisyydessä äiti-ihmisestä. Tiedostan kyllä varsin hyvin sen, että vuoden sisään taloudessa asuu jo siinä määrin poikamainen Sampu, että tuskin äiti-ihmisen kainalo on se luomakunnan magein mesta. Joten vaikka tästä fanittamisesta välillä ehkä hienoisesti hermostun, samalla myös osaan nauttia tilanteesta. Ja pikkasen jo miettiä kaiholla niitä aikoja, kun Sampusta on kasvanut itsenäinen pikkusälli. Jolle onkin tärkeämpää viettää valveillaolaikaa kavereiden, kuin ikälopun äitinsä kanssa.

Mökkiläisten mökkeillessä ja Topon ottaessa päivälepoa me vietimme ihanaa kevätpäivää Edwardin kanssa pihamaalla. Kolme tuntia ikkunan pesua, haravointia, kukkien laittelua, lakasemista, muuten vain puuhastelua; voin luvata, että iltajumpat on niin tehty. Tasapainoa hommaan toi onneksi kahvihetki asiaankuuluvine tilpehööreineen. Ettei nyt olisi mennyt puuha liian terveellisen puolelle.

Yleensä Edwardista ei saa ihan näin innokasta talkookaveria pihahommiin, mutta tänään oli kyseessä erityinen päivä.

Viikko sitten, ystäväni syntymäpäivillä puhelin piippasi. Mieheltä tuli viestiä "kriisitilanne, Edwardin tuomas on kadonnut". Ymmärsin heti, että toisin kuin kuumekouristuksen, tai migreenin ollessa kyseessä, nyt on ihan ihan oikea kriisitilanne. Kadonnut tuomas kuin tarkoittaa Tuomas Veturia, joka kulkee Edwardin mukana joka paikkaan. Ja kun kirjoitan joka paikkaan, tarkoitan myös joka paikkaan. Se pakataan aamulla koululaukkuun, se nukkuu yöt Edwardin kädessä tai vieressä. Se on Edwardin lautasen vieressä ruoka-aikaan ja kun lähdemme kauppaan/puistoon/mihin tahansa: Tuomas lähtee aina mukaan. Mies ja Edward pistivät Sampun avustuksella pystyyn etsintäpartion, mutta Tuomas oli ottanut toden totta hatkat. Sitä ei löytynyt mistään. Suurta surua saimme lievennettyä lupauksella, että perjantaina lähdetään lelukauppaan ostamaan uutta Tuomasta.

Tässä tulee kuvioihin vaihteeksi herra Murphy. Voin vannoa, että jokunen kuukausi sitten niitä Tuomaksia oli joka kaupassa; Lelukaupassa, marketeissa, kirppiksillä. Nyt kun sellainen olisi kipeästi tarvittu, oli Tuomaksen aika selkeästi ohi. Perjantai-iltaisen lelukaupat-marketit turneen lopputulema oli seuraava; Tuomakset ovat poistuneet markkinoilta. Haravoin huutiksen, verkkokaupat; ei Tuomaksia. Ei ainakaan niitä oikeanlaisia. Lopulta päädyin laittamaan paikalliselle nettikorttelikirppikselle ilmoituksen "ostetaan Tuomas". Puoli tuntia ilmoituksen laittamisesta ystävällinen äiti-kollega oli laittanut minulle tekstiviestiä "meiltä löytyy, heitetään se teille iltapäivällä".

Kolmen tunnin pihatalkoiden jälkeen tärkeä kuljetus kaarsi pihaamme; nopeat vaihtokaupat: teille Sampun pieneksi jääneitä vaatteita, meille Tuomas. Ja voi veljet minkä Tuomaksen Edward sai. Ison Tuomaksen, jolla on peräkärry (tai ehkä se on rautatieslangilla ihan vain perävaunu?). Edward esitti lämpimät kiitokset, suuret ihastelut ja paineli sisälle aarteensa kanssa. Kyseisen äiti-kollegan kuullessa asian tärkeysasteesta, sain vielä perään viestin; meiltä löytyy Jori ja Henrikin, saatte ne jos ovat tarpeen.

Edward on nyt istunut tunnin verran omassa huoneessaan ihastelemassa Tuomastaan. Äiti-ihminen on saanut kuulla perinpohjaisen selvityksen siitä, että Tuomaksella on piippu ja kuusi pyörää. Erityistä ihastusta on aiheuttanut Tuomaksen koko, sekä se peräkärry, anteeksi perävaunu. Edward on sanonut äärimmäisen onnellisena ainakin kymmenen kertaa "katso äiti, minulla on iso Tuomas".

Tässä kohtaa toisen romu oli taas jälleen kerran toisen aarre. Aarre sanan ollessa ehkä vielä hieman alakanttiin. Elintärkeys liene jollain asteella kuvaampi sana. Edward on liikuttuneen onnellinen Tuomaksestaan. Allekirjoittanut  liikuttunut ja onnellinen siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka jaksavat nähdä vaivaa; lauantai-iltapäivän ruokaostosten jälkeen kurvata tuikituntemattomien pihaan, tuomaan Tuomasta. Ymmärtää, että tässä on kyseessä elämää suurempi juttu.

Tämä oli ehdoton viikon hyvän mielen juttu. Saattaisin ehkä jopa antaa tälle kuukauden hyvän mielen juttu-palkinnon. Äiti-kollegalle lämmin kiitos, samoin sille pikkuisännälle joka malttoi omasta aarteestaan luopua. Voin luvata, että se sai rakastavan kodin.