Helteiden Metsästys

Minussa elää yhä vahva usko kesään. Siis sellaiseen helteiseen, hikiseen, ajoittain pakahduttavan kuumaan kesään. Vaikka marisen muiden mukana viileistä, sateista, nauran "Suomen kesälle" ja marisen vähän lisää, niin uskon yhä vakaasti, että kyllä ne helteet sieltä vielä tulevat. Ainoa ikävä puoli asiassa on se, että eletään heinäkuun viimeistä viikkoa. Maristaan vieläkin viileistä, sateista ja nauretaan "Suomen kesälle". Ikävä puoli asiassa siis on se, että kalentereiden mukaan ensi viikosta alkaa siirtymäriitti syksylle.

Tarkoittaen sitä, että taksit kurvaavat kello 7.55 pihaan noutamaan loma-ajanhoitolaisia hoitoon, päiväkoti aukaisee kesätauon jälkeen jälleen ovensa. Kalenterista löytyvät merkinnät "syksyn" ensimmäisille terapiakäynneille, sekä alkavan syksyn ensimmäisiin kuntoutuskinkereihin. Alkaa paluu arkeen.

Olen nauttinut kesästä täysillä. Pitkistä aamuista, kun kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja vihdoin mennyt autokouluun. Huomannut, että minä saatan "sitten joskus", kun kortin saan, jopa nauttia ajamisesta. Olen lukenut peräti kaksi kokonaista kirjaa. Katsonut rauhallisten (tähän välihuomautus: tämän asian suhteen kaikki on suhteellista) aamujen, sekä pitkien iltojen aikoina ennätyksellisen määrän sarjoja. Olen jynssännyt kylppärin hammasharjalla (menee terapiasta sekin, ihan oikeasti), tehnyt ryhtiliikkeen Sampun vaatekaapin suhteen, löytäen sieltä kaksi säkillistä pieneksi mennyttä tavaraa. Laittanut ne kierrätykseen ja myynyt osan tavarasta eteenpäin. Päättäen etten osta alennusmyynneistä mitään kaapintäytteeksi. Horjunut päätöksessäni (koska lapsi tartti farkut ja hupparin ja ne olivat edullisia).  Pessyt älyttömästi pyykkiä, (tehden löytöjä pyykkikorien pohjilta), tavannut ystäviä, sekä sopinut tapaamisia pitkin alkavaa elokuuta. Ja ennenkaikkea, tietenkin, viettänyt aikaa trion kanssa...

Ottanut yhteen Sampun kanssa asiasta: nakit eivät ole aamupalaa (eivätkä todellakaan joka päivä lounasta/välipalaa/iltapalaa). Odottanut yhteenoton aikana, kuin kuuta nousevaa päiväkodin alkua. Kiristellyt hampaita ja ihmetellyt ääneen, tai hiljaa mielessäni, miten tuo kuusivuotias osaa olla noin hankala luonne. Kunnes viiden minuutin kuluttua Sampu on taipunut syömään tarjolla olevaa lounasta, olemme suunnitelleet pyörälenkkiä illaksi ja banaanilettujen tekemistä iltapalaksi. Ja olen päätynyt ihastelemaan joko ääneen, tai mielessäni, miten hurmaava tyyppi osaakaan olla.

Olen savu korvista nousten käynyt kello 22.30 hakemassa Eetulta pois kännykkää, jonka hän on t a a s käynyt salaa hakemassa. Silmät sikkarassa, nukkumisen sijaan, katsellen puhelimen näytöltä, luurit päässä, Daltoneita ja Tuomas Vetureita. Uhannut sillä, että puhelin joutuu elinäikäiseen pannaan ja koko kesän karkkipäivät on peruttu. Kunnes viiden minuutin keuhkoamisen jälkeen puhelin on luovutettu allekirjoittaneelle, olemme Eetun kanssa halineet hyvätyöt uudemman kerran ja suunnitelleet seuraavan päivän tekemisiä. Eetun ilmoittaessa suureellisesti, että hän vie kyllä taas koiran aamulla lenkille. Ja puhuen perään jotain uusista oktonauteista, joita saa palkinnoksi. Minun miettiessä joko ääneen, tai mielessäni, että tyyppi on maailman ihanin yksitoistavuotias.

Niin, ja se helteiden toivominen. Vaikka kukaan trion jäsenistä ei ole hellekestävyydeltään huippuluokkaa, itseasiassa: useampi aurinkoinen ja kuuma päivä tietää tässä huushollissa satavarmasti päänsärkykarkeloita, toivon silti sinnikkäästi niitä. Oman vesieläimeni vuoksi.

Tämä kesä on ollut Topolle hyvä. Tarkennuksena: Topolle ja Topon voinnille. Sitämyöten ollen koko perheelle hyvä kesä. Ensimmäisen kerran vuosiin, emme ole maanneet öisin valveilla, miettien, onko ensiapulääkkeen aika, vai pitäisikö yrittää pärjäillä vielä uskon ja toivon voimalla. Uskon ja toivon voimalla sen suhteen, että Topon vointi parantuisi ihan itsekseen, ilman ylimääräisiä lääkkellisiä kommervenkkejä. Toki on ollut huonoja päiviä, huonovointisia päiviä, huonoja öitä ja huonovointisia öitä. Mutta ei mitään viikkojen pituisia epätoivokarkeloita. (asia joka hyvinkin saattaa kulkea käsi kädessä helteiden uupumisen kanssa) Topo on ollut välillä kovinkin kierroksilla, mutta emme ole täysin päässeet selville johtuvatko kierrokset siitä, että päässä joku käy kierroksilla. Vaiko siitä, että Topo on niin fiiliksissä voinnistaan, että hän kertakaikkiaan siitä syystä käy kierroksilla.

Olemme pikkuhiljaa jälleen avartaneet Topon reviiriä ja maailmaa. Kahviloita, hampparikeikkoja, käyntejä uusissa puistoissa. Sekä käyntejä uusissa supermarketeissa. Ne osaavat olla muuten verenpaineita nostattavia tapahtumia... Mikä sirkus tahansa voisi palkata Topon katoamistempun tekijäksi ihan tältä istumalta. Niin nopeasti hän nimittäin osaa kadota silmistä supermarkettien hyllymerien keskelle. Ihan noin vain. Tyyliin sekunnissa. Äänettömästi.

Kaikesta laajentamisesta huolimatta, tämä ei kuitenkaan ole vielä se kesä, jolloin koko perhe suuntaa Puuhamaahan, tai Lintsille, tai seikkailupuistoon... Joten kylmä kesä on osoittanut haasteensa. Sen suhteen, että vedet eivät sitten millään ilveellä tunnu lämpeävän uimakelpoisen lämpöisiksi. Tai jos tekevät sen hetkellisesti, viileä, sateinen, tuulinen ilma vesittää kaikki rantapäiväsuunnitelmat. Kas kun se uiminen (tai teknisesti vedessä kahlaaminen ja sitä ympäriinsä roiskiminen) on Topon paras kesäjuttu. Ja kun se uiminen noin niinkuin pääsääntöisesti on ilmojen puolesta ollut poissuljettu juttu, alkaa välillä tekeminen olemaan kortilla...

Joten: heinäkuun viimeisellä viikolla, taivaan mennessä jälleen harmaaksi, lämpötilan laskiessa aamun lukemista ja tuulen alkaessa puhallella uudenlaisella puhdilla, alkaa käydä mielessä se, että ehkä syksy ei tulekaan liian aikaisin... Ehkä me kaikki alamme pikkuhiljaa olemaan valmiita loma-ajanhoitoon, päiväkotiin, terapioihin. Siihen, että loma loppuu ja arki alkaa. Ehkä akut alkavat olla hyvällä tavalla täynnä?

Silti jaksan samalla sinnikkäästi uskoa kesään. Kuumaan, helteiseen, polttavaan sellaiseen. Se vain tulee tänä vuonna vähän myöhässä. Luvaten samalla elokuisia rantapäiviä, pidennettyjä mökkiviikonloppuja. Sitä, että pihan kahluuallasta ei lämmitetä kantamalla kastelukannulla kuumaa vettä keittiöstä altaaseen. Kerta toisensa jälkeen. Vaan aurinkoenergialla. Uskon vakaasti, että oma vesieläimeni tulee vielä saamaan uimakiintiönsä täyteen.

Niin, ja ainakin tämä kesä on opettanut sen, että ei tarvitse uimakelien suhteen olla nokonuuka. Ajoittain pilkottava aurinko, ei ihan myrskylukemia puhalteleva tuuli, sekä varjo lämpötila, joka on yli +15 astetetta, tarkoittaa selkeästi rantakelia. Sinne siis...

Rakastumisen kesä

Täällä taas... Melkein hävettää. Mutta kun sinnikkäästi Facebook-ilmoitusten mukaan blogin sivulla käytiin ja välillä jopa niitä Facebook-tykkäyksiä tuli lisää, otin sen merkkinä siitä, että pitää palata tänne takaisin. Vähän niinkuin palata juurilleen. Onhan se melkein kuin kotiin tulisi. Ehkä pieni hengähdystauko on tehnyt hyvää? Tuntuu, että on taas kirjoitettavaa, asiaa, sanottavaa. Toivottavasti myös jotakin annettavaa. Seuraavan kerran, kun kirjoitan, että laitan näppiksen kiinni, kehottakaa pitämään taukoa?

Luulen, että yksi syy juurille paluuseen ovat tunnemyrskyt joita olen käynyt viime aikoina läpi. Yksi vahvimmista tunnemyrskyistä on ollut rakastuminen. Joka aamu uudelleen rakastuminen tyyppiin nimeltä Topo... Minne muualle sitä voisi tuulettaa, kuin tänne: jonne olen tunnettanut koko tunneskaalan epätoivosta suunnattomiin onnenhetkiin.

Topolla oli hirvittävän rankka talvi. Nyt kun kelaan kulunutta talvea jälkikäteen mielessäni, en ymmärrä miten Topo on jaksanut, miten minä olen jaksanut, miten koko perhe on jaksanut rämpiä pitkän, synkeän, pimeän talven läpi. Se oli yhtä kaaosta. En muista talvesta juurikaan muuta, kuin kaamean väsymyksen, kaamean pimeyden, pelon joka puristaa sydäntä, lukemattomat soitot Lastenlinnaan ja puhelut Topon opettajan kanssa. Sekä jatkuvan kiireen. Väsymyksen, pelon ja kiireen. Mutta kuten yleensä: pimeiden talvien jälkeen, koittaa valoisa kevät. Onneksemme sama kävi Topon voinnin kanssa. Yksi kaunis päivä terve puna oli palannut poskille ja tuike silmiin. Joskin tämä muutaman lääkemuutoksen jälkeen, mutta pääasia on se, että olemme tässä missä tänään olemme. Rusposkisina, silmät tuikkivina. Olen tästä niin o n n e l l i n e n. Sekä minun, kevään lailla eloon heränneeseen, Topooni niin rakastunut.

Olen rakastanut pieneen kiharapehkoiseen tähtisilmääni. Joka hiipii ensimmäisen kerran siinä kello nollaviiden hujakoilla aamulla (no:siis sehän on oikeasti aamuyötä vielä!) iPadiaan etsimään. Jonka ohjaan takaisin sänkyyn, peittelen, pussaan, sanon "nuku, nyt on vielä yö". Erona viime talveen on se, että Topo ei pistä kovaäänisesti vastaan uudelleen-peittely-operaatiota. Vaan hymyilee, ja kaivautuu paremmin peiton alle. Hyvässä lykyssä pysyy siellä peittoon tehdyssä pesässään seuraavat kaksi tuntia. Olen rakastunut pieneen kiharapehkoiseen, juuri kymmenen vuotta täyttäneeseen Topooni, joka sanoo ruoan pöytään saatuaan "tiito", bussin ovella "sisään", ja tulee iPadin kanssa eteeni ränkyttämään samaa biisiä satatuhattamiljoonaa kertaa (luku, jonka olemassaolon olen oppinut Sampulta), katsoen silmiin, kikattaen, välillä ojentaen kättänsä, kutsuen kanssaan tanssimaan.

Olen ensimmäisen kerran elämässäni löytänyt Topon kanssa siinä mielessä yhteisen sävelen, että saan turhan uhmakiukun loppumaan, keskittämällä pikkuherran huomion muualle. Asia jota olen Topon kanssa opetellut vuosia, vuosia ja jälleen vuosia. Nyt kiukun saa ainakin kiukkuasteikolla roimasti laimentumaan taikasanoilla "pusu" (jolloin Topo jalosti tarjoaa pehmoista poskeaan pussattavaksi) tai "puhelin, pir pir", johon kiukkuava miehenalku vastaa samointein "haloo".

Ehkä olisin pystynyt samaan jo viime talvena? Jollen olisi ollut valvomisesta, huolehtimisesta, pitkistä työpäivistä ja noh: ylipäänsä elämästä täysin uupunut. Ehkä olisin nähnyt samoja piirteitä, tuntenut tuota suurta rakastumisen tunnetta sydämessäni, mikäli silmäni olisivat olleet enemmän auki? En osaa sanoa. Osaan vain sanoa, että joka ainoa päivä, hyvä tai huono, rakastan trioa, luonnollisesti maailman eniten. Mutta tämä kesä: kesä 2017,
 on ollut tähän mennessä Topon ja äidin rakastumisen kesä. Jatkukoon samaa tahtia... Kiitos!

Hetki Yksin

Tein jotain minulle hullun villiä eilen: Miehen ottaessa päiväksi täyden vetovastuun triosta (tai tivolista, kuten hän asian ilmaisi. Rakkailla lapsilla on monta nimeä, ja sitä rataa...) ostin bussilipun Porvooseen. Huristelin sinne viettämään aurinkoista lauantai-iltapäivää. Ilman kummempaa seuraa, kuin me, myself and I. Ilman suunnitelman suunnitelmaa, saatikka yhtäkään "pakko nähdä"-paikkaa, kauppaa, tai taidenäyttelyä.

Päädyin ensin istumaan joen rantaan terassille. Tunsin oloni noh… yksinäiseksi. Räpläsin puhelintani, enkä osannut oikein nauttia siitä, että sain tehdä tasan tarkkaan mitä m i n ä haluan. Mihinkään ei ollut kiire. Laineet liplattivat, aurinko porotti, kuulin jopa omat ajatukseni selkeästi. Mutta silti en osannut täysin nauttia tilanteesta. Koska olin yksin. Olin ihan varma, että kaikki muut terassilla istukselijat heittivät minua kohti salaa sääliviä katseita "voi mamma parkaa, istua tuossa nyt kauniina kesäpäivänä ilman muuta seuraa, kuin pinkki puhelin". Todellisuudessa: kukaan tuskin edes kiinnitti minuun huomiota.

Terassilta siirryin samoilemaan vanhaan kaupunkiin, josta hetken päämäärettömän tarpomisen jälkeen suunnistin tuttuun joenranta bistroon syömään lounasta. Lounaspaikassa, halutessani, olisin voinut unohtaa sen yksinolemisen. Minulla nimittäin olisi niin sanotusti flaksi käynyt sen sileän tien. Mikäs sen mukavampaa, kuin tiedostaa, ettei tarvitse kuin tehdä entre joenrannan terassille, kun seuraa löytyisi samoin tein. Herra X oli 78 vuotias, noin neljän promillen mukavassa nousutuiterissa oleva puhelias miekkonen. Hänkin oli ilmeisesti lounaalla. Hänen lounaansa oli jotain ruoskeahkoa juomaa, jota tarjoiltiin puolen litran laseista. Lounassalaattini syömiseen kuluvana aikana ehdin oppia, että Porvoossa ei ole stripteasea, vaan tanssia pitää itse. Tämän lisäksi herra X jutteli kovasti Remusta. Tämän lisäksi sain kuulla epäselvähköä tarinaa yhdestä vessasta, monesta sinne jonottajasta, laivayhtiöstä ja seksistä. Yrittäessäni keskittyä lounassalaattiin ja ikävänä ihmisenä olla keskittymättä herra X:n päädyin käymään whatsapp keskustelua hyvän ystäväni kanssa. Raportoiden lounasseuralaisestani, sekä lopulta käyden muutenkin syvempää keskustelua aiheesta "voihan elämä". Whatsapp keskustelu piristi kovasti, totesin, että en enää tunne olevani niin yksin. Sekä, että olen melko surkea tässä yksin olemisessa. Onnistuin nimittäin siinä suurinpiirtein vartin sisällä sopimaan jopa kahdet ystävätreffit samalle päivälle. Se siitä hienosta "me myself and i"-ajatuksesta…

Vaikka siellä aurinkoisella terassilla yksinolo tuntui ehkä hieman epämukavalta, niin noin lähtökohtaisesti minusta ei millään muotoa ole epämukavaa olla yksin. Viimeiset kaksi viikkoa ovat ensimmäiset viikkoni "aikuisena", jolloin olen äiti, en käy töissä, mutta kotona ei pääsääntöisestä päivisin ole lisäkseni muita, kuin yksi kappale mustia villakoiria. Olen siis viettänyt enemmän aikaa yksin viimeisen kahden viikon aikana, kuin luultavasti yhteensä viimeiseen pariin vuoteen. Olen ehtinyt ajatella. Pestä ja pakat pois talvivaatteita. Ja ajatella lisää. Kävellä ihan tolkuttoman paljon joka päivä. Sekä ajatella vielä vähän lisää. Välillä ajatukseni ovat ahdistaneet, välillä itkettäneet, välillä ne ovat olleet hyviä ajatuksia. Juuri sellaistahan se elämäkin on: hyvää, ei niin hyvää, ihanaa, surkeaa, kaikkea tuota vuoronperään.

Yksi asia jota olen miettinyt on kirjoittaminen… Olen lukenut viime viikkoina paljon blogeja. Kahlannut läpi niitä, joita olen satunnaisesti seurannut pidemmän aikaan, sekä tutustunut minulle uusiin blogeihin. Olen plärännyt läpi blogien, sekä bloggaajien instatilejä ja niiden mystoreja. Olen miettinyt, että hitsi miten hienoa, että niinkin moni pystyy tekemään itselleen uran ja tuomaan pöytään leivän bloggaamalla, lataamalla kuvia instaan ja kuvaamalla niitä mystoreja. Siistiä! Oikeasti!

Samalla olen todennut, että minusta ei olisi ikinä siihen. Olen siinä mielessä bad-mama, että kyllä: lataan omalle instatililleni kuvia lapsistani. Vilauttelen heitä satunnaisesti facebook-tililläni, aiemmin he näkyivät enemmänkin blogissani. Minun poikani ovat elämäni suurin saavutus, magein juttu, ja luonnollisesti ihan mahdottoman söpöjä tapauksia, joten miksi piilottelisin heitä? Jotenkin minun on niin vaikea kuvitella, että tulevaisuudessa heiltä jäisi joku työpaikka saamatta, joku tyttö/poikaystävä dumppaisi heidät, tai heidän pitäisi hakeutua terapeutin pakeille siksi, että heidän äitinsä on ladannut nettiin kuvia heistä. Kuvia joissa he näyttävät, ainakin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä, hirvittävän söpöiltä. Kuvat ovat satunnaisia kuvia, yksi otos silloin, toinen tällöin... Eliaksen ja Topon kasvaessa, olen tietoisesti jättänyt heidän kuviensa "levittelyn" vähemmälle, Sampun vilkkuessa useammassakin otoksessa.  Kuvat ovat siis mielestäni ok. (tämä siis vain minun oma mielipiteeni). Mutta että jakaa blogissa ja instagramissa esimerkiksi yksityiskohtaisemmin elämäni iloja ja suruja, kuvata perhetapahtumia: siihen minusta ei vain ole. Näiden asioiden kanssa olen mielelläni yksin. Minun ajatusteni, minun elämäntapahtumieni.

Mitä enemmän olen asiaa päässäni pyöritellyt, sitä enemmän olen tullut siihen johtopäätökseen, että jatkossa haluan jakaa mietteeni ja kuulumiseni kasvokkain: ystävien, kavereiden, naapureiden, vertaistuttujen kanssa.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, niin tämä puuha on minulla verissä. Mutta samalla jokin asia, jokin pieni juttu, on omalla tavallaan jarruttanut puuhaani. Olen kirjoittanut suurinpiirtein mitä sylki suuhun tuo. Samalla ollen kirjoittamatta niistä kipeimmistä asioista, tai onnellisimmista. Olen halunnut olla niiden asioiden kanssa, mitä tulee ns. "blogimaailmaan": yksin.

Lauantaina, 3.8.2013 keksin, että alan kirjoittamaan blogia arjestamme. Sen jälkeen tekstejä on tullut suellettua maailmalle pitkälti yli sata. Hullua! Sehän on melkein kirjan verran. Noh, itsesasiassa: se on kirjan verran. Olen saanut ihania kommentteja, niin paljon vertaistukea, kannustusta, kauniita ajatuksia puettuna sanoiksi kommenttikenttiin. Näistä kaikista olen aina kiitollinen. Enkä unohda niitä, kun jatkan matkaa. Näiden vuosien aikana olen myös oppinut, että en todellakaan oikeasti ole yksin. Vaan niinä hetkinä, kun mies viihdyttää tivolia, ja omien ajatusteni käydessä liian, noh… yksinäisiksi, löytyy elämästäni liuta mahtavia ihmisiä, joille voin laittaa vaikka whatsapp viestiä, tyylillä "et ikinä arvaa mitä mulle tapahtui", tai "hei, ehtisitkö pikakahville".