Eilen illalla laitoin äidilleni ja siskolleni viestin "Topo sai korkeimman vammaistuen 30.9.2019 asti ja puolelta vuodelta takautuvasti. Kauhea duuni, mutta kannatti pitää pintansa. Suru tulee, kun ajattelee niitä vanhempia, jotka eivät jaksa joka asiasta vääntää. Mikään kun ei tunnu tulevan, ilman että pitää olla tiukkana".
Tämä vääntö oli saanut alkunsa jo reilu vuosi sitten, hakiessamme jatkoa Topon vammaistuelle. Topon lääkärinlausunnossa sattui olemaan viittaus siihen, että herran vointi oli hetken ollut parempi. Tähän tartuttiin ja tuki tiputettiin. Koska, kuulemma, lapsi tarvitsi yhä vuorokaudenympäristä valvontaa ja hoitoa, mutta tilanne oli aiempaan verrattuna parempi. Sitä muutamaa viikkoa kestänyttä parempaa jaksoa seurasi vaikein syksy ja talvi hetkeen. Soitoista hoitavan tahon suuntaan tuli jotakin lähes jokapäiväistä. Koulusta tuli palautetta, että eivät pian pysty enää takaamaan lapsen turvallisuutta koulupäivien aikana, voinnin ollessa ihan mitä sattuu. Uutta lääkärinlausuntoa emme Topolle lukuisista pyynnöistä huolimatta saaneet. Ennen tänä syksynä ollutta "vuosihuoltoa" kaupungin avokuntoutuspalveluissa. Jossa lääkäri oli miehen ja allekirjoittaneen kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että korkein tuki lapsukaiselle kuuluu ja kirjoitti perusteellisen lausunnon, jolla haimme tukea uudelleen.
Eilen työpaikalla kävimme esimieheni kanssa läpi työtilannetta. Erään tehtävän kohdalla hän totesi "tämän asian kanssa pitää vain osata olla tiukkana". Totesin tyynesti, että tätä nykyä osaan sen asian melko hyvin. Asiaa sen kummemmin perustelematta.
Tiukkana oleminen on jotain, joka ei kuulu perusluonteenpiirteisiini. Se on jotain, jota olen trion äitinä oppinut. Vuosien saatossa. Yrittäessäni järjestää elämästä niin helppoa, kuin se näissä olosuhteissa olla voi. Oppien karvaamman kautta, että se mikä periaatteessa kuuluu perheelleni, on todellisuudessa jotain, joka saavutetaan tiukkana olemisen, yrittämisen ja ennenkaikkea jaksamisen kautta.
Ensimmäinen tiukkana olemisen ja jaksamisen-opettelukierros oli aikanaan, vuosia vuosia sitten, kun haimme kuntouttavaa päivähoitopaikkaa Eliakselle. Oli lausunnot, suositukset, kaikki paperit kunnossa Silti päädyin keskellä koomaväsymystä käymään itkuista keskustelua erään kaupunkimme "päiväkotijehun" kanssa siitä, miten olen kuulemma kylmä äiti, kun väen vängällä olen laittamassa lastani kesken vuotta (helmikuussa) päivähoitoon. Kun olisi lapselle oikein odottaa seuraavaa syksyä. Otin tuolloin ensimmäiset haparoivat askeleet tiukkana olemisen polulla: Pidin puoleni, ennenkaikkea puolustin lapseni parasta:kaikkien niiden kyyneleidenkin keskellä. Ja niin Elias aloitti päiväkotiuransa maaliskuun alusta. Silti en ikinä tule unohtamaan keskellä päivää käytyä keskustelua, jonka aikana kuulin olevani "kylmä äiti".
Pisin vääntö koski tilapäishoitoa. Asia josta ensimmäistä keskustelua käytiin Lastenlinnassa, Eliaksen ja Topon ollessa vielä pienen pieniä poikasia. Miehen ja allekirjoittaneen torpatessa idean täysin, Seuraavaksi pariksi vuodeksi. Jolloin totesimme, että pikku-ukkojen sairastumisen aiheuttama hurlumhei ei ollut mikään ohimenevä vaihe, se oli lähinnä "state of mind". Jotain pysyvää. Jälleen olivat lausunnot kunnossa, puollot kunnossa, tässä vaiheessa jopa laki sanoi, että lasten tilapäishoito pitäisi jollain tapaa järjestää. Silti, runsaan vuoden ajan saimme kuulla kotikaupungiltamme, että asia ei tule järjestymään. Tuosta väännöstä ja taistosta muistan kirkkaimpana sen, kun lamauttavan väsymyksen keskellä vastasin puhelimeen. Soittaja oli Eliaksen ja Topon (tätä nykyä Sampun) puheterapeutti. Muistan vieläkin hänen sanansa, kuin hän olisi lausunut ne tänään aamulla "Mari, sä kuulostat ihan hirveän väsyneeltä. Mutta jaksa vielä hetki. Te olette ihan loppusuoralla". Nuo sanat saivat tsemppaamaan, jaksamaan, vääntämään ja taistelemaan vielä hetken. Juuri sen verran, että tilapäishoitoasiat järjestyivät.
Niin, mikään ei tunnut tapahtuvan ilman vääntöä. Jaksamista. Tietoisuutta siitä, mitä palveluita perheellesi kuuluu, mitä arkea ja elämää helpottavia palveluita on mahdollista saada. Olen myös oppinut, että näitä vääntöjä ja taistoja ei jaksa yksin. Ilman tukiverkkoa, viisaampien ihmisten apuja, läheisten tsemppausta. Siksi kirjoitin eilen äidilleni ja siskolleni, että suru tulee, kun ajattelee kaikkia niitä vanhempia, jotka eivät jaksa. Tai jotka eivät tiedä, mitä heidän perheelleen kuuluisi.
Jokaiselle tsempparille haluaisin sanoa, että jaksa vielä hetki, yritä jaksaa vääntää vielä hetken verran, taistella vielä vähän lisää. Hae tietoa, vertaistukiryhmiä, verkostoidu. Yksin ei jaksa. Ennenkaikkea. yksin ei tarvitse jaksaa!
Itse haluaisin sanoa kiitos puheterapeutillemme, joka tsemppasi, kun tarvitsin tsemppausta enemmän, kuin koskaan aiemmin. Miehelle ja perheelleni jotka ovat kuunnelleet, kerta toisensa jälkeen. Valaneet uskoa ja olleet tukena. Sekä Jaatinen Ry:n viisaille työntekijöille ja vertaisvanhemmille: paikka josta löytyy tietoa, taitoa, sekä roppakaupalla kokemusta, siinä vaiheessa kun itseltä ovat tiedot, ja taidot hukassa, sekä usko koetuksella. Juuri tänään, juuri tällä hetkellä koen, että mitä tulee meidän lössiime, palvelut ovat kunnossa. Otan hengähdystauon, mietin muita asioita ja valmistaudun henkisesti siihen, että jatkoa seuraa. Ja siirrän asiat joita olen oppinut, mukanani työelämään. Tiedän, että vaikka se ei ole perusluonteenpiirteeni, niin tätä nykyä voin ilme värähtämättä todeta "osaan nykyään melko hyvin olla tiukkana".
maanantai 6. marraskuuta 2017
lauantai 4. marraskuuta 2017
Sulkeutuvia Ovia
"Pitkän, surullisen ja rankan matkan olemme kanssanne kulkeneet. Nyt yritämme jatkaa sitä omin jaloin".
To-do-listalla oli laittaa sähköpostia tulevasta Linnakeikasta Sampun päiväkotiin, puheterapeutille, sekä Linnaan "luottohoitajalle". Aiemmin, eritoten joskus vuosia sitten, keikat aiheuttivat pelkoa, paniikkia, unettomia öitä. En kuunaan olisi tuolloin voinut kuvitella, että jossain vaiheessa elämää Linnakeikkaan liittyvät asiat ovat aivan peruskauraa. Siitä on tullut yksi to-do-listan perus-hoidettavista asioista. Asia, joka hoitamisen jälkeen merkataan hoidetuksi siltä to-to-listalta.
En kuunaan tuolloin olisi osannut kuvitella, että eteen tulee päivä, pikemmin kuin arvasimmekaan, kun laitamme epilepsiaosaston oven perässämme kiinni, ajatuksella "tänne emme palaa, tämä osa elämäämme on ohi".
Saimme ensikosketuksen paikkaan, joka vuosien saatossa alkoi ajoittaen arjen keskusteluissa kulkea lempinimellä "Töölön kaupunkikämppä"; melko tasan tarkkaan 11vuotta ja neljä kuukautta sitten. Puoli vuotiaan esikoisen kanssa. Eliaksen: joka oli alkanut nykiä hassusti, eritoten unilta herätessään. Neitsytvisiitiltä lähdimme kotiin lääkereseptin, sekä diagnoosin kanssa. Eliaksella oli imeväisikäisen, paikallisalkuinen epilepsia. Mitä epilepsiagenreen tulee: kuulemma pala kakkua. Parin vuoden ikään asti syödään lääkkeitä, sen jälkeen voimme unohtaa koko seuralaisen olemassaolon.
Puoltatoista vuotta myöhemmin istuin nenäliinapaketti sylissäni kuuntelemassa, miten taaperoikäinen esikoiseni sai tuomion elinikäisestä seuralaisesta: suuresta tuntemattomasta. En ollut ikinä aiemmin kokenut sellaista surun ja huolen määrää, jonka koin, kun kuulin ensimmäisen kerran, siinä huoneessa, nenäliinapaketti sylissäni, suuresta tuntemattomasta. Luulin, etten selviä. Selvisin.
Seuraavana vuonna kuskasimme samaan paikkaan tuolloin vajaan vuoden ikäisen kuopuksemme: Topon, joka oli saanut komplisoituneen kuumekouristuksen. Joitakin viikkoja myöhemmin tyyppi sai ensimmäisen diagnoosinsa: epilepsia. Samana vuonna poliklinikan hoitaja opetti "lääkärin toiveesta" allekirjoittaneelle kädestä pitäen ensiapulääkkeen annon. Taito, joka tuli tarpeeseen hyvinkin pian. Saman vuoden elokuussa, heti epilepsiaosaston auettua kesäsulun jälkeen, soitin osastolle puolihysteerisenä, itkien, itkun seasta tyrskien, että "me emme enää pärjää Eliaksen kanssa kotona. Hän ei tee mitään muuta, kuin kohtaile. Hänellä on kohtauksia koko ajan". Hyvin pian puhelun jälkeen osastolääkäri soitti takaisin. pyysi meitä pakkaamaan laukkumme ja tulemaan välittömästi kolmanteen kerrokseen: epilepsiaosastolle. Osastolla samainen lääkäri selvitti, että nyt olisi hyvä saada Elias pysymään aloillaan: että ainakin seuraavan tuntien aikana he yrittävät saada huoneessa olevalle videokameralle metsästettyä kohtauksia. 45 minuuttia myöhemmin eräs osaston ihanista hoitajista tuli huoneeseemme, ja ilmoitti, että saamme liikkua vapaasti osastolle. Kohtauksia on saatu videolle, niitä on nähty joka ainoan kerran, kun joku osaston henkilökunnasta on sattunut kurkkaamaan kameran suuntaan. Ensimmäistä osastokeikkaa seurasi lukematon määrä uusia osastokeikkoja. Pitkiä tunteja, unettomia öitä, toivon ja epätoivon vuoristorataa.
Kun ensimmäisestä käyntikerrasta oli kulunut noin viisi vuotta, istuin lamaantuneena, nenäliinapaketti sylissäni, kuuntelemassa, että lapsellani on kehitysvamma. Että Elias on kehitysvammainen. Itkin. Olin hysteerinen. Surin kaksi viikkoa yötä päivää. Vuotta myöhemmin lääkärin kanssa keskustellessa, noin niinkuin sivulauseessa totesimme, että olisi varmasti paras nyt antaa Topollekin kehitysvammadiagnoosi. Silloin en itkenyt, en ollut hysteerinen. Olin surullinen. Olin jo oppinut, että suru on jotain joka tulee aina kulkemaan mukanani. Kaikessa mitä ikinä teenkin. Välillä vaimeana, taustalla, välillä muistuttaen olemassaolostaan niin kovaäänisesti, että tuntuu että tukehdun. Tuolloin tiesin jo, että elämä ei lopu kehitysvammaan. Se ei itseasiassa edes muutu hirvittävän paljon.
Kuusi vuotta ensimmäisen Linna-käynnin jälkeen istuimme epilepsiapoliklinikalla, tutun lääkärin vastaanotolla. Periaatteessa hän oli jo eläkkeellä: ainakin mitä tuli ns potilastapaamisiin. Mutta meidän vuoksemme hän oli tehnyt poikkeuksen. Istuin lääkärin edessä jälleen pelokkaana, surun ja pelon lamauttamana, hysteerisenä. Ehkä hysteerisempänä, kuin koskaan aiemmin. Sylissäni minulla oli pieni poikavauva. Kysyin, että voiko vauva kuolla. Voivatko kohtaukset tappaa hänet. Sillä hetkellä tiesin, miltä tuntuu ihmisestä, joka on menettänyt toivonsa. Surin rankasti pientä vauvaani. Sekä itseäni äitinä: en tulisi koskaan kasvattamaa ns täysin tervettä lasta. En tulisi koskaan olemaan täysin terveen, n o r m a a l i n lapsen äiti.
11 vuotta... Kolme poikaa. Yksi suuri tuntematon. Kaksi kehitysvammadiagnoosia. Kymmeniä lääkemuutoksia, satoja levottomia, pelon täyteisiä, surullisia, suorastaan paniikinomaisia öitä. Saaveittain kyyneleitä. Kourallinen ihania uusia ystäviä, kohtalotovereita. Sitä kaikkea mahtuu 11 vuoteen.
Kirjoitan tutulle hoitajalle "Pitkän, surullisen ja rankan matkan olemme kanssanne kulkeneet. Nyt yritämme jatkaa sitä omin jaloin". Minua ei pelota. Enkä tunne haikeutta. Luotan vahvasti siihen, että jalkamme kantavat. Vielä pari keikkaa. Sitten se on siinä. Sitten ovi, jonka avasimme ensimmäisen kerran 11 vuotta ja neljä kuukautta sitten, sulkeutuu takanamme.
To-do-listalla oli laittaa sähköpostia tulevasta Linnakeikasta Sampun päiväkotiin, puheterapeutille, sekä Linnaan "luottohoitajalle". Aiemmin, eritoten joskus vuosia sitten, keikat aiheuttivat pelkoa, paniikkia, unettomia öitä. En kuunaan olisi tuolloin voinut kuvitella, että jossain vaiheessa elämää Linnakeikkaan liittyvät asiat ovat aivan peruskauraa. Siitä on tullut yksi to-do-listan perus-hoidettavista asioista. Asia, joka hoitamisen jälkeen merkataan hoidetuksi siltä to-to-listalta.
En kuunaan tuolloin olisi osannut kuvitella, että eteen tulee päivä, pikemmin kuin arvasimmekaan, kun laitamme epilepsiaosaston oven perässämme kiinni, ajatuksella "tänne emme palaa, tämä osa elämäämme on ohi".
Saimme ensikosketuksen paikkaan, joka vuosien saatossa alkoi ajoittaen arjen keskusteluissa kulkea lempinimellä "Töölön kaupunkikämppä"; melko tasan tarkkaan 11vuotta ja neljä kuukautta sitten. Puoli vuotiaan esikoisen kanssa. Eliaksen: joka oli alkanut nykiä hassusti, eritoten unilta herätessään. Neitsytvisiitiltä lähdimme kotiin lääkereseptin, sekä diagnoosin kanssa. Eliaksella oli imeväisikäisen, paikallisalkuinen epilepsia. Mitä epilepsiagenreen tulee: kuulemma pala kakkua. Parin vuoden ikään asti syödään lääkkeitä, sen jälkeen voimme unohtaa koko seuralaisen olemassaolon.
Puoltatoista vuotta myöhemmin istuin nenäliinapaketti sylissäni kuuntelemassa, miten taaperoikäinen esikoiseni sai tuomion elinikäisestä seuralaisesta: suuresta tuntemattomasta. En ollut ikinä aiemmin kokenut sellaista surun ja huolen määrää, jonka koin, kun kuulin ensimmäisen kerran, siinä huoneessa, nenäliinapaketti sylissäni, suuresta tuntemattomasta. Luulin, etten selviä. Selvisin.
Seuraavana vuonna kuskasimme samaan paikkaan tuolloin vajaan vuoden ikäisen kuopuksemme: Topon, joka oli saanut komplisoituneen kuumekouristuksen. Joitakin viikkoja myöhemmin tyyppi sai ensimmäisen diagnoosinsa: epilepsia. Samana vuonna poliklinikan hoitaja opetti "lääkärin toiveesta" allekirjoittaneelle kädestä pitäen ensiapulääkkeen annon. Taito, joka tuli tarpeeseen hyvinkin pian. Saman vuoden elokuussa, heti epilepsiaosaston auettua kesäsulun jälkeen, soitin osastolle puolihysteerisenä, itkien, itkun seasta tyrskien, että "me emme enää pärjää Eliaksen kanssa kotona. Hän ei tee mitään muuta, kuin kohtaile. Hänellä on kohtauksia koko ajan". Hyvin pian puhelun jälkeen osastolääkäri soitti takaisin. pyysi meitä pakkaamaan laukkumme ja tulemaan välittömästi kolmanteen kerrokseen: epilepsiaosastolle. Osastolla samainen lääkäri selvitti, että nyt olisi hyvä saada Elias pysymään aloillaan: että ainakin seuraavan tuntien aikana he yrittävät saada huoneessa olevalle videokameralle metsästettyä kohtauksia. 45 minuuttia myöhemmin eräs osaston ihanista hoitajista tuli huoneeseemme, ja ilmoitti, että saamme liikkua vapaasti osastolle. Kohtauksia on saatu videolle, niitä on nähty joka ainoan kerran, kun joku osaston henkilökunnasta on sattunut kurkkaamaan kameran suuntaan. Ensimmäistä osastokeikkaa seurasi lukematon määrä uusia osastokeikkoja. Pitkiä tunteja, unettomia öitä, toivon ja epätoivon vuoristorataa.
Kun ensimmäisestä käyntikerrasta oli kulunut noin viisi vuotta, istuin lamaantuneena, nenäliinapaketti sylissäni, kuuntelemassa, että lapsellani on kehitysvamma. Että Elias on kehitysvammainen. Itkin. Olin hysteerinen. Surin kaksi viikkoa yötä päivää. Vuotta myöhemmin lääkärin kanssa keskustellessa, noin niinkuin sivulauseessa totesimme, että olisi varmasti paras nyt antaa Topollekin kehitysvammadiagnoosi. Silloin en itkenyt, en ollut hysteerinen. Olin surullinen. Olin jo oppinut, että suru on jotain joka tulee aina kulkemaan mukanani. Kaikessa mitä ikinä teenkin. Välillä vaimeana, taustalla, välillä muistuttaen olemassaolostaan niin kovaäänisesti, että tuntuu että tukehdun. Tuolloin tiesin jo, että elämä ei lopu kehitysvammaan. Se ei itseasiassa edes muutu hirvittävän paljon.
Kuusi vuotta ensimmäisen Linna-käynnin jälkeen istuimme epilepsiapoliklinikalla, tutun lääkärin vastaanotolla. Periaatteessa hän oli jo eläkkeellä: ainakin mitä tuli ns potilastapaamisiin. Mutta meidän vuoksemme hän oli tehnyt poikkeuksen. Istuin lääkärin edessä jälleen pelokkaana, surun ja pelon lamauttamana, hysteerisenä. Ehkä hysteerisempänä, kuin koskaan aiemmin. Sylissäni minulla oli pieni poikavauva. Kysyin, että voiko vauva kuolla. Voivatko kohtaukset tappaa hänet. Sillä hetkellä tiesin, miltä tuntuu ihmisestä, joka on menettänyt toivonsa. Surin rankasti pientä vauvaani. Sekä itseäni äitinä: en tulisi koskaan kasvattamaa ns täysin tervettä lasta. En tulisi koskaan olemaan täysin terveen, n o r m a a l i n lapsen äiti.
11 vuotta... Kolme poikaa. Yksi suuri tuntematon. Kaksi kehitysvammadiagnoosia. Kymmeniä lääkemuutoksia, satoja levottomia, pelon täyteisiä, surullisia, suorastaan paniikinomaisia öitä. Saaveittain kyyneleitä. Kourallinen ihania uusia ystäviä, kohtalotovereita. Sitä kaikkea mahtuu 11 vuoteen.
Kirjoitan tutulle hoitajalle "Pitkän, surullisen ja rankan matkan olemme kanssanne kulkeneet. Nyt yritämme jatkaa sitä omin jaloin". Minua ei pelota. Enkä tunne haikeutta. Luotan vahvasti siihen, että jalkamme kantavat. Vielä pari keikkaa. Sitten se on siinä. Sitten ovi, jonka avasimme ensimmäisen kerran 11 vuotta ja neljä kuukautta sitten, sulkeutuu takanamme.
keskiviikko 1. marraskuuta 2017
Rakkaus
Rakkaus... Se arjessa ja elämässä suurin kantava voima. Olen niin monen monta kertaa saanut kuulla kysymyksen, "miten sä jaksat" tai suoran toteamuksen "en ymmärrä miten sä jaksat". Ikinä ei ole tarvinnut epäröidä mitä kysymykseen, tai toteamiseen vastata: jaksan, koska on olemassa se Rakkaus.
Olen pohjattoman, äärettömän, loputtoman ylpeä pojistani, pojistamme. Rakastan heitä pohjattoman, äärettömän, loputtoman paljon. Siksi olen kaikille ja joka suuntaan todennut, että jaksan koska olen heidän äitinsä. Koska rakastan heitä niin, että sydän pakahtuu. Sanon sen Eliakselle, Topolle ja Sampulle ääneen, joka ainoa päivä. Sanon sen, kun meillä on lempeä hetki. Sanon sen, kun koko konkkaronkka on kiukutellut kilpaa. Paras palkinto on saada se sanottuna, tai elein kerrottuna takaisin. Eliaksen sanoessa "äiti, minä rakastan sinua", Sampun rynnätessä syliin eskaripäivän jälkeen, Topon kiivetessä syliini, painaen päänsä olkapäätäni vasten, kun istun rappusilla: ihmettelemässä elämää, tai juttelemassa puhelimessa ystävän kanssa.
Siitä tulee ensi viikolla kuluneeksi 12 vuotta, kun Elias pimeänä syysyönä putkahti maailmaan. Tai noh putkahti ja putkahti: kyllä sen putkahtamisen eteen duunia tehtiin. 11.11.2005, kello 23.32 pitkien ja kivuliaiden duunituntien jälkeen pieni rääpäle nostettiin rinnalleni. Koko maailma muuttui siinä silmänräpäyksessä. Ikuisesti. Lopullisesti. Olin toki sitä ennenkin rakastanut. Ollut rakastunut. Mutta silloin, syksyn pikkuhiljaa kääntyessä talveksi, rakastuin ja rakastin tavalla, jota en ollut ikinä tehnyt aiemmin. Silloin ymmärsin, mitä tarkoittaa olla leijonaemo, mennä läpi harmaan kiven, asettaa täysin, pyytteettömästi, toisen ihmisen tarpeet 100% omien tarpeiden edelle.
Maailma ja elämä on heitellyt kovin tuon päivän ja hetken jälkeen. Yön pimeinä tunteina, liikaa valvoneena, ajoittain huolesta ja surusta puolitoivottomana, olen miettinyt, että miksi me halusimme perheen. Siis lapsiperheen. Eikö luppakorvakani, tai koiranpentu olisi riittänyt. Ajatus on ollut ohikiitävä, se on suhannut päässäni nanosekunnin verran, valonnopeudella. Kadotakseen yhtä nopeasti, kuin se siihen yliväsyneeseen päähän jostain tuli pikavisiitille. Kun olen ottanut syliini poikani, joka ei ole voinut nukkua painajaisten, flunssan, mahataudin, tai aina vain, yö toisensa jälkeen jatkuvien epilepsiakohtauksien vuoksi, ajatusta ei ole enää ollut olemassa. Silloin päähän ja ajatuksiin on vain mahtunut Rakkaus. Suunnaton halu suojella, poistaa pienen pojan maailmasta kaikki paha. Ajatus siitä, että hän ansaitsee vain kaikkea hyvää. Kaikkea parasta.
Olen ajoittain ollut maailmalle ja elämälle vihainen siitä, että pienten lasten pitää joutua kärsimään niin paljon, kuin trio ajoittain on kärsinyt. Ollut täysin aseeton elämän surullisten ja vaikeiden asioiden edessä. Ollut loputtoman poikki, kyllästynyt, kulkenut sumussa. Mutta silti, kaikessa: mukana kulkee koko ajan Rakkaus. Muistuttamassa miksi pitää jaksaa, miksi pitää yrittää tsempata vähän lisää, miksi sieltä sumusta pitää yrittää päästä pois.
12 vuotta. Se tuntuu loputtomalta ajanjaksolta, samalla kuin se on pieni silmänräpäys: Elias, jonka uumoilen parin seuraavan vuoden sisällä kasvan ohitseni, mitä tulee pituuteen, ja jonka pieneksi jääneet bränikät talvilenkkarit voin sujuvasti ottaa itselleni käyttöön, on äidin sydämessä yhä ja aina se pieni rääpäle: Jota rakastaa, johon on rakastunut ja jota haluaa suojella kaikilta maailman pahuuksilta. Sen rääpäleen kanssa me suunnitelemme tällä hetkellä 12 vuotis kekkereitä, poemme pre-murrosikää (äiti ja lapsi vuoronperään), keskustelemme toppahousujen tärkeydestä sekä siitä, että Roope on rakas. Elias jaksaa päivä toisensa jälkeen hämmästyttää äiti-ihmistä empaattisuudellaan ja suurella sydämellään. Kuten tänään aamulla:
Eilen painoin työpäivän jälkeen palaveeraamaan. Kotiutuen siinä iltauutisten hujakoilla. Suunnaten iltapalan kanssa suoraan sänkyyn. Matkalla tarkistaen, että trio on sovituilla treffeillä nukkumatin kanssa. Tänään päivä alkoi huushollissa normipäivän tavoin: kiire, kiire, kiire. Trion vaatteet hukassa, omat vaatteet hukassa, Sampu ei halua eskariin, Elias ei halua syödä puuroa, Topon protestoidessa lääkkeitä, pukemista, sitä että iPad pitäisi antaa kädestä pois pukemisten ajan ja maailmanmenoa noin ylipäänsä. Kesken kiireen Elias ilmoitti tärkeänä, että hänellä on allekirjoittaneelle yllätys. Repusta hän kaivoi maailman liikuttavimman piirustuksen, maailman liikuttavimmalla, itsekirjoitetulla tekstillä. Kiire pysähtyi hetkeksi. Ja päällimmäiseksi olotilaksi vyöryi Rakkaus. Se voimista kantavin.
Niin ja Elias: Rakastan vaikket kävisikään!
Olen pohjattoman, äärettömän, loputtoman ylpeä pojistani, pojistamme. Rakastan heitä pohjattoman, äärettömän, loputtoman paljon. Siksi olen kaikille ja joka suuntaan todennut, että jaksan koska olen heidän äitinsä. Koska rakastan heitä niin, että sydän pakahtuu. Sanon sen Eliakselle, Topolle ja Sampulle ääneen, joka ainoa päivä. Sanon sen, kun meillä on lempeä hetki. Sanon sen, kun koko konkkaronkka on kiukutellut kilpaa. Paras palkinto on saada se sanottuna, tai elein kerrottuna takaisin. Eliaksen sanoessa "äiti, minä rakastan sinua", Sampun rynnätessä syliin eskaripäivän jälkeen, Topon kiivetessä syliini, painaen päänsä olkapäätäni vasten, kun istun rappusilla: ihmettelemässä elämää, tai juttelemassa puhelimessa ystävän kanssa.
Siitä tulee ensi viikolla kuluneeksi 12 vuotta, kun Elias pimeänä syysyönä putkahti maailmaan. Tai noh putkahti ja putkahti: kyllä sen putkahtamisen eteen duunia tehtiin. 11.11.2005, kello 23.32 pitkien ja kivuliaiden duunituntien jälkeen pieni rääpäle nostettiin rinnalleni. Koko maailma muuttui siinä silmänräpäyksessä. Ikuisesti. Lopullisesti. Olin toki sitä ennenkin rakastanut. Ollut rakastunut. Mutta silloin, syksyn pikkuhiljaa kääntyessä talveksi, rakastuin ja rakastin tavalla, jota en ollut ikinä tehnyt aiemmin. Silloin ymmärsin, mitä tarkoittaa olla leijonaemo, mennä läpi harmaan kiven, asettaa täysin, pyytteettömästi, toisen ihmisen tarpeet 100% omien tarpeiden edelle.
Maailma ja elämä on heitellyt kovin tuon päivän ja hetken jälkeen. Yön pimeinä tunteina, liikaa valvoneena, ajoittain huolesta ja surusta puolitoivottomana, olen miettinyt, että miksi me halusimme perheen. Siis lapsiperheen. Eikö luppakorvakani, tai koiranpentu olisi riittänyt. Ajatus on ollut ohikiitävä, se on suhannut päässäni nanosekunnin verran, valonnopeudella. Kadotakseen yhtä nopeasti, kuin se siihen yliväsyneeseen päähän jostain tuli pikavisiitille. Kun olen ottanut syliini poikani, joka ei ole voinut nukkua painajaisten, flunssan, mahataudin, tai aina vain, yö toisensa jälkeen jatkuvien epilepsiakohtauksien vuoksi, ajatusta ei ole enää ollut olemassa. Silloin päähän ja ajatuksiin on vain mahtunut Rakkaus. Suunnaton halu suojella, poistaa pienen pojan maailmasta kaikki paha. Ajatus siitä, että hän ansaitsee vain kaikkea hyvää. Kaikkea parasta.
Olen ajoittain ollut maailmalle ja elämälle vihainen siitä, että pienten lasten pitää joutua kärsimään niin paljon, kuin trio ajoittain on kärsinyt. Ollut täysin aseeton elämän surullisten ja vaikeiden asioiden edessä. Ollut loputtoman poikki, kyllästynyt, kulkenut sumussa. Mutta silti, kaikessa: mukana kulkee koko ajan Rakkaus. Muistuttamassa miksi pitää jaksaa, miksi pitää yrittää tsempata vähän lisää, miksi sieltä sumusta pitää yrittää päästä pois.
12 vuotta. Se tuntuu loputtomalta ajanjaksolta, samalla kuin se on pieni silmänräpäys: Elias, jonka uumoilen parin seuraavan vuoden sisällä kasvan ohitseni, mitä tulee pituuteen, ja jonka pieneksi jääneet bränikät talvilenkkarit voin sujuvasti ottaa itselleni käyttöön, on äidin sydämessä yhä ja aina se pieni rääpäle: Jota rakastaa, johon on rakastunut ja jota haluaa suojella kaikilta maailman pahuuksilta. Sen rääpäleen kanssa me suunnitelemme tällä hetkellä 12 vuotis kekkereitä, poemme pre-murrosikää (äiti ja lapsi vuoronperään), keskustelemme toppahousujen tärkeydestä sekä siitä, että Roope on rakas. Elias jaksaa päivä toisensa jälkeen hämmästyttää äiti-ihmistä empaattisuudellaan ja suurella sydämellään. Kuten tänään aamulla:
Eilen painoin työpäivän jälkeen palaveeraamaan. Kotiutuen siinä iltauutisten hujakoilla. Suunnaten iltapalan kanssa suoraan sänkyyn. Matkalla tarkistaen, että trio on sovituilla treffeillä nukkumatin kanssa. Tänään päivä alkoi huushollissa normipäivän tavoin: kiire, kiire, kiire. Trion vaatteet hukassa, omat vaatteet hukassa, Sampu ei halua eskariin, Elias ei halua syödä puuroa, Topon protestoidessa lääkkeitä, pukemista, sitä että iPad pitäisi antaa kädestä pois pukemisten ajan ja maailmanmenoa noin ylipäänsä. Kesken kiireen Elias ilmoitti tärkeänä, että hänellä on allekirjoittaneelle yllätys. Repusta hän kaivoi maailman liikuttavimman piirustuksen, maailman liikuttavimmalla, itsekirjoitetulla tekstillä. Kiire pysähtyi hetkeksi. Ja päällimmäiseksi olotilaksi vyöryi Rakkaus. Se voimista kantavin.
Niin ja Elias: Rakastan vaikket kävisikään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


