IkäKriisi

Kuten aiemmin mainitsin, tuli lomamatkan aikana täytettyä pyöreitä. Koko viikko on reissun jälkeenkin ollut yhtä juhlaviikkoa; olen ehtinyt illalliselle hyvän ystävän kanssa, perjantaina viinille töiden jälkeen toisen ystävän kanssa, olen saanut kukkia, shampanjaa ja muita ihania lahjoja. Olen ylipäänsä tuntenut itseni, hmmm… hyvin erityiseksi. Voisin ihan oikeasti tottua tähän! Hauskinta kaikessa on se, että tiedossa on vielä omat + miehen, sekä jokusen ystävän nelikymppisjuhlat, joten tämä synttärihuuma ei ole vielä likimainkaan loppumaisillaan. Tämä siis ihan aidosti on juhlavuosi.

Huuman keskellä olen myös pohtinut, että pitäisikö tässä potea jonkinasteista ikäkriisiä. Neljäkymmentä… Se on tukevasti keski-ikäisen naisen ikä. Olen huomannut valokuvista, että silmieni alle on ilmestyneet pussit. Siis ei sellaiset valvomispussit; silmien alla tukevasti vuosia roikkuneet valvomispussit ovat muuttaneet muotoaan valvomispusseista -> ikä&valvomispusseiksi. En ole hirveän ulkonäkönokonuuka (kannustava ystäväni totesi jokunen vuosi sitten jo, että "jos sä et vieläkään ole alkanut käyttämään silmänympärysvoidetta, niin nyt se kuule taitaa olla jo myöhäistä"), mutta silmäpussikuvia tutkaillessa, samalla kun katsoo tv:stä taustalla pyörivää kotirouvaohjelmaa, jossa käydään botox-kutsuilla, hiipii mieleen ajatuksia, kuten "miksei, miksen mäkin voisi". Sen voin kertoa, että aika paljon siihen vaaditaan, että "minäkin voisin". Mutta ainakin elämä on opettanut, että älä koskaan sano ei koskaan.

Silmäpusseja lukuunottamatta en ole siis sen kummemmin ehtinyt potea ikäkriisiä. Ymmärrän kyllä, että tässä ei olla enää ihan eilisen teeren tyttöjä. Tai noh; tyttöjä ylipäänsä. Suvun uusinta tulokasta nuuskutellessa ja ihastellessa ei tarvitse enää tuntea ailahduksia vauvakuumesta; "koska mä olen jo sen ikäinen". Baarissa voi huvittuneena katsoa nuorempien miesten soidinmenoja, ajatellen "onneks mun ei tartte edes yrittää esittää viehättävää. Koska olen naimisissa JA noille liian vanha". Samaisten nuorempien miesten parkkeeratessa ystävättäreni ja minun viereeni, voi vain sanoa kyllästyneellä äänellä "kannattaa etsiä seuraava naislauma, me ollaan varattuja" ja lisätä mielessään perään "ja vanhoja".

Suuri kannustin epäikäkriiseilyn on ihana työtoverini. Reilut kymmenen vuotta vanhempi, elellen elämänsä parhaita vuosia. Aikaa harrastaa, liikkua, reissata, käydä illallisilla, elokuvissa, kissanristiäisissä, nauttia pitkistä lauantaiaamuista ja ottaa päikkärit töiden jälkeen, jos siltä tuntuu. Voi rauhassa lennellä lomalla maapallon toiselle puolelle, koska ainoa jonka perään pitää katsoa lentokoneessa on oman itsensä ja ehkä mahdollisesti puolison. Ei siis tarvitse stressata sitä, että matkakaveri niin sanotusti vetää kilarit puolessa välissä matkaa, valtameren yllä. Eli kaikki tuo luksus on vielä odottamassa itseänikin!

Perheessämme pari viikkoa sitten kiertäneen vatsataudin lopputulemana oli se, että yksi painoetappi tuli saavutettua. Joskin aina on se vaara, että pikadieetin häivyttämä "se viimeinen kilo" hiipii korkojen kera takaisin tulevien viikkojen aikana, mutta ainakin hetkellisesti on päästy yhteen painotavoitteeseen. Ikä on tehnyt sen, että en edes haaveilekaan enää olevani bikinifitnessmissi mitoissa; ikinä. Olen tyytyväinen siihen, että puolentoista vuoden kuulanheilutukset ja punnerrusharjoitukset ovat tehneet käsivarsien alla roikkuvista alleista ainakin jonkin verran pienempiä. Ja että jos oikein tarkkaan katsoo, käsivarsista saattaa ensimmäisen kerran elämässäni nähdä jonkin lihaksenalun näköisen jutun.

Hetkellisesti saavutettu puoli-tavoitepaino ja ajatus siitä, että moni mahdottoman hieno asia on vielä edessäpäin tekevät keski-ikäistymisestä helpompaa. Se mikä siitä tekee helppoa on se mitä olen tehnyt. Olen saanut jotain pientä edes aikaiseksi työrintamalla. Olen jollain tapaa onnistunut haalimaan elämääni katraan verran erityisen mahtavia ystäviä, jotka jostain kumman syystä ovat jaksaneet matkata rinnallani vuosia.  He usein ihan itse ehdottelevat tapaamisia. He ovat tukeneet suruissa ja iloinneet iloissa. Olen heistä hyvin hyvin onnellinen.

Suurinta on kuitenki se, mitä olen saanut. Olen saanut perheen; miehen joka on kaikesta huolimatta jaksanut katsella samaa naista jo viidentoista vuoden verran. Olen saanut kolme poikaa elävänä syliini, ja ne kolme poikaa ovat ihan hyvissä ruumiin voimissaan. Vaikka nämä kolme poikaa ovat tuoneet mukanaan suunnattomasti suuria surullisiakin tunteita, niin kuitenkin se mitä olen heiltä saanut; sitä ei voi millään tapaa kuvailla. He ovat kasvattaneet minusta äidin. Aikuisemman. Niin paljon vahvemman ihmisen. Onnen tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat sanoin kuvaamattomia. Ylpeyden tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat jotain elämää suurempaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavat sisarukset, upeat vanhemmat ja avioliitto on rikastuttanut elämääni yhdellä bonussiskolla. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olemme miehen kanssa pää enemmän tai vähemmän pystyssä, luovuttamatta, jaksaneet rämpiä läpi vaikeiden vuosien. Olemme osanneet iloita, kun on ollut ilon aiheita. Olemme osanneet olla hukkumatta suruun. Hukkaamatta itseämme suruun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei, kun joku asia ei vaan kertakaikkiaan mene kuten pitää. Kaikki tuo on sitä iän tuomaa viisautta. En mene väittämään, että aikuisuutta, koska valitettavasti onnistun tasaisin väliajoin taantumaan samalle tasolle ei;tä jankkaavan Edwardin, hampaidenpesua vastustavan Topon ja muuten vain uhmailevan Sampun kanssa. Mutta ehkä kaikki on tehnyt minusta edes vähän aikuisemman.

Ehkä se ikäkriisi tulee sitten viisikymppisenä? Tiedä tuota… Nyt odotan, kuin kuuta nousevaa yhteisiä juhlia hyvän ystävän kanssa, toisen ystävän omia juhlia, lomaa, mökkiä, rauhallisia (meidän mittapuussamme) aamuja, terapiavapaata heinäkuuta, kun voi hetken luulla elävänsä ihan tavallista elämää. Sitä, että perustamme taas poikien kanssa kasvimaan ja jäämme seuraamaan sitä, saammeko tänä kesänä(kin) oman maan retiisejä ja salaattia. Niin ja jatkan haaveilua siitä ompelemisesta. Ja koirasta. Ja siitä että jaksan juosta 20 kilometriä. Odotan sitä, kun kuuntelemme siskoni kanssa sata kertaa putkeen Kasimiria, samalla kuin teemme inventaariota hänen vaatehuoneessaan. Ja totean, että ei se elämä nelikymppisenä taida olla ihan kamalaa, ei edes niin pahaa, että pitäisi kehittää ikäkriisejä.

Niin lomalla

Perjantaina sekalainen seurakuntamma nautti Helsinki-Vantaan kalliista virvokkeista, fiilisten ollessa huipussaan. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä samainen seurakunta lampsi laukkuineen pihalle Helsinki-Vantaan lentokentältä, fiilisten ollessa yhä huipussaan. Akut oli ladattu ja mieli tasapainossa. Olimme niin olleet lomalla.

Miehen vaihtaessa työpaikkaa lopputalvesta, aloimme kypsytellä ajastusta siitä, että kahden keskinen loma siirretään syksymmälle ja nyt lomalle lähtee allekirjoittanut, hieman erilaisessa herraseurassa. Nimittäin majakka & perävaunu herraseurassa. Olimme Sampun ollessa vauva, suunnitelleet äitini kanssa yhteistä kaupunkilomaa, sen ikävä kyllä peruuntuessa Sampunkin kolmen kuukauden ikäisenä ottaessa osumaa suuresta tuntemattomasta. Sekalainen seuruuemme siis päätti tiedustella äitini halukkuutta lähteä jos ei nyt kaupunkilomalle, niin ainakin lomalle, kanssamme. Halukkuutta löytyi. Seuraavaksi siskoni ilmoitti, että hän maar voisi myös lähteä mukaan. Vuorokauden kuluttua myös veljeni oli ilmaissut halukkuutensa lähteä pienelle kevätpyrähdykselle loistavassa seurassamme. Porukka oli siis kasassa. Matkan määränpää määräytyi seuraavien kriteerien mukaan; ei pitkä lentoaika, lämpöisempää kuin kotona, ei ehkä kaupunkilomaa. Lomalotossa veti pisimmän korren tällä kertaa Alicante ja siellä Playa de San Juan. 

En oikein osaa sanoa, oliko minulla mitään ennakko-odotuksia paikasta. Aavistelin, että rantsukohteessa olisi lämpöisempää, kuin kotona, mutta en odottanut mitään varsinaista aurinkolomaa. Kroonisen ajanpuutteen vuoksi en ehtinyt surffailla millään valtakunnan "lomakohteesi" sivustoilla, joten matkaan lähdettiin avoimin mielin. Ehkä juurikin kiitos ei minkään valtakunnan ennakko-odotusten,

 paikka oli enemmän, kuin positiivinen yllätys. Positiivisuutta ei suinkaan himmentänyt se fakta, että aurinko helli meitä aamusta iltaan siitä hetkestä, kun vaapuimme lentokentän ovista ulos, aina viimeiseen loma-aamuun asti.  

Olemme Edwardin ja Sampun kanssa harrastaneet kyllä naapurimaan matkailuja, erinäisten varustamoyhtiöiden hoitaessa kuljetuspuolta. Lentokoneella emme olleet lennelleet hetkeen. Koin lievää etukäteisstressiä lentomatkasta; Sampun vahvin puoli kun ei viime aikoina ole ollut istua nätisti omalla paikallaan, liikkuessamme junilla tai busseilla.  Mielikuva harjoitus neljän tunnin "istu paikallas" "enpäs istu"-matsista kirvoitti otsalle muutaman kylmän hien karpalon, ja nostatti pulssiani pienehkön urheilusuorituksen verran. Kävimme Sampun kanssa kotosalla läpi lentomatkustamisen a, b, c:t, niiden ollessa lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavat; "kun sinne koneeseen mennään, istutaan omalle paikalle, laitetaan turvavyö kiinni ja istutaan siinä omalla paikalla, kuin tatti". En villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella, että Sampu menisi ja noudattaisi neuvojani. Saatikka, että hän nousuvaiheessa kysyisi "äiti, saanko minä käydä nukkumaan". (arvatkaa vastaus kysymykseen). Edwardiin luotin, kuin kiveen; tyyppi istuu takuulla paikallaan, kuin se tatti, kunhan pääsee ikkunapaikalta ihastelemaan näkymiä. Arvaus meni tasan oikeaan. Matkaseuralaisille kymppi plussat matkustusreippaudesta. 

Paikan päälläkään emme saaneet aiheutettua mitään elämää suurempaa hämminkiä. Mitä nyt paikallisen supermarketin itsepalvelukassalla kävi enemmän, kuin selväksi, että täällä ei millään korteilla maksella ostoksia, jollei ole passia mukana. Kerran ehkä saattoi rantakadulla kaikua Sampun raivoisa huutelu yleisestä vessasta (jotka olivat muuten todella siistejä), Sampun ja äiti-ihmisen käydessä matsia aiheesta "voisiko sen kakkoshädän tehdä lähimpään vessaan, sen sijaan että lähdetään pinkomaan reilun kilometrin päähän hotelliin, oman huoneen vessaan". Voin kertoa, että kymmenen minuuttia kovaäänisen ajatustenvaihdon jälkeen olimme hotellilla, omassa huoneessamme. 

Eilen, ennen nukkumaanmenoa, mies kysyi "no, saitko sä viettää yhteään aikaa ilman poikia". Piti hetki oikein miettiä asiaa; varsinaisesti en. Mutta kolmen ylimääräisen käsiparin ollessa mukana reissussa, sain joka ruokailulla syödä ruokani rauhassa ja juoda kahvini kuumana. Pääsin pikaisesti ratsaamaan muutamat (loistavat) vaatekaupat. Sain maata rauhassa uima-altaalla aurinkoa palvoen ja loikoilla hiekkarannalla, ilman että piti jatkuvasti olla niin sanotusti tutka päällä. Toki ääntään sai korottaa x-kertoja, uhkailla veljeksiä sillä, että tämä kyllä maar oli sitten vika lomamatka i k i n ä, heittää ilmaan kysymyksiä kuten "tuollaisella käytöksellä luulet sitten saavasi jälkiruokaa vai" tai "voisikohan nyt käydä niin, että kaupan kassalla, kun haluat ostaa suklaata, niin äiti sanookin ei ei ei ei ei ei", mutta suurimman osan ajasta olin vain äärettömän tyytyväinen päätökseen lähteä muille maille vierahille, Edwardin ja Sampun kanssa. 

Nimittäin se, mikä reissussa oli ehdottomasti parasta, oli Edwardin ja Sampun vilpitön ilo ja into (melkein) kaikesta. Edwardin onni, kun hän pääsi uimaan isoon uima-altaaseen, hotellin allas alueella tai kahlailemaan mereen veljeni kanssa. Sampun innostus siitä, kun sai lähteä kauppaan-rannalle-altaille-puistoon-kaupungille-vuorelle-ravintolaan-kävelylle-aamupalalle-minne tahansa. Kaikki oli kivaa. 

Sampun kasvaessa alkaa pikkuhiljaa käydä hyvin selväksi ne piirteet ja ominaisudet, jotka tekevät Edwardista Edwardmaisesti lievästi kehitysvammaisen. Jumittamiset, jankkaamiset, varmistelut. Sen, että aina mieli ja ymmärrys eivät kulje aivan käsi kädessä. Kaikkea tätä oli tarjolla reissullakin. Asioita jotka ehkä ärsyttävät äiti-ihmistä, siinä missä ärsyttävät Sampun kiukunpuuskat ja uhmaamisetkin. Se mikä erityisesti lämmitti samalla äiti-ihmisen sydäntä, oli Sampun vilpitön Edward-fanittaminen, sekä Edwardin hellä huolenpito pikkuveljeään kohtaan. Ja se, että he saivat jakaa kaiken näkemänsä ja kokemansa toistensa kanssa. Onhan se nyt tuhannesti hauskempaa, kuin keskustella kulkukissoista äiti-ihmisen kanssa.

Itse osasin nauttia reissusta täysin siemauksin, vaikka olimmekin matkassa vajaa miehityksellä (toisaalta taas bonusmiehityksellä). Tiesin, että miehen pitää keskittyä uusiin hommiinsa, ja hänelle liene enemmän kuin tervetullutta pieni hengähdystauko itsekseen kotosalla. Tiesin myös, että Topolla ei ole hätää tilapäishoidossa. Että hänelle elämä on siellä helpompaa, kuin reissun päällä. Uudessa paikassa jossa ei ole rutiineja, ja jossa on paljon uusia värejä, ääniä, nähtävää. Tiedän, että seuraavalle reissulle mieskin lähtee mukaan. Ja jos kaikki menee oikein hyvin, sitä seuraavalle lomalle lähteää koko taloutemme asukaskunta. Ottaen huomioon kuinka loistavasti tälläkin porukalla lomailtiin, uskoisin, että jatkossa on tiedossa myös bonuslomia kera minun äitini, siskoni ja veljeni.

Niin ja ei se arkeen palailu ollut kauhean vaikeaa... Koska reissun aikana satuin täyttämään niin sanotusti pyöreitä, kotiin palatessa oli enemmän, kuin mieltä lämmittävää bongata jättimäinen ruusupuska ruokapöydälä,  avata postin mukana tulleita kortteja ja lahjoja tärkeiltä ihmisiltä, mennä töihin ja saada kassillisen verran suklaata, kukkia ja ihania lahjoja työkavereilta. Seuraavaksi odotan samaa vuosikertaa olevien ystävieni juhlia, pohdin miehen ja minun yhteisiä juhlia, suunnittelen ystävän kanssa yhteisiä juhlia. Ja sen jälkeen voikin sujuvasti alkaa suunnitella seuraavaa lomaa.

Metodi Ei Ei

Edwardin ollessa noin kymmenen kuukauden ikäinen, luin jostain lehdestä juttua kasvatusmetodista, jonka nimeän nyt vaikka Metodi Ei Ei:ksi. Metodi Ei Ei:n tarkoitus on kasvattaa lasta, käyttämättä sanaa ei. Loistava idea mietin, ja päätin, että Edward totta maar kasvatetaan tällä metodilla. Kuten myös Edwardin mahdolliset sisarukset. Tuolloin päässäni asui joku harhakuva omasta itsestäni lempeänä, aina rauhallisena, ymmärtäväisenä, loputtoman pinnan omaavana äitinä.

Tänään aamulla silmien auki räväyttämisen jälkeen, ensimmäinen minuutin pituinen keskustelu piti sisällään suurinpiirtein kymmenen ei:tä. "Sampu, ei aamupalaksi syödä nakkeja" "Miksi ei" "Siksi ei" "Ei, ei, minä en halua leipää, minä haluan nakkeja". "Mutta kun mä sanoin jo, että aamupalaksi ei syödä nakkeja". "Eeeeiiii, Sampu haluaa nakkeja". "Ny hei oikeasti, jos tää keskustelu jatkuu, sä et lähde matkalle". Erittäin kypsää ajatustenvaihtoa, erityispisteet äiti-ihmiselle siitä, miten loistavasti hän osaa perustella sen, miksi aamupalaksi kannattaisi valita muuta syötävää, kuin ne nakit. Voin kuitenkin kertoa, että keskustelu päättyi siihen, että Sampu syö juuri nyt aamupalaksi leipää. Voin myös kertoa, että mikäli minun pitäisi kuvailla itseäni äitinä, en käyttäisi sanoja: lempeä, rauhallinen, ymmärtäväinen, pitkäpinnainen. 

Edwardin kanssa yritin toteuttaa Metodi Ei Ei:tä ehkä kahden viikon verran. Ensimmäiset "kulta rakas pieni, kun läikytät koiran vesikulhosta vettä, niin omat vaatteet kastuvat ja tulee flunssa" selvitykset jaksoin selvittää suht rauhassa. Eihän tämä nyt niin vaikeaa ole, oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta kun kolmen tunnin sisään käyt kahdeksatta keskustelua samasta aiheesta, lauseet alkavat pikkuhiljaa lyhentyä ja napakoitua. "Koiralle tulee jano, kun läikytät kaiken veden" "Sun vaatteet kastuu kun läikytät vettä lattialle", loppuviimein on päästy lausetasolle "mitäs me puhuttiin tästä". Vannon, että ensimmäisen iltapäivän aikana aloin kaivata sanaa ei. Kahden viikon kuluttua sanoin hyvästit metodille kaikissa muodoissa. 

Nostan ihan oikeasti hattua jokaiselle kasvattajalle, joka kykenee toteuttamaan Metodi Ei Ei:tä. Sen pikaisen kokeilun jälkeen, joka sekin tapahtui vajaa kymmenen vuotta sitten, jälkeen ei ole käynyt pienessä mielessäkään testata metodia uudelleen. Tätä nykyä hyvin moni keskustelu huushollissa on lyhyen ytimekäs "Edward/Topo/Sampu EI". 

Olen kyllä vuosien saatossa opetellut käyttämään toisenlaista Metodi Ei Ei:tä. Poikalauman (siltä nuo tyypit ainakin tuntuvat ajoittain, siis juurikin laumalta) keskellä sitä on välillä vaikea kuulla edes omia ajatuksiaan. Saatikka toteuttaa omia tarpeitaan. Tarvetta olla hetki hiljaa, omassa rauhassa. Ottaa omaa aikaa. Katsoa joskus joku ohjelma rauhassa alusta loppuun kolmion ollessa hereillä. Juoda kahvi rauhassa, syödä ruoka rauhassa. Hitsi vie; vaihtaa työpäivän jälkeen vaatteet rauhassa. Niin ja mikä ihme siinä on, että sillä siunatun sekunnilla, kun menet aamulla suihkuun, jollain talouden alaikäisistä iskee joku kriisitilanne, äiti-ihmisen ollessa se ainoa, joka voi jollain tapaa auttaa keskellä kriisiä? Olen siis alkanut soveltamaan omien tarpeiden toteuttamiseen omaa Metodi Ei-Ei:tä. 

Homma toimii jotakuinkin näin; triolle on annettu lauantai-aamuna ukaasi; Äiti-ihmistä EI saa häiritä, ennenkuin äiti-ihmisen kahvikuppi on tyhjä. Kenelläkään EI saa olla äiti-ihmiselle turhanpäiväistä asiaa, ennenkuin kahvikuppi on tyhjä. Tämä pelkkä ei:hän ei tässä kuviossa palvele sen siunatun vertaa. Ei tarvitsee aisaparikseen selkäpiitä karmivan uhkauksen. Launtaisin esimerkiksi karkkipäivän. Metodi Ei-Ei:n mukaisesti äiti-ihminen siis kaataa itselleen kupin kahvia, ottaa sen mukaansa sänkyyn (kyllä, viikonloppuaamujen luksusta, kahvi sängyssä, aina). Antaa triolle ukaasin pysytellä makuuhuoneen oven ulkopuolella, käyttäen sitä selkäpiitä karmivaa uhkausta. Esimerkkilauseen ollessa kyseisessä tilanteessa "kukaan EI tule makuuhuoneeseen, ennenkuin äidin kuppi on tyhjä. Jos tulette; karkkipäivä on peruttu". Voin kertoa, että toimii!

Toinen esimerkki on käyttää tilanteita tai tapahtumia, joita lapset odottavat suurella innolla. Esimerkiksi meidän tapauksessamme tulevaa matkaa. Edwardilla aamut ovat vaikeita. Ei jaksaisi nousta ylös, pukea päälle, saatikka syödä aamupuuroa. Samaa matsia käydään aamusta toiseen, vuodesta toiseen. Olen huomannut, että Metodi Ei Ei:n hiomisen myötä, Edwardista on alkanut pikkuhiljaa kuoriutua aamujen rasvattu salama. Mikäli puuro ei ala upota naamariin kohtuullisessa ajassa, metodi käyttöön "jos sä et jaksa syödä tuota puuroa reippaasti, niin et sä varmaan jaksa lähteä matkallekaan". Voin kertoa, että kaksi minuuttia metodilauseen lausumisen jälkeen; lautanen on tyhjä. 

Olen soveltanut metodia jopa mieheen... Joskin aivan sama ei + karmiva uhkaus esimerkiksi karkkipäivän muodossa ei ole yhtä tehokas, kuin kolmion kohdalla. Parin päivän takainen viestiettely päivällä oli jotakuinkin seuraava: "moi, miten menee. Meetkö jonnekin illalla, vai voinko mennä salille". "Aika kiire, muuten jees. Ajattelin mennä lenkille" "Ookoo, monelta menet, voisin mennä sen jälkeen salille". "Mä en nyt osaa ihan sanoa, ja teen takuulla pitkän lenkin. Sitäpaitsi; olit eilen pelaamassa tennistä ja toissailtana salilla. Eikö se ole nyt mun vuoro? " "Joo on, meet vaan rauhassa kun haluat". Tässä tilanteessa siis Metodi Ei Ei:n kautta osasin ottaa itselleni pari tuntia omaa aikaa iltalenkin muodossa. Eli pikkuhiljaa harjoittelu alkaa tehdä mestarin. 

Täällä on laukut pakattu, matkakuume huipussaan. Edwardin ja Sampun tiedustellessa minuutin välein "lähdetäänkö me kohta matkalle". Vastaamiseen ei tällä kertaa tarvitse käyttää Metodi Ei Ei:tä, vaan voin todeta, että kyllä me lähdemme. Tunnin kuluttua. Asia erikseen on se, kuinka paljon ei raikaa reissun aikana. Voinen luvata, että muutaman kerran, muodossa "Sampu ei juokse" "Edward ei kiusaa" "Pojat ei huudeta/tapella/riidellä", suosikkilauseen liene ollessa sama, kuin kotona "nyt hei ei". Lyhyttä ja ytimekästä sen olla pitää.