"Kato Mua Silmiin"

Olen kirjoittanut tästä luultavasti kymmeniä kertoja (tai siis ainakin maininnut asian), mutta kirjoitanpa ja mainitsenpa taas. Topollani on nimittäin maailman kauneimmat silmät! Tämä on luonnollisesti täysin puolueettoman äiti-ihmisen mielipide. En oikeasti voi käsittää miten jollekulle on voinut siunaantua niin paksut, pikimustat ripsimatot silmien ympärille. Miten jollain voi olla niin puhtaan harmaat silmät, kuin Topollani. Harmaat, pikimustien ripsimattojen kehystämät silmät, jotka niin usein katsovat jonnekin, minne minä en näe.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Selasin aamupäiväpuhteeksi läpi puhelimeni noin 5 000 valokuvaa, etsien kuvia, jossa Topo katsoisi suoraan kameraan. Jossa hän katsoisi suoraan kuvaajaan, eli minuun. Löysin kymmeniä, varmasti satoja kuvia, joissa Topo kikattaa onnellisena. Löysin kymmeniä kuvia, joissa Topon veljet kikattavat onnellisena. Toposta huokuen kilometrin päähän, että hänen on niin huono olla. Löysin lukemattomia "selfietä", joissa poseeraavat Topo ja allekirjoittanut: Kuvia joissa Topo näyttää kovin onnelliselta. Mutta löysin tasan yhden kuvan, jossa hän katsoo suoraan minuun, suoraan kameraan. Yhden kuvan jossa hänen silmänsä eivät katso muualle. Sinne Topon omaan maailmaan.

Olen lukenut, ja kuullut sanottavan, että autistiset piirteet, sekä niinkin vaikea kehitysvamma, kuin Topon, vaikuttavat katseeseen. Ne tekevät siitä tyhjän. En allekirjoita tyhjää. Allekirjoitan sen, että lapseni katsoo ajoittain tyhjyyteen. Mutta tyhjä... Ei. Ne kauniit harmaat silmät katsovat sinne jonnekin, minne meillä muilla ei ole pääsyä. Meidän tyhjyyteen.

Maanantaina pidimme Topon kanssa sairastupaa pystyssä. Vaikka Topon olotila oli mitä luultavimmin ainakin jossain määrin kurjan ja nuutuneen puolella, otti hän kaiken ilon irti siitä, että sai viettää koko päivän kahdenkeskistä aikaa allekirjoittaneen kanssa. Aamupäivän vietimme vierekkäin sängynpäällä: Topolla pädi, äiti-ihmisellä läppäri + puhelin. Topo katsoi suuntaani vähän väliä, ja hänen silmissä läikähti hellyys. Lempeys. Ei tyhjissä silmissä näy sellaisia tunteita. Myöhemmin päivällä suuntasimme taloyhtiön leikkipaikalle nauttimaan mahtavasta ilmasta. Topo keinui hetken, jonka jälkeen ohjasin hänet hiekkalaatikolle. Yhdessä teimme pari hiekkakakkua, sillä perus "äiti-ihminen tekee kakut, lapsi rikkoo ne"-meiningillä. Otin kuvan Toposta. Minun kauniista Topostani. Kuvassa hänen katseensa katsoi taas sinne jonnekin: maailmaan jonne minulla ei ole pääsyä. Ne silmät... Se katse... Vaikka ne silmät ja se katse ovat olleet olemassa kymmenen vuoden ajan, ei niihin täysin totu ikinä. Ne pysäyttävät aina. Ainakin ohikiitävän pieneksi hetkeksi.

Olen kova "tytönhupakko" (ookoo, varsin keski-ikäinen naishenkilö) toivomaan asioita. Pieniä, ei-niin-tärkeitä asioita, kuten yksiä tennareita lisää, sitä että voisi syödä loputtomasti jäätelöä, ilman että se näkyisi keskivartalon liepeillä. Vähän tärkeämpiä asioita, kuten sitä että löytäisin oman paikkani työelämässä. Ja sitten sellaisia "voi kun mä niin toivon, vaikka tiedän että sitä ei tapahdu"-isoja asioita. Joista isoin, suurin, on se, että pääsisin hetkeksi siihen maailmaan, jossa Topo on, kun hänen silmänsä katsovat tyhjyyteen. Että saisin sillä sekunnilla lukea hänen ajatuksensa ja tuntea sen, mitä hän tuntee.

Niin... Niitä kuvia läpikäydessä löysin tasan tarkkaan tämän yhden kuvan, jossa Topo katsoo minuun, suurilla, kirkkailla silmillä. Se on napattu mökin terassilta. Topon ollessa sisällä mökissä. Melko luonnollista, että kuva on sieltä: mökki on Topon paratiisi. Kuva on otettu kaksi vuotta sitten.

Aloin käymään kuvia läpi jo ennen herätyskellon piippausta. Ajatellen homman olevan helppo. Todeten hetken kuluttua, että niitä silmiinkatsomiskuvia ei vain ole. Ehdin jo tuntea pienen hetken surua. Sellaista surua, kun kohtaa surullisen asian, jolle et vain voi mitään. Jääden hetkeksi vellomaan siihen sydämessä asuvaan suruun. Kunnes... Topon lähtiessä kouluun, hän kääntyi ulko-ovelta, nauroi: katsoi niillä kauniilla, harmailla silmillään, suoraan silmiini. Totesi "kouluun" ja lähti reppu selässä hölskyen juoksemaan kohti pihalla odottavaa taksia. Se oli ihana hetki.

Topon oma maailma ei varmasti tule katoamaan hänen ja meidän elämästämme ikinä. Tulee aina olemaan hetkiä: pieniä sellaisia, pidempiä sellaisia, riippuen Topon voinnista, jolloin hänen katseensa näyttää tyhjältä. Hänen katsoessa sinne meiltä muilta ulottumattomissa olevaan maailmaansa. Mutta toivottavasti tulevaisuudessa hän tulee viettämään aina vain enemmän  ja enemmän aikaa täällä meidän kaikkien maailmassa. Katsoen meitä silmiin, niillä kauniilla, harmailla silmillään.

KristalliPallo

Kokeillaan inkkarikesä-maanantain kunniaksi jotain todella uutta, ja melkoisen epämukavaa (eikö se epämukavuusalueelle menemin tee hyvää ajoittain?). Puolustuksen puheenvuoro: video tehty kännykällä, yhdellä otolla, editoimatta, Topon nukkuessa päikkäreitä.

Kiukuttelijan PäiväKirja

Okei, joskus vaan tulee eteen, vaikka kuinka niitä yrittäisi vältellä, viikkoja, jolloin ainakin jotkut universumin planeetoista yrittävät viestiä "älä laita rahojasi lottokuponkiin tällä viikolla". Ei tarvitse tapahtua mitään järkyttävää, maata vavisuttavaa, peruuttamattoman surullista, tai kamalaa. Kunhan vaan sattuu ja tapahtuu asioita. Jotka saavat kiukuttelijan kiukuttelemaan. Ihan koko rahan edestä...

Kuten...

Unohdat tilata lapsellesi kuljetukset tilapäishoidon ja koulun välille: Tai siis et unohda asiaa. Unohdat vain tehdä sen ajoissa. Saat kuljetustilaukseesi armaalta kotikaupungiltasi kirjoitusvirheitä vilisevän vastauksen. Jossa todetaan pähkinänkuoressa, että olet myöhässä, ei onnistu. Siis voi luoja että alkoi kiukuttamaan! Ihan oikeasti! Laitoin miehelle (joka istui palaverissa) viestin, jossa luki "##### mä en jaksa tätä #####:n ######" (# kohdat saat korvata mieleen juolahtavilla sanoilla. Itsepuolustukseksi voin sanoa, että enpähän ainakaan lähettänyt ääniviestiä!). Kirjoitin kiukkuisen itkuisena ja itkuisen kiukkuisena sähköpostia sinne kotikaupungin kyytien-tilaamis-keskukseen, sekä kuljetusyhtiöön. En saanut vastausta. Mies pystyi ilmeisesti etäältä, sieltä neuvotteluhuoneesta käsin aistimaan kiukkuni määrän ja lupautui hoitamaan asian kuntoon. Uumoilin, että kyseessä on ihka oikea mission impossible. Olin väärässä. Jollain ilveellä mies sai asian hoidettua ja Topo lähti tilapäishoitoon aikataulujen mukaisesti. Asian hoitamiseen meni oikeasti lähestulkoon kaksi vuorokautta. Kiukun kulkiessa sievästi rinnalla koko tuon ajan...

Olet erittäin aamu-unisen lapsen äiti: Voi herramunjee: mikä on mahdollisuus, että kolmesta lapsesta kaikilla kolmella on jossain määrin erilaiset unirytmit? Topo käy nukkumaan (ja nukahtaa) iltakasin hujakoilla. Luonnollisesti, ihan viimeistään. Koska muutoin hän ei jaksa aloittaa uutta aamua, päivästä riippuen, nollakolmen ja nollakuuden välillä. Elias on mallia "vanhempien rytmiin sopiva": nukahtaa ysin aikaan, herätäkseen joskus seiskan jälkeen. Pahnanpohjimmaisen taas ollessa mallistosta: illan virkku, aamun torkku. Kello 21.30 on hänen mielestään varsin oiva aika aloittaa iltapalakierros numero kaksi. Jonka jälkeen todetaan "mun silmät ei halua vieläkään nukkua" ja pyydetään, että äiti-ihminen kertoo sadun/lukee kirjan/etsii kauko-ohjattavan auton kadonnutta kauko-ohjainta hänen kanssaan. Aamuisin on taas ihan eri meininki. Aamuisin "mun silmät haluaa vielä nukkua". Niinkuin eilen aamulla. Yritin vedota kilpailuhenkisyyteen "kumpi on eka alakerrassa, aamupalapöydässä, vaatteet päällä". Ei onnistunut. Yritin uhkailla karkkipäivän menetyksellä (saattoipa puheisiin lipsahtaa syksyn ensimmäisen kerran myös sanat "tonttu" ja "joulupukki"). Ilman minkään valtakunnan vastakaikua. Kohotin ääntäni. Johon ainoa responssi oli "mä en äiti ole enää sun kaveri, kun sä aina vaan huudat". Aamun päättyessä siihen, että kuulimme miten päiväkotikuljetus lähti pihastamme. Ilman päiväkotilaista... Kiukutti. Kiukutti oikeasti niin paljon, että saatoin vähän huutaa. Jonka jälkeen puin ulkovaatteet päälle ja lähdin viemään kuopusta bussilla. Matkalla käyden esitelmää aiheesta "kannattaisko illalla käydä aikaisemmin nukkumaan, niin ei aamulla niin väsyttäisi". Sampun nyökkäillessä hyväksyvän näköisenä. Se kyllä nyt pitää todeta tähän väliin, että mielestäni ei ole ehkä ihan reilua, että on ok seisottaaa kuusi vuotiasta kaveria pihalla, odottamassa taksia, 26 minuutin verran. Mutta taksin kuljettaja voi todeta, lapsen ollessa kaksi minuuttia myöhässä, että hän ei enää käännyt takaisin pihaan hakemaan lasta. Ymmärrän, että ajoissa pitää olla... Mutta sanonpahan vaan, että Sampun aamutaksi on noin keskimäärin ollut ehkä kahdeksan minuuttia myöhässä jokaikinen aamu. Paitsi tietenkin eilen.

Muuten vaan elämä: Onko lapsien pakko sotkea yksi vaatekerta per päivä? Koska kaikkein kiukuttavin kaikista maailman kotitöistä on pyykkääminen. Kierrokset nousevat pelkästä ajatuksesta. Kiukuttaa kun ei meinaa mahtua likapyykkisäkin kanssa pesukoneella: koska tiellä on pienen vuoren verran kaapitettavaa vaatetta. Kiukuttaa, kun elämän sisältö päivästä riippuen on suurinpiirtein sitä pyykkäystä. Tämä kotona oleminen ei vain ole minun juttuni. Arvatkaa mikä kiukuttaa vielä enemmän: se että tässä oli viritteillä varsin hyvä työkuvio.  Ehdin jo korkata kuohuviinipullon tohkeissani. Mutta loppupeleissä koko homma (luultavasti) kosahti palkkakeskusteluihin. En ole hankala, en kuvittele itsestäni liikoja, sekä ymmärrän varsin hyvin, että koska en ole avaruusinsinööri, en voi tienata avaruusinsinööri palkkaa... Mutta nyt vain kertakaikkiaan homma tuntuu kaatuvan raha-asioihin.

Kiukuttaa myös se, että m i k s i Kelan terapioita ei voi hakea pelikkä terapeuttien ja lääkäreiden lausunnoilla? Miksi ihmeessä pitää itse vielä väsätä erillisiä hakemuksia? Vaikka vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten, niin minulla on täysi luotto siihen, että hyvä terapeutti tietää enemmän, kuin hyvin, milloin lapsen terapiaa olisi hyvä jatkaa. Tai kuten Eliaksen kohdalla: todeta, että nyt pyyhkii esimerkiksi puheen saralla niin hyvin, että terapiasta ei ole enää hyötyä. To-do-listalla arvatenkin täällä: Kelan terapiahakemukset. Kaikki hakemuksia tehtailleet voinevat yhtyä tähän: kiukuttaa!

Niin ja kun nyt vauhtiin pääsin... Sekin kiukuttaa ihan simona, että juuri tänään, kun olin sopinut yhdet lounastreffit, sekä odotin kylään hyvää ystävääni (kuin sitä kuuta nousevaa!) niin: bussit lakkoilevat! Ei lounastreffejä. Ei ystävää. Lohdutukseksi, Topon ollessa tilapäishoidossa, joudumme liene Eliaksen ja Sampun kanssa suuntaamaan pizzalle. Sekä ostamaan lauantaikarkit, jo torstaina. Tämä äiti-ihmisenä olemisen yksi ei-todellakaan-kiukuttava puoli on se, että voi hyvin päättää, että "lapset, jos haluatte niin tänään onkin jo karkkipäivä", juuri silloin kun itsellä on pakottava-irtokarkki-tarve...

Se ei muuten kiukuta yhtään, että roskiin joutumisen sijaan vanhat, vuosia hyvin palvelleet kumisaappaani päätyivät palvelemaan vielä tämän syksyn verran "pihasommittelman" virassa. Koska kierrättäminen on hyvä juttu. Ja hyvät jututhan harvemmin kiukuttavat.