äitienpäivän aattona

Yhdeksän vuotta sitten vietin elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Aamupalatarjoilu pelasi, mies oli kerännyt tarjottimelle kaikkea, mistä tiesi tuoreehkon äiti-ihmisen erityisesti tykkäävän: perunapiirakoita, suffeli puffeli-suklaata, suklaavanukasta. Tarjotinta koristi kimppu kukkia, sekä elämäni ensimmäinen Mariskooli.

Paljon on yhdeksän vuoteen mahtunut. Enää en toivo aamupalaksi perunapiirakoita. Enkä sen puoleen mitään suklaapitoistakaan. Ikkunalautaa koristamassa (telkkarin takana…) on sen verran monta Mariskoolia, että niitä ei enää tarvita tähän perheeseen.  Äiti-ihmisen tuoreus on myös, hmmm… noh; vähemmän tuoretta. Elämä on myös näyttänyt nurjan puolensa tietyissä asioissa. Vaikka sinnikkäästi haluan uskoa siihen, että rajansa se on kaikella vastoinkäymiselläkin (törkeästi nyt olen sitä mieltä, että lasten sairausrintamalla meille sitä on jo isohkolla kauhalla annosteltu) ja asiat tulevat jatkossa  järjestymään erittäin hyvin, ellei loistavasti, niin välillä se maailma onnistuu yhä yllättämään. Kuten keskiviikkoisella lääkärikeikalla, kun mahdollinen epäilys Sampulla olevista poissaolokohtauksista osoittautui varsin todeksi. Sampun esitellessä sitä miltä kohtaus näyttää, suoraan tutkivan neurologin naaman edessä.  Yritän jaksaa sinnikkäästi tässä tilanteessa uskoa siihen, että tällä kertaa arpaonni olisi puolellamme ja Sampun kohtaukset kuuluisivat siihen 50% poissaolokohtauksista, jotka ovat hyvänlaatuisia.

Yhdeksän vuoteen on myös mahtunut se, että olen päässyt paikasta "me ollaan jotain maailman kohtalonoikkuja", paikkaan: me olemme vain yksi muista. Tämän tarkoittaen sitä, että olen verkostoitunut. Ystävystynyt erityislasten äitien kanssa. Sairaushistorioiden, ilojen ja surujen keskellä tunnen, että nuo tyypit tietävät tasan tarkkaan, miltä minusta tuntuu. Että oma tunneskaala välillä"miksi me edes ikinä haluttiin lapsia" (ookoo, totuuden nimissä lähinnä: mihin noi tyypit saa palauttaa), siihen "miten voinkaan olla näin onnekas"asti on ihan normaali. Muutkin tuntevat ja ajattelevat samoin. Olen myös päässyt paikkaan MINÄ olen yksi muista, ainakin tietyissä asioissa. Töissä olen sujuvasti yksi muista. Ystäväporukoissa olen sujuvasti yksi muista. Iltalenkillä puuskuttaessa olen sujuvasti yksi muista lenkkeilijöistä ja salilla sujuvasti yksi muista jumppaajista. Aamuisin olen sujuvasti (yhä) se nainen, joka aina tulee juosten bussipysäkille, sateisena päivänä olen sujuvasti yksi niistä joiden sateenvarjot ovat jääneet kotiin. Äitinä minusta on tullut sujuvasti yksi niistä, jonka lapsella saattaa satunnaisesti olla eriparisukat, reissuvihko olla täyttämättä, aurinkoisena päivänä lähdetään kouluun/dagikseen saappaissa, koska kaikki muut kengät ovat hukassa. Ja jonka kasvatuksen kulmakivi on aina niin luotettava rakkauden kolmio: uhkailu-kiristys-lahjonta.

Yhdeksässä vuodessa olen oppinut ymmärtämään, että niitä todella surullisia juttuja oikeasti tapahtuu myös todella hyville ja ihanille ihmisille. Olen seurannut lapsensa menettäneen äidin surua. Valitettavasti useammin, kuin kerran. Nämä äiti-kollegat ovat erityisesti ajatuksissani äitienpäivän aattona. Olen myös onneksi saanut seurata, miten siitä surusta suurimmasta voi päästä pinnalle, jälleen kiinni elämään. Miten sitä voi yhä nauraa, juoruta, juhlia, välittää asioista kuten uudet kengät ja lomamatka. Miten yksinkertaisesti yhä voi elää.

Olen myös saanut seurata sitä, miten tie äidiksi käykin raskaamman kautta. Sitä pientä nyyttiä ei kuulu, vaikka kuinka toivoisi. Aina sitä nyyttiä ei kuulu ikinä. Siksi tänään aattona, ajatukseni ovat myös niiden naisten luona, jotka viettävät lapsettomien lauantaita.

Päällimmäisenä ajatuksissa on tietenkin tämä kanssani samassa osoitteessa asuva mieslauma. Olen mielessäni pikakelannut äitienpäiviä; siitä ensimmäisestä äitienpäivästä, kuin meitä oli kolme. Siihen seuraavaan, kun meitä oli viittä vaille neljä. Ensimmäinen äitienpäivä nykyisessä kodissamme; aurinko helli meitä, söimme aamupalaa ulkona. Muistan vieläkin miten onnellisia olimme miehen kanssa. Siitä, että meillä on kaksi poikaa ja oma talo, jonka pihalla voi syödä aamupalaa äitienpäivänä. Viime äitienpäivänä olimme jo kolmatta äitienpäivää putkeen viisi jäseninen perhe. (ei, perään ei tule mitään paljastuksia siitä, miten ensi äitienpäivänä meitä onkin kuusi! )  Ajelimme Tammisaareen, kävelimme luonnonsuojelualueella, söimme eväitä. Olimme onnellisia. Se oli täydellinen päivä.

Huomenna suunnitelmissa on lähteä sinne samaiselle luonnonsuojelualueelle kävelemään, syömään niitä eväitä, toivottavasti viettämään täydellistä päivää. Viime vuodesta viisastuneena auton perään pakataan Sampun potkupyörän lisäksi rattaat Topolle; tällä varmistetaan sujuva(mpi) liikkuminen paikasta a, paikkaan b. Menee nimittäin aikamoisesta jumppaohjelmasta raahata perässään parikymmenkiloista ei niin yhteistyökykyistä, totaalisesti väsähtänyttä pikkusälliä parin kilometrin verran pitkin luonnonsuojelualueen "kärrypolkuja". Tähän liene pätee vanha kunnon sanonta "vahingosta viisastuu".

Kaksi asiaa ei ole vuosien saatosssa muuttunut; onnen ja erityisyyden tunne siitä, että saan olla äiti pikkutyypeille, joita ensin oli yksi, sitten kaksi, ja vuodesta 2011 eteenpäin kolme. Eikä se into, jolla odotan äitienpäivää. Tätä kirjoittaessa mies pyörii majakka&perävaunu aisaparinaan kaupassa etsimässä huomispäivän aamupala- ja lounastarjoiltavaa. Äiti-ihminen on hienovaraisesti vihjaillut, mitä saattaisi haluta aamupala- ja lounastarjoiluna (lue: olen kirjoittanut kauppalistan). Ihan siis miehen hommaa helpottaakseen. Ja ehkä välttyäkseen viime vuotiselta "etkö sä vielä tiennyt, että mä en syö mitään hiivaleipää aamupalaksi ikinä"-konfliktilta. Jos se äitienpäivä olisi liian täydellinen, niin puuhahan menisi ihan liikaa hattaran puolelle; ylimakeaksi.

Kaikille teille ihanaa aurinkoista sunnuntaita! Oli se sitten omaa äitiyttä tai omaa äitiä juhliessa. Ja ohessa otteita vuosien varrelta…