80 kilometriä

Kirjoitin aiemmin keväällä projektistani nimeltä 20. Tarkoituksena siis yrittä juosta 20 kilometriä putkeen syksyyn mennessä. Ja siitä, miten lenkeistä oli tullut tapa tuulettaa päätä.

Päätä tuuletetaan yhä, Puhelimen sportstracker kertoo, että kilometrejä on kertynyt kasaan reilut 80 tasan kuukaudessa. Joista juoksukilometrejä pyöreä nolla. Hiljaa hyvää tulee, tai jotain. Lenkkien (kävely sellaisten siis) luonne on muuttunut; nyt lähden yleisesti ottaen hyvillä fiiliksin lenkille. Tullen tietenkin kotiin vielä paremmilla fiiliksillä. Parasta kaikessa on se, että olen saanut siskostani vakilenkkikaverin.

Reiluun 80 kilometriin on tietenkin kertynyt jokunen askel, jokunen askelkyykky, joita sisko pakottaa (ikävä tapaus!) tekemään jyrkimmissä ylämäissä. Kauniita maisemia. Kevään puhkeaminen konkreettisesti kukkaan. Sekä kaikenlaista lenkkien välissä sattunutta ja tapahtunutta.

Tänään istuimme Sampun puten (eli puheterapeutin) kanssa ruokapöytämme ääressä käyden läpi puheterapian tavoitteita. Selvät sävelet sen suhteen, että puhetta pitää saada selkeämmäksi. Tutun puheterapeutin kysymykseen "mitä te täällä kotona toivoisitte puheterapialta" en osannut heti vastata oikein mitään fiksua. No siis sitä, että se puhe selkeytyy? Kyllä. Mutta sen lisäksi? Elämässä kaikki on suhteellista; jos perheessä asuu yksi alaikäinen kaveri, joka avasi sanaisen arkkunsa neljän ja puolen vuoden kypsässä iässä, sekä yksi jolla arkun avaimet ovat yhä totaalisen hukassa reilun seitsemän vuoden iässä, emme osaa oikein heiteillä kirveitä kaivoon siitä syystä, että vajaa nelivuotias kaveri puhuu epäselvästi. Koska sehän puhuu! Osaten jo ojentamisen jalon taidon: "äiti, se ei ole kiitti, vaan kiitos". Tuntien äitinsä rakkauden colajuomia kohtaan, varmistellen lauantaiaamuna tuiman näköisenä "äiti, onko sulla mukissa kahvia. Vai onko siellä pepsiä". Sekä heittäytyy dramaattisesti sängyn päälle, vielä dramaattisemmin voivotellen "Faapu ( eli Sampu) söi kaikki äitin suklaat". Tyyppi tajuaa mitä hänelle puhutaan ja hän osaa vastata. Kertoa, että on parhaan dagiskaverin kanssa taas hyppinyt pöydältä ja ei kyllä maar aio syödä spagetin kanssa kastiketta.

80 kilsaan on mahtunut se yksi Linnakeikka. Koska yritämme miehen kanssa suorittaa työvelvoitteita parhaamme mukaan, olimme kaukaa viisaina ajatelleet, että hoidetaan kaksi lasta yhdellä keikalla. Yhden aikuisen voimin. Työnjaon ollessa seuraava: Äiti-ihminen retuutta Topon ja Sampun aamun ruuhkabussiin, ajelee sillä ruuhkabussilla tunnin verran ympäri pääkaupunkiseutua, päästäkseen Linnaan. Retuuttaa ne kaksi pikkutyyppiä bussipysäkiltä epilepsiapoliklinikalle, lääkärin huoneeseen. Ja yrittää siellä lääkärin huoneessa keksustella fiksuja lääkärin kanssa, samalla paimentaen jälkikasvuaan. Jotka eivät olleet ollenkaan sitä mieltä, että heitä kiinnostaisi olla lääkärin tutkimuksen kohteina. Keikan jälkeen asiaankuuluvat kahvit, pihalle Linnasta, pikkutyypit pihalla odottavalle miehelle, joka sai lähteä vetämään pääkaupunkikierrosta toiseen suuntaan; vieden Sampun päiväkotiin ja Topon kouluun, sekä itsensä takaisin työpaikalle. Voin kertoa, että kyseisen keikan jälkeen oli takki tyhjä ja teimme miehen kanssa "kaksi lasta vaatii kaksi vanhempaa lääkärikeikoille"-sopimuksen.

80 kilsaan on mahtunut yksi ulkomaan reissu. Suorastaan täydellinen loma. Vappu jota vietettiin ystävien kanssa. Edwardin ja Edwardin parhaan ystävän jäätelötärskyt. Edwardin lauantaiaamuinen paniikinomainen huudahdus " voi pahus, kuka on syönyt minun suklaat." Sekä ehkä maailman paras äitienpäivä. (sillä tavalla sopivasti täydellinen, ei liian imelä).

Siihen on mahtunut myös pohdintaa; kohta on kesä. Kesän jälkeen on syksy. Syksyllä täyttyy itselleni asettama "teen nyt vuoden verran osa-aika töitä ja katsotaan sitten"-aikaraja. Olen täysin vakuuttunut siitä, että haluan yrittää pidentää työpäivää syksyllä, mutta kuinka paljon sitä voi pidentää, ilman että koko samassa osoitteessa asustava sekalainen seurakunta ottaa päätöksestä liikaa negatiivista osumaa? Haluanko lähteä seitsemän jälkeen aamuisin ja kotiutua puoli kuuden aikaan iltapäivällä? Haluanko, että trio lähteeä kouluun ja päiväkotiin kahdeksan aikaan, kotiutuen viiden hujakoilla? Onko nykyinen työni sellaista, jonka vuoksi olisin valmis pidentämään päiviä? Pohdinta jatkunee...

80 kilometriä pitää sisällään keskustelun tutun lääkärin kanssa. Käymme läpi Topon elämää ja vointia. Pystyn puhumaan, ilman että alahuuli alkaa väpättää ja silmät yrittävät toimittaa vesiputouksen virkaa. Näin ei ollut viime syksynä. En osaa sanoa onko näin ensi syksynä. Mutta näin oli viime viikolla. Kilometrit pitävät sisällään pienen taimen ristiäiset, joissa olimme koko perhe. Kello neljän yörallin, kun me miehen kanssa kuljetamme vuoron perään pitkin taloa vaeltavaa Topoa takaisin sänkyyn. Kello kahden astmapiippusessiot. Väsyneet aamut, illat jolloin valvoo liian pitkään. Sitä peruslapsiarkea.

Se pitää sisällään myös illallisen Töölön torin laidalla. Kun pitkän ajan jälkeen tuntuu, että me miehen kanssa puhumme samaa kieltä, pelaamme samassa tiimissä. On ainakin nyt juuri helppo ja hyvä olla yhdessä.

Katsotaan mitä seuraavat 80 kilometriä pitävät sisällään. Ehkä jopa jokusen juoksukilsan? Satavarmasti muutaman aamun, jolloin on liian kiire. Päiviä jolloin päätän tehdä pitkää duunipäivää, muuttaakseni päätöksen seuraavana päivänä. Varmuudella yhden Linnakeikan. Sekä sen, että se pyykkivuori ei katoa mihinkään. (nimimerkillä: mies muisteli nähneensä harmaat farkkunsa vuosi sitten, kun laittoi ne pyykkikoriin...)