tiistai 26. toukokuuta 2015

Vain Elämää

Okei, joku on pysäyttänyt vaihteeksi pesukoneen (sen jonkun ollessa 100% villisti veikaten Topo), ottanut käsin ruokaa jääkaapista, pyyhkinyt kätensä jääkaapin oveen ja keittiön seinään. Koululaisen yksi kenkä löytyy olohuoneesta, ja toinen: hmmm.... ei mistään. Olohuonetta (sitä lelutonta sellaista) koristaa kahdeksan metrin pituinen junarataviritys. Joka paikassa on takkeja ja kenkiä ja kaapitettavaa pyykkiä. Sekä pestävää pyykkiä. Joku pentele on taas sotkenut keittiön maton (ookoo, ihana tekosyy ostaa uusi matto, olinkin sellaisesta haaveillut), jättänyt leiväntekovehkeet niille sijoilleen. Siisti tyhjien pullojen keräyspussukka pursuaa epämääräistä tavaraa, tyhjät pullot roikkuvat sisävaraston ovessa muovipussissa. Sisävarastoon ei viitsi edes kurkata; se on epämääräisen rojun hautausmaa. Josta viime siivouksen yhteydessä löytyi pari uutta hupparia, parit Edwardin farkut, sekä poikien serkulle jouluksi 2013 ostettu joululahja... Homma hanskat ja hanskat hukassa, voisi todeta.

Ollaanko me ainoita? Ollaan ihan varmasti. Olen satavarma, että kaikkialla muualla nurkat kiiltää, lelut on nätisti hyllyillä, ja kenelläkään ei ole ikinä röykkiöittäin pyykkiä odottamassa pesua. Selaan junamatkoilla blogeja, eritoten sisustus sellaisia ja saan ahdistuskohtauksen "ei helvetti, meillä on sotkuisin läävä koko Suomessa" (no, ookoo ei ehkä ihan sotkuisin, mutta siis jossain sotkuisimmasta päästä). Astun työpäivän päätteeksi ulko-ovesta sisään ja parahdan tuskasta; aamuisen töihinlähtöni jälkeen kämpän neljä miesasukasta ovat ilmeisesti viskoneet epämääräisesti käsikranaatteja ympäri edellisiltana siivoamaani kämppää. Kierrokset nousevat "en taatulla ala siivota". Menen mielenosoituksellisesti (kenenkään sitä tietenkään näkemättä, koska olen yksin kotona) makaamaan sängylle. Nousen ylös kolmen minuutin levottoman makailun jälkeen. Ja alan siivota.

Mies ottaa tasaiseen tahtiin kiljukaulat mukaansa viikonloppuisin; kauppaan, puistoon, sadepäivänä ajelulle ja antaa minulle ukaasin "ottaa rauhassa". Huomauttaa perään "älä siivoa". Noudatan yleensä neuvoja todella hyvin ensimmäisen vartin. Jonka jälkeen: alan siivota. Miehen tullessa kotiin olen väsynyt ja kiukkuinen "hienoo, sä oot viettänyt laatuaikaa sällien kanssa, kun mä olen täällä niska limassa kuurannut nurkkia". Jossain vaiheessa kehitin kannustussysteemin itselleni; koska olen ainoa huushollia tosissaan siivoava henkilö, tarvitsen bonuksia, palkintoja, kannustusta. Joten: mies on kiltisti alkanut piffata vaimolleen jotain hemmottelua kuukausittain, niin sanottuna siivouspalkkiona. Olen käynyt kampaajalla. Ja ostoksilla. Seuraavaksi suunnitelmissa on kasvhoito. Ja aion kokeilla myös akupunktiota. Sanotaan nyt näin, että siivouspalkkio on vienyt pahimman terän siivouksen aiheuttamasta ärtymyksestä. Mutta ei se hommasta siltikään tee piknikkiä rannalla.

Käyn yleensä nukkumaan ihan liian myöhään. Puolta tuntia ennen puolta yötä. Herään automaattisesti viimeistään kello neljä, jollei kukaan herätä sitä ennen. Kello neljän jälkeen nukun koiranunta, jotta kuulen, milloin Topo lähtee vuorokauden ensimmäiselle hiipparointikierrokselleen. Hiipparointikierrokseen kuuluu jääkaapin ratsaus, ja sieltä mahdollisesti löytyneiden nakki- tai pinaattilettupakettien vieminen a) sohvalle b) sänkyyn. Olemme miehen kanssa juosseet x-määrän "Topo takaisin sänkyyn, nyt on vielä yö"-yöjuoksuja viimeisien vuosien aikana. Viimeisin yöjuoksu päättyi kello 05.10 siihen, että umpiväsyneet vanhemmat saattelivat Topon sänkyyn iPadin ja nakkipaketin kanssa. Ah, vuoden vanhemmat ja luomukasvattajat- palkintoja odotellessa...

Olen yrittänyt urheilla kolme kertaa viikossa. Kaksi lenkkiä, yksi "joku muu" kerta. Ei pitäisi olla niin vaikeaa. Totuuden nimessä se on välillä vaikeaa. Kun on kevätjuhlia ja muita menoja. Niin ja väsyttää. Ja eritoten: kun se aloittaminen on niin vaikeaa. Ainoa päivä, kun oikein odotan urheilutuokioita on silloin, kun lähden siskoni kanssa lenkille. Niin ja silloin, kun olen muutenkin saanut nauttia enemmän, kuin omiksi tarpeiksi alaikäisestä herraseurasta. Silloin voin kernaasti mennä vaikka tunniksi heittämään kuperkeikkaa pihalle: kunhan kukaan perheeni rakkaista jäsenistä ei tuntiin lähesty minua.

Yritän tavata ystäviä. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Muistan noin suurinpiirtein kerran viikossa kirjoittavani blogia. Ja omistavani sähköpostiosoitteen. Facebook ja instagram, ne ovat jees; niitä kun voi nopeasti selata ja päivittää vaikka siinä minuutissa, minkä odottaa bussia pysäkillä.

Ai niin, ja käyn töissä. Lähden aamuisin kello 7.20, juoksen junalla. Kävelen reipasta kävelyä officelle. Olen alkanut kävellä vähemmän reipasta kävelyä raput seitsemänteen kerrokseen (olen kuullut jotain juttuja jostain hyötyliikunnasta ja siitä se ajatus sitten lähti). Syön aamupalan työpisteelläni, teen töitä. Syön puolen päivän aikaan puuron työpisteelläni ja teen töitä. Lähden puoli kaksi kiireellä junalle (tässä vaiheessa olen unohtanut hyötyliikunnan ja käytän hissiä), menen kiireellä ruokakauppaan, kiireellä bussilla kotiin, kiireellä imurointi, ennenkuin Topo tulee. Koska Topo vihaa imurin ääntä. Imuroinnin jälkeen ruoanlaittoon. Jonka jälkeen alkaa se seinien pesu, pyykin lajittelu, niin ja poikien kanssa yleinen hengailu. Kello 20 ohjaan yksin, tai miehen avustuksella, trion yöunille. Kello 20.30 totean Sampulle, että nyt hei ei enää syödä-juoda-ravata pissalla. Kello 21 toistan toteamuksen hieman äkäisempänä. Kello 21.30 annan kovaäänisen ohjeistuksen Sampulle "nyt ihan oikeasti sänkyyn". Päätämme jälleen kerran siirtää miehen kanssa leffan katselun "huomiselle" (kyllä se huominen joskus tulee), koska kummatkin ovat liian väsyneitä. Tai miehen pitää ehkä tehdä vielä töitä.

Välillä teen pidempiä työpäiviä, tulen bussilla kotiin, vaikka sillä matka kestää reilusti pidempään, kuin juna+bussi yhtälöllä. Kas; kun siinä bussissa saa nukkua reilun tunnin putkeen. Olen satavarmasti riemastuttanut muita matkaajia työmatkoilla a) kuorsaamalla b) sillä, että suupielestäni on valunut kuolaa Olen sanonut miehelle monen monta kertaa, että olen aika poikki. Mutta silti en osaa höllätä... En, kunnes sunnuntai-iltana, Korkeasaari keikan jälkeen, kuin salama, iski jäätävä vatsakipu. Vuorokauden sinnittelin kivun kanssa, kunnes eilen illalla soitin taloyhtiön talkoissa olevalle miehelle, että nyt pitää päästä lääkäriin, HETI. Mies lähti heittämään minua lähimpään päivystykseen.

Olin jo itse tehnyt itselleni suht varman diagnoosin: mahahaava. Lääkäri vahvisti diagnoosin. Kysyi onko elämässä stressitekijöitä. Mitä siihen vastaisi. No siis on, se elämä itsessään? Kolme pitkäaikaissairaaksi luokiteltua lasta... Ainainen kiire. Nuori, viisas lääkärinainen ei katsonut tarpeelliseksi ruveta tässä vaiheessa puhumaan siitä, miten pitäisi vältellä stressiä. Sehän tietäisi sitä, että trio pitäisi sulkea perunakellariin ja laittaa ovi tiukasti kiinni perässä. Jonka jälkeen pitäisi yrittää olla ajattelematta heitä. Sain hyväntahtoisen naurahduksen, kun kerroin, että olin niinssä kivuissani yrittänyt tehdä etätöitä. Maaten sängyllä, läppäri mahan päällä. Sekä kehoituksen yrittää ainakin tänään olla avaamatta työsähköpostia. Sekä määräyksen olla ikinä hommaamatta työsähköpostia kännykkään (lupaan ja vannon etten tule tekemään sitä). Muutoin ei mahahaavassa sen kummempaa: neljän viikon lääkekuuri, pari päivää lepoa, ja jatkotutkimuksia. Ja rautakuuri alhaiseen hemoglobiiniin.

Tänään olen nukkunut kahden tunnin päiväunet. Olen jatkanut pyykkikoneen ohjelmaa siitä, mihin Topo sen oli aamulla pysäyttänyt. Olen vastannut kahteen työpuheluun ja kirjoittanut yhden työsähköpostin (se nyt vaan oli ihan pakko tehdä...). Olen tuntenut itseni aika pro-äidiksi, koska pakkasessa oli valmiiksi ruokaa "pahan päivän varalle", laskettakoon sairaspäivä sellaiseksi. Olen äärettömän tyytyväinen siihen, että viime viikolla, Topon migreenisession jälkeen avasin suuni. Kerroin pomollle, että vaikka kuinka yritän, niin näillä spekseillä ei voida tehdä täyttä työpäivää. Että teen enemmän, kuin mielelläni osa-aika duunia jatkossakin. Mutta ymmärrän jos hän haluaa niin sanotusti "luopua minusta" ja ottaa tilalle uuden ihmisen.

Olen äärettömän iloinen siitä, että saan jatkossakin tehdä osa-aika työtä. Niin pitkään, kun vain haluan. Sen täst edes sisältäen myös etätyöpäiviä, viikottain. Ei aamuruuhkassa kirmaamista ja kiireaikatauluja. Tämä olkoon ensimmäinen askel itsensä kuuntelun suhteen. Ehkä joskus opin ummistamaan silmät maton tahroilta, pyykkivuorilta, leluilta olohuoneessa? No, ei nyt liioitella, enkä opi. Mutta ehkä opin tekemään niin, että sunnuntaina, kun mies pakkaa pojat autoon ja sanoo: lepää, ota rennosti, niin teen niin. Ainakin tunnin verran. Ehkä opin, että tällä hetkellä se on tällaista: vain elämää.


2 kommenttia:

  1. Moi, teillä ei tosiaakaan ole maailman sotkuisin koti, tulisit meille käymään :)
    Hienoa kun saat jatkaa osa-aikaista työtä ja tehdä etäpäiviä. Plussat työantajalle.
    Tämä kirjoitus antoi taas voimia jaksaa omassa kaaosmaisessa huushollissa. Hali!! ja parempaa vointia!!

    VastaaPoista
  2. Huippua kuulla, että muitakin sotkuisia kämppiä omistavia henkilöitä löytyy :D Halit sinne myös ja onnellista (mahdollisimman) kesän odotusta, nyt se oikeasti näyttää tulevan :)

    VastaaPoista