KevätJuhlaa

Keskiviikkona huristelimme Sampun kanssa kotiin päiväunikeikalta Lastelinnan KNF-osastolta. Keikan aikana tuli tehtyä muutama huomio: jotenkin ihmeessä olemme onnistuneet kasvattamaan kuopuksestamme "Faapusta" äärimmäisen hyvin käyttäytyvän lapsen (pistän hyvän käytöksen täysin kasvatuksen piikkiin, kaikki kiljukohtaukset yms menevät luonnollisesti uhmaiän piikkiin, niihin ei vanhemmilla ole osaa eika arpaa). Arvelin, että uni-eeg-keikka tulee menemään ilman suurempia kommervenkkejä, kiitos 150 kertaa kerratun tapahtumien kulun: "mennään sinne lääkäriin, sulle laitetaan hattu päähän, sitten täti rapsuttelee tikulla päätä. Sen jälkeen pitäisi käydä päiväunille. Ja kun heräät, mennään lelukauppaan. Ai niin, hatusta tulee muuten johtoja, mutta ei niitä tartte pelätä" . En osannut arvella sitä, että saamme jopa keikan lopuksi kehuja toimenpiteen suorittaneelta hoitajalta. Hyvä kasvatus, check.

Toinen huomio oli se, että tätä nykyä lapsille annetaan melatoniinia aika hätäiseen, jos ei uni meinaa laverilla ensimmäisten minuuttien jälkeen tulla. Toista se oli "silloin aikoinaan", kun sydän pamppaillen vuoronperään Edwardin ja Topon kanssa istuttiin kopperossa odottamassa unta. Puolikintoista tuntia putkeen. Hoitajan vähän väliä muistutellen, että a) nyt pitäisi nukkua b) eikä saisi huutaa, koska samassa kerroksessa on lauma muitakin pikkupilttejä, jotka yrittävät nukkua.

Kolmas huomio oli Lastenlinnan sirrtyminen teknologia-aikaan. Aulassa nimittäin oli vastassa uudenkarhea limukone. Jälleen kerran voin todeta tähän "toista se oli silloin aikanaan. Sitä juotiin vanhempainhuoneessa kraanavetta ja haaveiltiin vaan limuista". Bonuksena vielä se, että epilepsia osasto on viimeisen vuoden aikana siirtynyt ilmaiseen kahviin. Jälleen kerran totean "toista se oli silloin aikanaan"... Ja olen samalla tyytyväinen, että yhtään osastokeikkaa ei ole näköpiirissä. Vaikka kuinka olisi limuautomaatteja ja saisi ilmaista kahvia. Sitäpaitsi; niistä tulee vain vessahätä. Ja viimeisimmän keikan perusteella yksi asia ei ollut muuttunut sitten "aikojen": osastolla ei vieläkään ole vanhemmille vessaa...

Kotimatkalla yhtäkkiä sain taas yhden ahaa-elämyksistäni. Tällä kertaa muodossa "ahaa, olen tainnut unohtaa jotain". Pikaviesti miehelle "hei, katotko keittiön seinäkalenterista onko tänään Edwardin kevätjuhla" . Minuutin sisään puhelin piippasi vastausta on muodossa. Pikaviesti opettajalle " moikka, esiinnyttekö tänään kevätjuhlissa. Meillä on vähän aikataulut tiukilla, en tiedä ehdimmekö juhliin, ainakaan ihan ajoissa". Parin minuutin sisään vastaus opelta " Moi, laulamme eka ja tokaluokkalaisten kanssa. E saa stipendin. Voimme toki jakaa sen todistusten jaon yhteydessä, jos ette ehdi tänne". Vastaus opelle " Kyllä me ehditään, saatetaan vähän myöhästyä" Vastaus miehelle " E SAA STIPENDIN PAKKO EHTIÄ JUHLIIN".

Sen jälkeen silmäkulmat täyttyivät kyynelistä ja sydän pakahtui äidin ylpeydestä. Minun poikani saa stipendin.

45 minuuttia myöhemmin seisoskelimme Edwardin bestiksen äidin kanssa vierekkäin juhlasalissa. Ihastelimme sitä, miten antaumuksella Edwardin ystävä lauloi kuoron mukana lavalla. Ja sitä, että Edward sentään raahautui kuoron mukana lavalle. Tunnin pituisten karkeloiden päätteeksi oli H-hetken aika. Stipendien jako. Silmäkulmiin pyrki taas kyyneleitä; siellä se mun esikoinen seisoo, ottamassa vastaan stipendiä hyvästä koulutyöstä. Tyyppi joka vietti ensimmäisen ja toisen kouluvuoden nukkuen pää pulpetissa, saa tänään, kolmannen luokan päätteeksi, stipendin hyvästä koulutyöstä. Tyyppi, josta sanottiin neljävuotiaana, että nyt valmistaudutte siihen, että puhe ei tule olemaan pääasiallinen kommunikointikeino, saa stipendin kirjaimien ja numeroiden oppimisesta.

En tiedä olenko ikinä nähnyt Edwardia niin onnellisena, kuin hän oli sieltä koulun lavalta pois tullessaan. Ehkä kaikkein hienointa koko stipendissä oli se, että Edward itsekin ymmärsi, että ei sitä noin vaan anneta, saatikka saada. Itseoikeutetusti hän kutsuukin stipendiään palkinnoksi.

Voittofestarit ovat jatkuneet kevätjuhlasta asti; ensin syötiin stipendisuklaat, seuraavana päivänä juotiin stipendikahvit, tänään Edwardi on käynyt miehen kanssa stipendipizzalla. Näinhän sen pitää mennäkin, Seuraavaksi tästä on hyvä siirtyä kouluvuoden loppumisen juhlistamiseen. Sen jälkeen kesälomaan. Ja kesäloma nyt itsessään on yhtä juhlaa vain.

Kevätjuhlapäivän joka sisälsi sen keikan Linnaan ja Stipendin, kruunasi Edwardin ystävän äidin päivitys Facebookissa. Kiteytetysti hän kirjoitti siitä, miten hyvältä tuntui, kun oli joku siinä vieressä, miten mahtavaa, että nämä erityiset olivat päässeet mukaan ihan "normikoululaisten" esityksiin, miten heistä on tullut osa porukkaa. Miten meistä äideistä on tullut osa porukkaa. Kolme kouluvuotta siihen meni, ja monen monta päiväkotivuotta, mutta tuona aurinkoisena keskiviikkoiltana me äiditkin opimme sulautumaan porukkaan. Nauttimaan juhlasta.

Omien terveyshuolien vuoksi mieli oli jokusen päivän ehtinyt olla vähän matalammalla. Taivas oli taas vähän lähempänä sitä, että se menee ja tippua rysähtää niskaan. Mutta stipendi muutti suunnan; vaikka terveysjutut huolestuttaa, ja työ välillä stressaa, osaa elämä olla myös hienon uurastuksen ansiosta aikamoista juhlaa. Edward meni ja tsemppasi läpi väsymyksen, huonovointisuuden, ja joo: sen kouluvastaisuuden. Otti ja innostui kirjamista ja numeroista, alkoi suorastaan ahkeroida läksyjen kanssa. Ja lopussa kiitos seisoi.

Ehdotan tästedes, että työpaikoillakin aletaan ennen kesälomia jakamaan stipendejä; työpaikan hymytyttö ja -poika, paras tsemppaaja, paras uusien juttujen oppija, stipendi hyvästä työstä ja kaveruudesta. Olisi se nyt aika siistiä lähteä lomille stipendi takataskussa.. .Jos siis sellaisen sattuisi itselleen saavuttamaan. Ehkä se olisi myös kannustimena, niinä päivinä, kuin ei jaksaisi, kaikki ärsyttäisi, kertakaikkiaan vaan kiukuttaisi. Työkoneen näytössä voisi olla sellainen "keep calm ja ajattele stipendiä"-tarra. Ehkä kiukuttaisi edes vähän vähemmän?

Lopuksi onnittelut kaikille koulunsa päättäneille, ja onnellista kesälomaa! Me jatkamme stipendifestareita ainakin viikonlopun yli...