Illalla istuimme miehen kanssa sohvalla vierekkäin, keskittyen sunnuntai-iltojen pelastukseen. Tv-sarjaan, jota katsoimme yhdessä jo vuosia sitten, kun sen ensimmäiset tuotantokaudet esitettiin. Itseasiassa olimme viettäneet epätavallisen paljon aikaa kuluvana viikonloppuna vierekkäin sohvalla, sarjoja katsellessa. Mainostauolla sanoin miehelle "Topolla oli tänään täydellinen päivä. Hänellä oli niin hyvä päivä, kun vaan olla voi". Mitään erityistä ei ollut tapahtunut, päivä oli vain ollut kertakaikkisen hyvä. Topo oli voinut niin hyvin. Olin samaan aikaan vähän pelokas: toivottavasti perään ei tule huonoa päivää. Toiveikas: tällaisia päiviä voisi olla tulevaisuudessa paljonkin. Onnellinen: koska tämä oli täydellinen päivä.
Aiemmin päivällä istuimme bussissa matkalla puistoon (miehen ja Eliaksen nauttiessa leffareissusta kahdestaan). Sampu ja Topo istuivat vierekkäin. Jossain soi puhelin. Topo katsoi minua kirkkain, onnellisin silmin ja sanoi hiljaa "haloo". Vastasin "juuri niin, puhelin soi "haloo"". Meidän juttumme, meidän tapamme keskustella. Topon tapa kertoa, että meillä on tämä meidän yhteinen juttu. Minun, Topon äidin tapa vastata meidän yhteiseen juttuun. Puistossa leikimme Sampun kanssa piiloa. Sampun säntäillessä ees-taas nenäni edestä, minua etsien, Topo katsoi minua omalta lempipaikaltaan: liukumäen päältä. Hän katsoi ja sanoi silmillään "minä näen sinut, mutta en kerro Sampulle". Meillä oli yhteys. Juuri sillä hetkellä meillä oli sanaton yhteys. Topo näytti niin lempeältä, harmoniselta, onnelliselta. Hän näytti siinä liukumäen päällä, minua katsoessaan niin viisaalta. Mietin, että mitäköhän hän miettii. Mietteeni keskeytit Sampu, joka kolmannella ohijuoksullaan bongasi leikkimökin lattialla piilossa istuvan äitinsä. Topoa nauratti Sampun säntäily. Sampua nauratti se, että ei ollut säntäilyltään huomannut äitiään aiemmin. Sain ohjeen laskea 30, hitaasti. Vilkaisin Topoa ja aloin laskea. Sampun sännätessä piiloon.
Sunnuntain lounaan jälkeen istuimme miehen kanssa sohvalla. Kahlaten loppuun erästä toista lempisarjoistamme. Topo tuli istumaan aivan viereeni, kiinni minuun. Laitoin vilttiä hänen päälleen. Hän laittoi ipadiaan hiljemmalle. Hän painautui minua vasten. Meillä oli sanaton yhteys. Meidän oli kummankin niin hyvä olla. Juuri silloin, juuri sillä hetkellä. Hänen pieni lämmin kätensä haki kättäni. Paijasin Topon kättä ja mietin, että pitää illalla muistaa rasvata käsi. Pieni, lämmin, hieman kuiva käsi.
Mies katsoi Topoa ja totesi hiljaa "tyyppi on sälleistä rauhallisin". Niin hän onkin. Meidän pikku buddhamme. Kun planeetat ovat kiertoradoillaan oikeissa asennoissa ja Topon on hyvä olla, hän on meidän rauhallinen pikku buddhamme. Jota eivät maailman murheet hetkauta. Ainakaan niin kauan, kuin langaton yhteys toimii ipadissa, kylpyyn riittää lämmintä vettä ja jääkaapista löytyy Topon lempiruokia. Niin, ja ympärillä ovat Topon tärkeät ihmiset.
Illalla, kun tv oli sammutettu ja oli aika valmistautua henkisesti tulevaan työ-koulu-päiväkotiviikkoon se iski minuun kuin salama… Niin monta kertaa olen miettinyt huonoina päivinä, synkkinä öinä, pimeinä hetkinä, että mitä hänestä tulee. Mitä meidän Topostamme tulee. Pojasta joka on nyt yhdeksän vuotta, täyttää kesällä kymmenen. Poika jolla ei ole kovin montaa sanaa varastossa ja niin monet "normaalin elämän taidot" hakusessa. Silloin sen tajusin: meidän Topostamme on jo tullut jotakin. Hänestä on tullut henkilö, joka on avannut miehelle, minulle ja monelle monelle muulle ihmiselle Topon elämässä oven uudenlaiseen maailmaan. Maailmaan, jossa osataan kommunikoida nopein katsein, puolikkain sanoin, elein. Maailmaan jossa ei tarvita aina sanoja, eikä ikinä kokonaisia lauseita. Maailmaan jossa pitää osata rauhoittua, istua sohvalle, ottaa kädestä kiinni, ja todeta, että tässä ja nyt on kaikki mitä tarvitsen. Maailmaan, jossa eletään hetkessä. Välillä valitettavasti huonossa, mutta sitten sellaisina täydellisinä päivinä, kuin eilen: hetkessä josta ei puutu mitään. Hetkessä jolloin tietää, että myöhässä tuleva juna, kiire päivä töissä, unohdetut kurahousut ja pyykkivuori kylppärissä ovat todella toissijaisia asioita. Tärkeitä asioita ovat pieni haloo, kun puhelin soi. Pienempi käsi isomman käden sisällä. Se paljon puhuva katse sieltä liukumäen päältä. Yhteys.
Niin… Vaikka sunnuntaina oli koleaa, harmaata, me palelimme kaupan parkkipaikalla, kun odotimme, että mies ja Elias tulisivat leffaretkeltään hakemaan meitä kolmea muuta kotiin, vaikka kylppärissä oli vuori pyykkiä ja nenä valui kiitos allergian, tai kevätflunssan, oli se sunnuntai täydellinen päivä. Koska meillä oli Topon kanssa koko päivän se yhteys. Hän ei ollut hukassa, huonossa paikassa, kivun keskellä. Hän oli läsnä, tässä ja nyt, voiden hyvien, kuiskaten pienesti "haloo", katsoen tiukasti silmiin, tarttuen hänen äitinsä käteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti