Miehellä on tapana hyväntahtoisesti kutsua allekirjoittanutta "hellittelynimellä" Rod Stewart, kun kömmin aamulla tukka rodimaisesti sekaisin aloittamaan päivää. Siitä on sitten hyvä lähteä laittamaan itseään minuuttiaikataululla, niin sanotusti ihmisen näköiseksi. Homma vaatii hiuksiin "wash and go"-maisen leikkauksen, koska fööni on tätä nykyä jotain, jolla kuivataan Roopen turkkia pesun jälkeen ja suoristusrauta lähinnä kylpyhuoneen "kaunistus", tai enemmänkin tilan viejä. Koska ikä ei ala enää kakkosella, eikä kolmosellakaan, tarvitaan apua meikkiarsenaalista, jotta itsestään saa maalattua jotakuinkin ihmisen näköisen, ennenkuin aloittaa päivän "toimistominänä". Laittaa "toimistonaamarin" kasvoilleen.
Valitan kyllä avoimesti valvotuista öistä, kiireisistä aamuista, siitä, että piti taas juosta junaan-bussiin, miksen ikinä opi nousemaan ajoissa ja noh: ruuhkavuosista. Harvemmin silti kerron, eritoten töissä, siitä, että miltä minusta oikeasti tuntuu.
Miltä tuntuu, kun näen Topon opettajan lähettämän sähköpostin kesken työpäivän. "Nyt ei taas mene oikein hyvin". Syöksyn hänen soittaessaan "puhelinhuoneeseen" puhumaan Topon tilanteesta. Siitä, että pitäisi kai yrittää saada sairaalan kanssa yhteinen palaveri kasaan, koska vointi seilaa niin mahdottomasti, eikä sitä voi laittaa käytöshäiriöiden piikkiin enää. Opettaja ehdottaa jotain pidempää sairaalajaksoa, tai kunnon lääkeremonttia. Tuolloin olen sydämessäni totaalisen surullinen, väsynyt, poikkipuhkiloppu, mutta heilutan silti naamalle liimattu toimistohymy kasvoillani ohi kulkevalle kollegalle.
Puhelun jälkeen sanon ääneen, että olen poikki. Jonka jälkeen vilkutan se toimistohymy naamalla ohi kulkevalle esimiehelle. Oikeasti tekisi mieli vain itkeä. Huutaa, että te ette tajua mitä juuri nyt käyn läpi. En silti jää erittelemään fiiliksiäni. Totuuden nimissä, en usko, että kaikkia se välttämättä niin hirveästi edes kiinnosta. Sillä tiedostan toki enemmän, kuin hyvin, sen että meillä kaikilla on tässä elämässämme omat lastimme kannettavana. Tiedostan sen, että varmasti moni työtovereista kulkee käytävillä toimistohymy kasvoille liimattuna, sydämen ollessa raskas, surullinen, kyynelten poltellessa silmänurkissa. Sellaisia me olemme: kotijutut ja työjutut. Kotinaamari ja työnaamari.
Välillä kamelin selkä hetkellisesti katkeaa. Kuten silloin, kun pitkästä aikaa lähdemme koko perhe iltalenkille. Lähikauppaan. Elias ja Sampu hypähtelevät iloisesti edellä, me miehen kanssa tuuraamme koiran taluttamisen ja Topon rattaiden lykkimisen kanssa (voin kertoa, että herran kärräily menee jo ihan liikuntasuorituksesta…). Kaupassa teemme pikaostokset: reippaille hyppelijöille jäätelöt, miehelle ja minulle mustikkavichyä (yhteinen "addiktio"), Topon keräillessä omia elintarvikkeitaan koriinsa. Kauppahetken keskeyttää mies joka lähestyy minua ja kysyy ärsyyntyneenä, että "onko se kissapipoinen poika sun poikas" ja jatkaa "se syö tuolla suoraan paketista makkaraa. Ei niin voi tehdä. Iso poika". Alkaa itkettää. Mumisen vain "anteeksi, me kyllä ostamme makkaran".
Haalin laumani kasaan, ohjaan lauman kassalle ja kassan kautta ulos. Tajuan olleeni kireän oloinen (ookoo, todella kireä) kassalla, joten liimaan hymynaamarin kasvoilleni, käännyn kassaneitiä kohden ja huikkaan "kiitos, heippa".
Ulkona Elias ja Sampu availevat innoissan jäätelöään, episodin ärsyynnyttämä Topo möykkää rattaissaan, minä purskahdan itkuun. Siinä kaupan pihalla, kaiken kansan keskellä. Mitkään naamarit eivät enää riitä. Kyynelet tulvivat silmistä, ja räkä alkaa valua nenästä. Mies yrittää lohduttaa "älä hei tommosesta pilaa päivääsi". Mutta kun naamari on rikki, se on tosissaan rikki. Nyyhkin ja pärskin puolet kotimatkasta. Kun olen nyyhkinyt ja pärskinyt tilanteen aiheuttaman pahanolon pois, aloitan aiheesta "nyt mä sitten pilasin Eliaksen ja Sampun iltalenkin". Miehen laittaessa käden olkapäideni ympärille, todeten "sä mitään pilannut". Sillä hetkellä tykkäään miehestä vielä normaalia enemmän.
Illalla Elias antaa minulle pusun, ja toteaa:"äiti, oli tosi kiva käydä yhdessä lenkillä, mennään taas huomenna jooko". Jäätelö pelasti lenkin: pätkisjätskiin keskittyminen vei huomion nyyhkivästä ja pärskivästä äidistä, Eliakselle jäi iltalenkistä vain hyvä fiilis. Vastaan "mennään vaan". Hymyilen, ja se ei ole naamarihymy, vaan sellainen sydämestä lähtevä hymy.
Niin me muuten menemmekin. Hyvänä päivänä kaikki menee putkeen, ei niin hyvänä osaan silti kulkea hymynaamari kasvoillani, oikein huonona päivänä naamari menee hetkellisesti rikki. Mutta hei, sellaista se elämä on. Monia naamareita, monia kasvoja, jotka kaikki mahtuvat yhteen ainoaan päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti