Oman Elämänsä HuippuAsiantuntijat: Omaishoitajat Töissä

Työpäivä lopuillaan. Pitäisi ehtiä bussiin joka lähtee vartin kuluttua. Kiireellistä hommaa olisi jäljellä noin tunniksi. Työkaveri tulee viereen, "kuule Mari, voisitko sä hoitaa yhden jutun". Hänen lauseensa keskeytyy, kun huomaan että puhelimeni alkaa soida äänettömällä. Näytöllä vilkkuu "Topo koulu". Huikkaan työkaverilleni "anteeksi, tää mun on pakko ottaa".

Muutamaa minuuttia myöhemmin olen saanut "puhelinneuvottelun" Topon opettajan kanssa loppuun. Opettajan asia oli se, että Topo ei voi hyvin. He eivät oikein koululla tiedä mikä Topoa vaivaa.  Eivät osaa sanoa, että onko ilmassa epilepsiaa, migreeniä, vai olisiko poika tulossa kipeäksi. Pyydän antamaan vähän särkylääkettä "jos se on migreeni, niin saadaan se toivottavasti hoidettua heti alkuunsa. Jos on kuume nousussa, niin vältytään kuumekouristukselta".  Puhelun päätyttyä suuntaan työkaverini luokse, pahoittelen, että jouduin keskeyttämään hänet jotakuinkin kesken lauseen ja pyydän häntä aloittamaan alusta. Kahta minuuttia myöhemmin joudun toteamaan "sori, nyt oikeasti tässä on niin monta hommaa jonossa, että en pysty hoitamaan tuota asiaa tänään. Voiko se odottaa perjantaihin". Samalla tajuan myöhästyneeni bussista ja totean mielessäni, että ehtiäkseni hoitaa kotimatkalla aiotut apteekki- ja kauppareissut, joudun jotakuinkin liikuttamaan itseäni aikakoneella paikasta toiseen. 

Kun kotona hyörii pitkäaikaissairas, tai vammainen lapsi, et ehkä huutele asiasta ihan ensimmäisessä työhaastattelussa. En tiedä kuinka moni läheisensä, olkoonkin sitten puoliso, vanhempi tai lapsi, omaishoitaja ilmoittaa cv:ssä olevansa omaishoitaja? Itseltäni ei cv:stä tuota tietoa löydy. Koska ne asenteet... 

Piktkäaikaissairas, tai vammainen lapsi on yhtäkuin paljon poissaoloja, omissa ajatuksissaan työpaikalla haahuileva haamua muistuttava työntekijä. Onko sellaisesta ylipäänsä työntekijäksi? 

On. Sanon minä. Me olemme niitä tyyppejä, jotka istumme lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa, että se ihminen jota rakastaa, niin että sydän pakahtuu ei olekaan niinkuin muut. Tai että hänen veriarvonsa eivät ole kuten pitää. Että tämäkään lääke ei nyt valitettavasti auttanut. Että vaikka hän on vasta kaksi, niin tiedämme nyt jo, että hänen elämässään tulee olemaan liuta suuria ongelmia. 

Me olemme niitä tyyppejä, jotka suremme, murrumme, tai ainakin osa sydämestämme murtuu, itkemme. Olemme hetken toivottomia. Ja sen jälkeen aloitamme hommat: 

Hoidamme sen tärkeimmän ihmisen asioita kuntoon, jotta sitä uudenlaista, erinlaista arkea olisi edes vähän helpompi elää. Me selvitämme: mitä elämää helpottavia tukia, apuja ja palveluita meille ja meidän rakkaillemme kuuluu. Aina niitä automaattisesti meille kuuluvia apuja, tukia ja elämää helpottavia palveluita ei saakaan noin vaan saakkaan. Joten me tappelemme. Me menemme umpiväsyneenä, vähän murtuneena, sydän rakkautta täynnä, vaikka hallinto-oikeuteen asti tappelemaan niistä asioista. Otamme yhteyttä politiikkoihin, verkostoidumme, selvitämme asioita, etsimme tietoa, jaamme tietoa. Ajamme yhdessä kohtalotovereidemme kanssa meille tärkeitä asioita toivottavasti oikeaan suuntaan. Ja tämän lisäksi monet meistä tekevät vielä ainakin jossain määrin vapaaehtoistyötä. Sanoisin, että tästä saisi cv:n melko hyvän lisän... 

Tämänpäiväinen iltapäivä oli työpaikalla yhtä hässäkkää. Olen hirvittävän huono sanomaan "ei, nyt en ehdi hoitamaan asiaa", ja jos nyt olosuhteiden pakosta joudun niin tekemään, kannan asiasta jossain määrin huonoa omaa tuntoa. Kun vihdoin ja viimein iltapäivällä ehdin bussiin, kaivoin työpuhelimeni esille ja laitoin työkaverilleni viestiä "Jos tosiaan saat huomisen aikana ok:n asialle niin hoidan sen heti perjantaina". Huolehdin vähän Topoa, sekä pohdin millä ilveellä oikeasti ehdin sinne apteekkiin ja kauppaan. Teki mieli purskahtaa itkuun. Koska ei nyt kertakaikkiaan vaan ollut hyvä päivä. Koska hetkellisesti kyllästytti olla työpaikalla se "likasanko". Ihminen joka hoitaa kaiken, jota kukaan muu ei hoida. Joka hädin tuskin kehtaa sanoa "mä en nyt juuri tiedätkö ehdi". Ihan suoraansanottuna säälin pienoisen hetken itseäni. 

Jollain ilveellä ehdin kuin ehdinkin käydä apteekissa, sekä juosta suht ennätysvauhdilla ruokakaupan lävitse, keräten koriini vähän sitä sun tätä. Jatkaessani kotimatkaani seuraavalla bussilla, kaivoin oman kännykkäni esiin. Huomasin, että olin saanut Facebookkiin viestin. Viesti oli Lasten Omaishoitajat-ryhmän ylläpitäjältä. Hän toivotti tervetulleeksi ryhmään ja, että sen kummempaa esittelyä ei ole pakko tehdä, mutta että sellainen on kyllä aina tietenkin kiva olla olemassa. Kotiin saavuttua kirjoitin seuraavanlaisen esittelyn:

Moikka uusilta! Omaishoitaja olen ollut jo vuosia. En uskalla tarkalleen veikata montako vuotta tästä "työstä" on kerätty työkokemusta, mutta olin isompien poikien omaishoitaja jo ennen kuopuksen syntymää. Ja tällä hetkellä Samuel on kuusivuotias kaveri. Joten sanotaan nyt sitten, että kuusi-seitsemän vuotta omaishoitajuutta takana. Olen omaishoitaja Eliakselle 12 v ja Topiakselle 10 v. Kaikilla pojillani on toistaiseksi tuntematon geenivirhe/syndrooma, mikälie, joka aiheutta kaikkea puheentuoton ongelmista, vaikeaan kehitysvammaan. Elias on lievästi kehitysvammainen ja hänellä on epilepsia, joka on aiheuttanut ties mitä kommervenkkiä matkan varrella. Topiaksella on vaikea keva, hankala epi, vaikea migreeni, autistisia piirteitä, käytöshäiriöitä ja satunnaisia ongelmia verensokereiden kanssa. Samuelilla on myoklonioita ja puheentuoton erityisvaikeus (ei tainnut mennä diagnoosi kirjaimellisesti oikein, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan). Elämää elellään päivä kerrallaan periaatteella, pojat ovat kamalan ihania. Elämäni suola, sokeri ja suurimmat opettajat" 

Kun talossa oli alkuillasta hetken verran rauhallisempi meno, selasin muiden ryhmäläisten esittelyjä. Taustoja ja kohtaloita oli vaikka millaisia. Selasin hetken aikaa keskusteluja. Todetakseni melko pian, että kuten olen aiemmin jo tiennyt, niin en todellakaan ole ainoa, joka kokee hyvin usein olevansa väärässä paikassa. En ole ainoa, joka työpaikalla  pahoittelee sitä, että lapsi joutui osastohoitoon, tai nyt olisi taas lääkäripäivä.  Veikkaisin etten ole ainoa, joka ajoittain suree sitä, että tämä erilainen elämä vei mahdollisuuden toteuttaa itseään työelämässä, täysillä. Olen satavarma, että en ole ainoa, joka on tehnyt työelämän suhteen kompromisseja, mutta jollain ilveellä kuitenkin sovittaa yhteen sairaan, tai vammaisen lapsen hoidon ja työssä käynnin. Valvoo yöllä, huolehtii ajoittain jopa liikaa, tappelee oikeuksista, etsii tietoa, verkostoituu ja jakaa tietoa. On oman elämänsä hr-viestintä- ja markkinointipäällikkö, hallintojohtaja, asiantuntija ja lakimies... 

Roopen kanssa iltalenkillä tallustellessa hetkellisesti mieleen hiipi ylpeys. Miettiessäni Lasten Omaishoitajat ryhmään tekemääni pikaesittelyä. Kun asiat laittaa paperille, niin sitä tulee aivan eri tavoin havahduttua siihen, että onhan tuo nyt aikamoista settiä. Lupasin muistuttaa itseäni seuraavana itsesäälipäivänä, että hyvin sä vedät. Hyvin yhdistät kodin ja työn. Ottaen huomioon minkälaiset kortit jäivät jaossa käteen. Hyvin me vedämme, ottaen huomioon, että minkälaiset kortit jäivät jaossa käteen!