Be Happy

Harmaana torstaina, pääsin miehen kyydissä töistä kotiin. Olimme kotipihassa tismalleen samaan aikaan koulusta kotiutuvia tyyppejä kyyditsevän taksin kanssa. (eli nykyisen mittapuun mukaan kotiuduin "ihanan aikaisin"). Kotona alkoi h e t i yleinen hässäkkä: Topo juoksi sisään etsimään pädiään. Joka oli piilotettuna, koska tarkoitus olisi, että tyyppi oppisi pyytämään vekotinta kuvan kanssa. Samalla, kun Topo etsi a) ensin pädiään b) hiffattuaan, että sen saa vasta kuvalla, kuvaansa, hän kulki ympäri alakertaa. Heitellen yhteen paikkaan kengät, toiseen yhden rukkasen, kolmanteen toisen rukkasen, ulkotakin sinne ja toppahousut tonne. Koko päivän kotona itsekseen hengaillut Roope sai riemunhepuleita, samalla kun Elias selitti, että hän vie Roopen pissalle. Heti kun on tyhjännyt reppunsa. Ilmoittaen perään "tuli kaksi läksyä".

Keräsin Topon romppeet paikoilleen, annoin pädin, kun sitä kuvaa oli esitelty tarpeeksi uutterasti. Kuurasimme kädet viimeisen päälle (mitä tahansa, että noro ei rantaudu tänne!) ja aloin tekemään ruokaa. Miehen pyyhältäessä hakemaan kuopustamme päiväkodista. Hetken kuluttua ulko-ovi avautui ja koira ulkoiluttajineen palasi lenkiltä. Topon pädi pauhasi, koira pyöri jaloissa, Elias selitti päivän ruoasta, tekemisistä, siitä että lähtee uimaan, selitysten päättyessä seikkaperäiseen selontekoon päivän läksyistä. Hetkeä myöhemmin ulko-ovi avautui jälleen, Sampun ja noutajan saapuessa kotiin. Sampu aloitti kyselyn päivän ruoasta, sekä selvityksen siitä, että ei suinkaan aio syödä porkkanaa, sekä pikakelauksen päivän päiväkotitapahtumista. Miehen samaan aikaan selvittäessä oman päivänsä kuulumisia, sekä (yllättäen… not) selittäen jotain jostain automerkistä…

Juuri sillä hetkellä, siinä hellan äärellä olin todella onnellinen. Vaikka tiskikone oli tyhjäämättä, tiskipöytä täynnä rompetta, meteli ja yleinen hurlumhei oli jos ei nyt äänivalleja murtava, niin jotain sinnepäin. Vaikka ruoanlaitto: toimenpide jota en suuremmin rakasta, oli kesken. Niin olin onnellinen.

Ympärilläni olivat elämäni tärkeimmät ihmiset ja he vaikuttivat kaikki olevan juuri nyt, juuri tällä hetkellä, hyvävointisia. Tyytyväisiä elämäänsä. He vaikuttivat onnellisilta.

Arjen viedessä mukanaan ja elämän ollessa jollei nyt sekunti- niin aika lailla minuuttipeliä, tulee harvoin pysähdyttyä makustelemaan, tai fiilistelemään jotain tiettyä hetkeä. Näin on ainakin allekirjoittaneella. Päivät ovat monesti suorittamista aamusta iltaan, ja suorittamisen lomassa miettimistä: mitä seuraavaksi pitää tehdä. Onneksi tulee niitä hetkiä, vaikka siinä nakkikeiton keittelyn äärellä, kun ehtii pysähtyä sen verran, että ehtii tuntemaan sen onnen tunteen. Hyvänolon tunteen. Kun kaikki universumin palikat ovat hetkelliseti juuri oikeilla kohdilla.

Olemme vanhempina käyneet läpi niin uskomattoman matkan viimeisen 11 vuoden aikana. Siitä marraskuisesta illasta, kun meistä tuli isä, ja äiti, aina tähän päivään asti. Matkan kaikkine onnellisine, sekä surkeine hetkineen. Joten en osaa edes erittäin vilkasta mielikuvistani pinnistäen kuvitella sitä, mitä elämä vielä triolleni tulee tarjoilemaan. Toivon tietenkin, että elämä kohtelisi heitä silkkihansikkain. Sen he nyt (vähintään) ansaitsevat. Tsempparit. Äitinä haluan sanoa, että: kerätkää ympärille ihmisiä, jotka tekevät teidät onnelliseksi. Sekä ,että toivon, että vallitsevin olotilanne elämässänne tulee olemaan: onni. Äitinä haluan antaa teille yhden tärkeän ohjeen: Be Happy! Sekä kertoa, että te teette minusta maailman onnellisimman.

Kaksi Viikkoa

Joskus aikanaan (nyt, kun ensimmäisistä kirjoituksista oikesti on aikaa jo sen kolmisen vuotta, saan mielestäni käyttää lausahdusta "joskus aikanaan"), yritin tiukasti pitää kiinni siitä, että kirjoitan tänne eetteriin edes-jotain-edes-kahdesti-viikossa. Homma toimi tuolloin, koska pääasiallinen duuni oli olla kotona, hoitovapaalla. Nyt kaksi viikkoa mennä hujahtaa, kuin pikakelauksella. Ajatus kahdesta kirjoituksesta viikossa tuntuu a) utopiselta b) päähän tulee ensimmäisenä ajatus "eihän mulla voi olla edes niin paljoa asiaa".

Miten sitten olen aikaani viimeiset kaksi viikkoa, trion, sekä miehen kanssa kuluttanut?

- Olen saanut Sampulta ripitystä kello 8.23 sunnuntaiaamuna aiheesta "äiti, sä et ole tänään tehnyt yhtään mitään." Ripityksen jatkuessa pitkän kaavan mukaisella selonteolla aiheesta "isi on keittänyt kahvin, ja puuron ja tehnyt kinkkuvoileivän ja sä olet vain sängyssä".  Nämä kaikki saateltuna hyvin paheksuvilla katseilla. Itseasiassa tämä ei ole ainoa ripitys. Olen saanut kuulla: huutavani paljon, sotkevani leikit, osaavani tehdä hyvää makaronia, muiden kokkausten ollessa syvältä, olevani huijari, sekä "ehkä sata vuotta vanha". Kuopuksestani on näemmä kasvanut yleinen syyttäjä. Vai onko se tällaista olla vähän vajaa eskari-ikäisen äiti?

- Olen potenut pahinta flunssaa ever. Siis ihan oikeasti! Nyt on menossa rupeaman päivä numero 17, antibioottikuurin ja avaavien troppien päivä numero neljä ja tämä on yhä jossain määrin helvetistä. Aktiivisuusranneke-kello-mikä lie kertoo, että olen liikkunut aktiivisesti tällä viikolla reilun tunnin verran. En ole pitänyt ranneketta joka päivä ranteessani ja voin vannoa, että ne "urheiluminuutit" ovat kertyneet suurinpiirtein bussipysäkille laapustamista. Joka flunssan toisella ja kolmannella viikolla menee heittämällä urheilusta: nostat kättäsi, ja sykkeet ovat 120. Kävelet bussipysäkille ja sykkeet ovat heittämällä 130 -> aktiivisuusranneke kertoo sinun juuri nyt harrastavan urheilua.

- Olen pikkuhiljaa huomannut sopeutuvani 100% työaikaan, pitkähköillä työmatkoilla. Hommaa saattaa edesauttaa mahtava naapuri (KIITOS! Ja sydän!), jonka määränpää arkiaamuina on sama, kuin allekirjoittaneen. Toisin sanoen ängen samaan kyytiin ajoittain. Hommaa edesauttaa myös se, että olemme miehen kanssa keksineet suht toimivan yhtälön, jonka avulla pääsen myös hänen kyydissään töihin yhtenä-kahtena aamuna viikossa. Eniten hommaa edesauttaa mahtava tiimi, jossa työskentelen. Maanantait eivät siis enää ole niin-helvetistä. Pikkasen vaan. Mutta sehän kuuluu asiaan?

- Olen kirjoittanut Toposta eräälle Lastenlinnan mahtavalle sairaanhoitajalle niin monta sähköpostia, että luultavasti joudun pian sähköpostiblokkauksen "uhriksi". Elämä Topon kanssa on eritoten viimeiset viikot ollut ihan koko rahan edestä vuoristorata-ajelua. "Sitä saa mitä"-tilaa lausahdus ei todellakaan, missään nimessä, pidä paikkansa. Olen tilannut mm hyviä yöunia, saamatta niitä. Onneksi jopa päivittäin Topolla on myös kertakaikkisen loistaviakin hetkiä , joten olen melko vakuuttunut, että tämä suht epästabiili tilanne saadaan jossain vaiheessa kevättä saateltua positiivisen-stabiilin puolelle. Vuoristorata-ajeluun on kuulunut myös sellaisia mahanpohjasta ottavan mahtaviakin hetkiä: Topo on antaumuksella hoitanut äitiään tämän sairastaessa. Ollaan paijattu, ängetty kainaloon, pidetty seuraa, kun tv:ssä on pyörinyt Voice. Vietelty siis laatuaikaa yhdessä. Ilman iPadia. Se on aika ihanaa. Noh, itseasiassa ihan älyttömän ihanaa.

- Olen tehnyt Eliaksen kanssa kotiläksyjä. Todeteten jälleen kerran, että a) tyyppi on todella tunnollinen koululainen b) äikän ja matikan taidot ovat menneet jättimäisen loikan eteenpäin. Olemme keskustelleet eläimistä, jotka liikkuvat öisin (niitä ovat kuulemma lepakot, karhut ja hirvet, sekä pääsiäispupu). Olemme myös pohtineet pitkään ja hartaasti sitä, että missä vaiheessa kevättä metsään pitäisi viedä porkkana valmiiksi pääsiäispupulle. Olemme päätyneet yhteistuumin siihen, että porkkana viedään, kun lumet ovat sulaneet. Jossain vaiheessa huhtikuuta viimeistään. Olen istunut Eliaksen parhaan ystävän ja hänen ihanan äitinsä kanssa kahvilla. Olemme bestiksen äidin kanssa supattaneet lapsiltamme salaa asioita aiheesta "milloin noista tuli noin isoja". Liikuttuneet ehkä vähäsen. Itseasiassa: joka päivä kysyn itseltäni, että milloin ja miten Eliaksesta tuli noin iso poika? Onneksi itse on yhä ihan samanlainen, kuin reilu kymmenen vuotta sitten… As if…

- Olemme käyneet miehen kanssa k a k s i kertaa hyvin syömässä. Katsoneet kaikki (siis jopa ne kaikki kolme jaksoa) uudet Rimakauhua ja Rakkautta jaksot ja todenneet, että sarja on yhä todella hyvä. Ostaneet suklaata ja suolapähkinöitä illan neljättä rimakauhu-sessiota varten ja päättäneet aloittaa sen uuden, paremman elämän "vasta huomenna". Olemme jälleen kerran sopineet, että käymme ajoissa nukkumaan. Homman mennessä niin, että allekirjoittanut räkätautisena on käynyt todella-ajoissa nukkumaan, miehen kukkuessa räävittömän myöhään.

- Olen luistanut pyykinpesusta, niin että alan kohta nähdä hommasta painajaisia. Ihan oikeasti. Luulen, että tarvitsisin talvilomaviikon suoriutuakseni puuhasta. Olen noudattanut hyvin orjallisesti äitini "nyt kipeänä ette kyllä siivoile, ja einesruoat on oikein hyviä"-ohjetta. Noh okei: pienen lipsahduksen verran noudattanut. Työpaikalla, kahvikuppien äärellä kuulin sanan "superkymppi". Sitä piti saada. Ja sitä piti eräänä iltana testailla siinä määrin, että ei ollut enää kaukana, että mies olisi tehnyt siivousvälinetakavarikon. Tähän voin lisätä, että en t o d e l l a k a a n ole siivousfriikki.

- Olen jälleen kerran päättänyt, että laitan aamuisin kellon soimaan kymmenen minuuttia normaalia aiemmin. Ja nousen heti ylös. Tähänkin voin lisätä: As If…

Sadan Vuoden Yksinäisyys

En tiedä milloin se alkoi: muurin rakentaminen. Oliko se silloin, kun Eliaksen ollessa reilun vuoden ikäinen, mietin Stockan kahvilassa, että miksei minun pikkumieheni osaa juoda itse tuttipullosta. Kun sen taidon omaavat häntä paljon pienemmätkin ihmiset. Ehkä muuri nousi vähä vähältä kaikkina niinä kertoina leikkipuistossa: Kun kymmenkuiset juoksivat omin jaloin puolitoista vuotiaan Eliaksen ohi. Joka konttasi. Minussa alkoi kasvaa epäilyksen siemen ja pelko otti pienen palasen sydämestä: ehkä kaikki ei ole ihan kuin pitää. Jossain on jotain vialla.

Muuri nousi nousemistaan kaikkina niinä kertoina, kun ystävien kanssa treffatessa nauroin hauskoille jutuille. Vaikka oikeasti sisällä ahdisti, ja teki vain mieli mennä yksin nurkkaan itkemään. Oli nukuttu huonosti, menty taas pohjalle, epilepsian näyttäessä kyntensä kotona. Vaikka minulla on maailman ihanimmat ystävät, useinmiten tuntuu liian vaikealta avata suunsa, sanoa, että olen niin väsynyt. Välillä kovin onnetonkin. Etten aina jaksaisi vain nauraa. Että tunnen usein olevani aika yksin. Silti en vain osannut, enkä osaa, avata suutani. Luulen sen johtuvan siitä, että aika ystävien kanssa on liian kallisarvoista murehtimiseen. Tuntuu typerältä sanoa, että tunnet olevasi yksin, kun vierellä istuu maailman upein ihminen. Tuntuu typerältä tuntea olevansa yksin, kun vierellä istuu maailman upein ihminen.

Muurini vahvistui kaikkina niinä kertoina, kun kerroin uusille ihmisille missä mennään. Minkälaista perhe-elämää viettelemme. Yksi on lievästi kehitysvammainen, toinen vaikeasti, kolmannella on vain epäselvä puhe. Mutta ihan hyvin pyyhkii. En edes valehdellut. Väitän hyvin vahvasti, että olosuhteet huomioon ottaen, varsin hyvin pyyhkii. En vain ikinä ole osannut sanoa en ystävälle, enkä uudelle tuttavalle, että tämä on myös hyvin yksinäistä puuhaa. Että elämä on täynnä muistutuksia siitä, että emme mene massan mukana. Siksi on olemassa muuri. Muuri joka suojele ajoittain kovinkin yksinäistä sydäntä.

Instagramia selatessa mieli virkistyy aurinkoisista kuvista, harmaan (ja harvinaisen räkäisen) sunnuntain keskellä. Aurinkolomia, hiihtolomia, perhelomia. Minäkin haluan sellaiselle! Haluan tuntea sen kuplivan jännityksen, kun lentokentän turvatarkastuksen jälkeen istumme aamupalalle: koko perhe. Sitä ei vain tapahdu. Ainakaan juuri nyt. En jää murehtimaan ajatusta sen enempää. Kiitos muurin. Nautin vain kuvista. Miettien samalla, että eihän tulevaisuudesta kukaan tiedä mitään. Topo sanoi eilen Carsia katsellessa "sataa". Elokuvan kohtauksessa satoi. Toivon siemen alkoi itää entistä vahvempana: ehkä joku päivä, joku vuosi, Topo osaa kommunikoida muutamin sanoin. Ehkä hän saisi voida niin hyvin, että voisimme tehdä yhdessä jonkun pienen matkan? Tuollaiset ajatukset tekevät muuriin pieniä säröjä: Ehkä mekin joku päivä lähdemme koko perhe aurinkolomalle. Minä laitan instagramiin kuvan lentokenttäaamiaiselta. Ja kuvassa on mukana myös Topo. 

Kun me miehen kanssa kävimme raskaita aikoja läpi, tunsin olevani enemmän yksin, kuin koskaan aiemmin. Toinen puolikas puuttui. En ollut kokonainen. Ne tuntemukset olivat pelottavia. Tuolloin aloin rakentaa erilaista muuria: en voi olla riippuvainen toisesta, minun pitää pärjätä poikien vuoksi. Osata pärjätä yksin. Vaikka tänään asiat ovat varsin hyvällä tolalla, on siitäkin muurista rippeet jäljellä. Suojelemassa sydäntäni. Muistuttamassa, että elämässä voi käydä mitä tahansa, voit oikeasti jäädä todella yksin.

Sitten tulee niitä hetkiä, muistutuksia siitä, että ehkä muuri on hieman turha. Kuten sairastupapäivänä. Viesti ystävältä vuosien takaa. Tsemppaus: älä murehdi, että olet poissa töistä, me ehditään hei tehdä vielä 30 vuotta töitä. Alkaa naurattaa, sydän pakahtuu. Ihana tyyppi! Tai kun Topon repusta löytyy itse askarreltu sydän. Niin kaunis. En ole varma onko Topo a) suorittanut miten suuren osuuden itse askartelutoimenpiteestä b) onko hänellä ollut mitään havaintoa siitä, mitä hän on (ja kenelle) askarrellut. Mutta se sydän lämmittää kovin. Mietin Topon hymyileviä kasvoja, sitä kun hän ottaa kädestä kiinni, painaa päänsä syliini. Sydämessä läikähtää taas. 

Vaikka erilainen elämä on pakottanut rakentamaan sen muurin sydämen ympärille, itsesuojelutarkoituksessa, saanut usein tuntemaan itsensä niin pohjattoman yksinäiseksi, niin onneksi päivittäin tulee muistutuksia siitä, että en sitä todellakaan ole. Olen äiti, vaimo, ystävä, perheenjäsen. Kun eräs elämäni tärkeimmistä ihmisistä sai surullisia uutisia, sanoin hänelle "et ole yksin". Tarkoittaen sitä sydämeni pohjasta. Toivon, että hän uskoi ja luotti siihen. Toivon kovin, että muistaisin sen itsekin elämässäni. Onneksi synkimpinä aikoina elämä muistuttaa tästä automaattisesti: siten että oma lapsi ottaa kädestä kiinni, mies halaa ohi kulkiessaan, ystävältä tulee hauska viesti, äiti laittaa huolestuneen viestin "mitä sun sormelle on tapahtunut". Silloin tiedän, että muurin läpi on päässyt lauma tärkeitä ihmisiä. Jotka eivät jätä yksin.