Taksi Tuo, Taksi Vie: Arjen LottoVoitto

Olen viikonlopusta asti seurannut herkeämättä Espoon "taksi-gatea", joka on päätynyt nyt jo iltapäivälehtiinkin asti. Kyseessä siis eräs taksialan yritys joka joutunut suuremman luokan myrskyn silmään (taitaa Klaarat ja Kiirat jäädä tässä jo kakkoseksi), koskien hieman (noh, totuuden nimessä melkoisen) notkuvasti alkanutta koulukyytilukukautta. Taksi-gate kommentteja löytyy puskaradio-ryhmistä, Espoon kaupungin fb-sivulta, juttua puidaan nyt jo ainakin Länsiväylä-julkaisua ja Iltalehteä pitkin. Myrskunsilmään joutuneen kuljetusyhtiön toimari on kirjoitellut erinäisiin ryhmiin pitkiä anteeksipyyntöviestejä, mutta enää sekään ei riitä. Vaan osa vanhemmista on sitä mieltä, että kuljetusyhtiön sopimus kaupungin kanssa on purettava.

Meillä aamu- ja iltaäivän taksiajelut ovat olleet tiivis osa arkea jo... hmmm... kuusi vuotta. Villi veikkaus. Olen melko vakuuttunut, että Sampulle tulee aikanaan shokkina se, että kouluun kuljetaan ihan omin pikkujaloin. Hän kun on tiiviisti kasvanut siihen uskoon, että koulun alku tarkoittaa samaa, kuin taksilla ajelu. Kuuteen vuoteen mahtuu x-määrä harmistusta, kadonneita lapsia, myöhässä tulleita kyytejä, ajoissa tulleita kyytejä, ei ollenkaan tulleita takseja, sairas-, loma- ja tilapäishoitopäivinä pihaan kurvaavia takseja. Erään kerran vastaanottoapuna ollut Mummi on paniikissa jalan juoksennellut ympäri naapurustoa, koska: taksista vakuutettiin että koululaisemme on kyllä jätetty pihaamme, ihan varmasti on, viisitoista minuuttia sitten. Totuus oli toinen: koululaisemme olivat ilmeisen pitkällä iltapäiväajelulla, tullen kotiin tuntia myöhemmin. Ehkä hieman hämmetyneinä, mutta täysissä ruumiinvoimisssaan. Tarina ei kerro, että minne kaikkialle koululaisemme olivat iltapäiväajelun aikana ehtineet.

Osaan täysin asettua jokaisen kyytiasioista harmistuneen vanhemman asemaan. Olen ollut raivoissani, peloissani, harmistunut, turhautunut, vihainen, ja ajoittain jopa huvittunut. Niin, sekä lisäksi liikuttunut, onnellinen, kokenut että olemme saaneet arkeemme jonkin sortin lottovoiton.

Pari-kolme vuotta sitten arkeemme ajelivat vakituinen iltapäiväkuski, sekä vakituinen aamukuski, joista on tullut tiivis osa arkeamme. He ihan aidosti ovat arjen lottovoittomme.

Kun Topo kävelee portaita kotiovelta kohti talon ulkopuolella odottavaa taksia, kantaen suurta reppuaan, huutaa tuttu ja turvallinen kuljettaja "Moi Topo, ootas kun mä tulen auttamaan sen repun kanssa". Kun Topo keksi alkaa availla turvavyötään kesken koulumatkan, kehitti kuljettaja hänelle lisäturvavyön avulla ns. patenttiratkaisun, jolla poika pysyy varmasti penkissä. Kiireisinä aamuina, kun bussi johon olisi pakko ehtiä, lähtee klo 08.00, ja poikien koulutaksin olisi tarkoitus olla pihallamme kello 08.00, menemme bussipysäkin nurkille poikien kanssa "hengaamaan". Jotta koulutaksi voi pojat napata siitä pysäkin viereltä (joka on suoraan taloyhtiömme ulkopuolella) kyytiin. Olen aina tarvittaessa ehtinyt kello kahdeksan bussiin. Voin luottaa vakikuljettajiimme, kuin kallioon.

Iltapäivän kuljettajan kanssa meillä saattoi olla pieniä ryppyjä rakkaudessa, ennenkuin taksiparisuhteemme alkoi kukoistamaan. Mutta alun ryppyjen jälkeen, kaikki on toiminut kuin tanssi. Hänkin aidosti välittää kyydittävistä koululaisistaan, on liikuttunut joka ainosta kiitoksesta, muistamisesta, hyvän työn kehumisesta. Jos hän sattuu olemaan etuajassa pihassa, hän päästää kyydittävänsä kyllä pihalle (koska Topolla saattaisi muuten niin sanotusti hermo mennä), mutta: vahtien tiiviisti kyydittäviensä perään, siihen asti, että sovittuun aikaan jompikumpi vanhemmista kotiutuu töistä.

Loma-aikoina taksikuviomme on sujuvasti, kroonisesti sekaisin: taksit tulevat ja tuovat miten sattuu, välillä tulevat ja tuovat koululaisiamme minne sattuu. Joten ymmärrän niin hyvin harmistuksen, sen kun kaikki menee päivä toisensa jälkeen pieleen, myöhästyt töistä taksin vuoksi, tai joudut käyttämään työaikaa taksiasioita selvitellessä. Ymmärrän niin hyvin pelästyksen, harmistuksen, raivostumisen. Ihan oikeasti ymmärrän.

Toivon kovin, että tämä Klaaraa ja Kiiraakin suuremman myrskyn keskelle joutunut kuljetusyhtiö saisi ns homman sujumaan. Toivon kovasti, että ko kuljetusyhtiön kuljetusten piiriin kuuluville perheille löytyisi omat arjen lottovoitot: tutut, turvalliset kuljettajat, joihin voi luottaa, joiden aikatauluihin voi luottaa. Vielä enemmän toivon, että ihan oikeasti kun kyseessä on lapset, vanhempien maailman ja elämän tärkeimmät asiat, ei mentäisi kilpailutus edellä. Koska halvimmalla harvoin saa parasta...

Ja kaikille heille, jotka ovat erinäisiin fb-ryhmiin ja lehtiartikkeleihin kommentoineet, miten "meille vanhemmille ei mikään riitä", "viekää itse lapsenne kouluun", "kaikkea pitää saada ilmaiseksi": Ei meille riitäkään sellainen, mikä ei toimi. Ei kaikkea pidäkään saada ilmaiseksi. Ei aina ole mahdollista viedä lapsia kouluun ja yrittää siinä sivussa sitten vielä vaikkapa käydä töissä. Jokaiselle heille annan mahdollisuuden tulla vaikka tänne meille kotiin juttelemaan näistä kaihertavista mikään ei riitä-viekää itse lapsenne kouluun-kaikkea pitää saada-ilmaiseksi aiheista. Voisin jopa uskaltautua lupaamaan kaikkien vammaisten ja pitkäiakaissairaiden lasten, jotka näitä kyytejä tarvitsevat, vanhempien puolesta, että heittämällä luopuisimme kyydeistä, jos saisimme vaihtarina sen ,että meidän koululaisemme osaisivat itsenäisesti kulkea koulumatkansa.

Meidän vakikuskeille, sekä "taksikeskuksen"-Mialle haluan vielä kerran sanoa: kiitos. Kiitos, että olette meidän arjen lottovoittojamme.

Iltakävelyn Mietteitä

Talvella, kun kolaa tietään ulko-ovelta bussipysäkille (suurinpiirtein), käy välillä mielessä, että kai sitä voisi muuallakin asua. Sitten kun talvi-iltana tulee kotiin, laittaa takkaan tulen, miettii, että njaah. Kesällä moinen muualla-asumis-ajatus ei käy mielessäkään. Varsinkaan nyt kun perheessä on koira, joka tarkoittaa säännöllistä laapustamista pitkin lähitienoita. Tuon mustan karitsan näköisen, säännöllisesti karkailevan villakoiran myötä olemme löytäneet lähitienoolta ihan uusia "helmipaikkoja": kalliot muutaman sadan metrin päässä, peltopolut vajaa kahden kilometrin päässä. Koiran avulla liikkeelle saa myös Eliaksen, joka tuossa liikunta-asiassa on niin äitinsä poika, kuin vaan olla voi: ei kiinnosta, ei ole juuri lahjoja. Mutta iltaisin hän jaksaa sinnikkäästi potkutella Air Scootreillaan kilometritolkulla kärrypolkuja, todeten hampaiden pesun yhteydessä "oli äiti kiva käydä lenkillä".

Koiran myötä Elias on myös saanut ottaa vastuuta, kasvaa isoksi pojaksi, oppia tekemään jotain ihan itse: Vaikka joka aamu, ja iltapäivä poden paska-mutsti-syndroomaa lähetteässäni Eliaksen ja koiran takapihalta alkavaan metsään lenkille, tiedän oikeasti tekeväni hänelle palveluksen. Joka päivä siltä aamu- ja iltapäivälenkiltä kotiutuu iloisen näköinen kaveri, joka raportoi pissojen, kakkojen, sekä tavattujen pääsiäispupujen, muiden koirien ja koiran omistajien määrät. Joka ilta, iltapusujen jälkeen hän sanoo äiti-ihmiselle "huomenna minä autan taas sinua äiti, vien Roopen lenkille". Hän sanoo sen ylpeänä. Joka ilta kiitän häntä suureellisesti "autat Elias äitiä niin paljon, olet niin iso poika jo ja niin iso apu".

Niin, tuosta paskamutsista... Kuten varmasti joka ainoa äiti-ihminen tietää, paskamutsi on sellainen suht ainakin ajoittain vallitseva ja hallitseva olotila, mitä tulee tähän äitihommaan. Olisivat oikeasti voineet jo jossain synnytysvalmennuksessa varoittaa asiasta!  Ei riitä, että paskamutsi fiilikset saa siitä, kun unohtaa päiväkotiretket, vanhempainvartit, lapsen varasaappaat ovat a) pienet tai b) niissä on reikä, vaan sitten tuo jälkikasvukin tulee ja tuomitsee "äiti, sä huusit" , "miksi sinä äiti huusit", "miksi me äiti oltiin myöhässä", "miksi äiti meidän pitää aaaaaaaaina juosta bussille" "äiti, voiko bussille oikeasti kävelläkin, miksi me ei ikinä tehdä niin?". Tämä syyllistämisjuttu on meillä eritoten Sampun spesiaalialaa...

Eilen lähdimme Sampun kanssa kaksin iltalenkille. Tyyppi oli ollut harvinaisen kärttyinen, sekä tehnyt harvinaisen paljon typeryyksiä viikonlopun aikana. Osan voi laittaa meillä pyörivän ärhäkän flunssan piikkiin, mutta arvelin että pieni ihan kahdenkeskinen aika saattaisi olla paikallaan. Suuntasimme sinne kallioille. Kävimme katsomassa oliko kallioille jonkun rakentama maja paikoillaan: oli, oliko jonkun tekemä pieni kivitorni paikoillaan: oli, näimme peuran ja samoilimme vähän pitkin rinteitä. Etsien hyviä mustikkapaikkoja. jutellen elämänmenosta. Kun olimme tarpeeksi samoilleet, kysyin Sampulta vähän varovaisesti, että harmittaako jokin erityisesti. Vastaus tuli, kuin tykin suusta, hieman itkuisen pikkutyypin todetessa "mäkin haluan olla iso poika". Sen lisäksi että Sampulla on ihan oikeasti melko isot korvat, olemme huomanneet, että hän myös arjessa on ns. korvana. Hän oli rekisteröinyt kaikki Eliaksen kehumiset, jutut siitä miten hän on iso poika, sekä mummien ja kummien ihan oikeat ihmettelyt siitä, miten Eliaksesta on "kasvanut jo niin iso poika". Tyyppi kun oikeasti on venähtänyt pituuttaa huomattavasti viime aikoina. Nyt minun pienin pikku-ukkonikin siis haluaisi olla iso poika. Paskamutsifiilis iski taas hetkellisesti päälle: miten en ole tajunnut , että kenkä voi puristaa tällaisen asian tiimoilta. Keskustelimme hetken aiheesta. Kerroin, että Sampukin on iso poika, vaikka pienin onkin. Ja että Elias, Topo ja Sampu tulevat aina olemaan minun isoja pieniä poikia, ikuisesti. Vastaus tyydytti, mieli parani.

Jatkoimme vaelteleluamme ja seuraavaksi pienen viisaan ihmisen suusta kuului kysymys "äiti, oppiiko Topo ikinä puhumaan. Sillä tavalla, kuin me kaikki muut puhutaan". Sydämessä sykähti, liikutuin. Tuo eskariaan aloitteleva ihmisenalku miettii näin suuria asioita. Kerroin, että en tiedä, isikään ei tiedä. Mutta me kovasti tietenkin toivomme, että niin kävisi. Sampu jatkoi "toivovatko kaikki muutkin: mummi, mummi ja vaari, kaikki muutkin, toivovatko nekin". Tunsin miten silmät vähän kostuivat, kun vastasin, että kyllä: ihan kaikki toivovat, että niin tapahtuu. Mutta kukaan ei tiedä, miten oikeasti käy. Oppiiko Topo. Viisas Sampuni vastasi "niin, me ei tiedetä, mutta me toivotaan". Niin, me emme tiedä, mutta me voimme aina toivoa... Vaikka kuusivuotiaani haluaa olla jo iso poika, on hän yhä niin pieni, että en uskaltanut sanoa ääneen "luultavasti ei". Kerroin vain, että Topolloa on niitä juttuja, kuten vaikka se epilepsia, jotka tekevät oppimisesta vaikeamman. Siksi Topo ei osaa puhua kuten me muut, eikä vaikka käydä vessassa kuten me muut. Vastaus tyydytti: Sampu otti minua kädestä kiinni, huomattavasti paremman tuulisena ja käsi kädessä tallustimme lenkiltämme kotiin.

Koko rankan viime talven meillä oli Sampun kanssa viikonloppuisin tapana tehdä kahdestaan ( plus tietenkin se karitsan näköinen, karkaileva koira seuranamme) pitkiä aamulenkkejä. Samoilla rauhassa metsässä, jutella elämästä, kuluneesta viikosta.  Kesän, ja pyöräilykauden alettua lenkkitraditio on jatkunut. Mutta luonnollisesti Sampun keskittyessä polkemiseen ja allekirjoittaneen perässä hölkkäämiseen, samanlaisia keskusteluja ei ole päässyt muodostumaan. Päätin vakaasti mielessäni, että tästäedes ainakin pari pyörälenkkiä korvataan rauhassa metsissä ja kallioilla samoilemalla. Elämästä jutellen, isoveljiä ja maailman menoa miettien. Jotta tuo minun iso pieni kuusivuotiaania ei joudu miettimään hänelle liian isoja asioita yksin. Ja jotta minä saan, vielä niin kauan kuin on mahdollista, ottaa pienestä, kovaa vauhtia isommaksi kasvavasta kädestä kiinni. Taivaltaa rauhassa, käsikädessä.

Kymmenenvuotias Tuntematon

Mitkään asiat eivät ole niin varmoja lähestyvän syksyn merkkejä, kuin ensimmäinen koulu-, päiväkoti-, ja eskaripäivä, kunnon flunssa, sekä Lastenlinnasta lähetetty kirje otsikolla "Sinulle on varattu aika". Voin ruksia näistä syksynmerkeistä kaikki kohdat tämän porukan kohdalta. Syksy siis tekee vääjämättä tuloaan. Vaikka totuuden nimessä, en odottanut enää tälle syksylle ajanvarauskirjeitä ainakaan trion kahdelle vanhemmalle jäsenelle: mehän siis keväällä ponnekkaasti ilmoitimme Lastenlinnan suuntaan, että mitä tulee herroihin Elias ja Topo, niin on varmasti paras jos lopetamme yhteisen taipaleemme. Ilmeisesti ponnekkuutemme ei ollut tarpeeksi ponnekasta, koska niin vain Eliaksen nimissä tipahti postilaatikkoon ko. osoitteesta ajanvarauskirje...

Niin tipahti ajanvarauskirje myös aika tasan tarkkaan kymmenen vuotta sitten. Silloin olin vähän vajaa kaksi vuotiaan taaperon ja pienen vauvan äiti. Ajanvarauskirjeessä, kerrottiin että taaperolle on varattu aika toimintaterapeutin, puheterapeutin, fysioterapeutin, sekä neuropsykologin tutkimuksiin. Selvä pyy, ei mitään ihmeellistä tässä. Kuuluu asiaan, kun kotona on "hyvänlaatuista imeväisikäisen paikallisalkuista"-epilepsiaa sairastava taapero. Muutama viikko ajanvarauskirjeen saapumisen jälkeen vietimme siis muutaman syksyisen päivän Lastenlinnan epilepsiaosastolla. Minun äitini oli mukana hoitamassa Topoa, minun pientä pyöreää buddha-vauvaani, kun me Eliaksen kanssa suhasimme yhden terapeutin vastaanotolta, seuraavan terapeutin vastaanotolle.

Jotkut asiat piirtyvät mieleen, porautuvat sydämeen ja jämähtävät selkärankaan ikuisiksi ajoiksi. Yhden niistä hetkistä koin siellä tutkimuskeikalla. Tutkimusrallin viimeisenä päivänä oli ns. lähtökeskustelun aika. Kiitos äitini, pääsin keskusteluun ilman yhtään alaikäistä seuralaista. Astuin huoneeseen, jossa oli väkeä, kuin vilkkilässä kissoja. Nurkassa istui Lastenlinnan "sosiaalihenkilö", kädessään nenäliinarasia. Istuin alas, lääkäri katsoi minua vakavana ja kysyi "eikö miehesi ole mukana palaverissa". Vastasin täysin hölmistyneenä, että ei ole, hän kun on töissä. Lähtökeskustelusta en muista kaikkea. Mutta muistan ikuisesti lääkärin lauseen "Eliaksella on ja tulee olemaan paljon ongelmia kaikella kehityksen saralla. Lopun elämää. Eliaksen epilepsia on vain oire, jostain suuremmasta." Muistan, että mietin, että ei saa itkeä. Istu rauhassa, hengitä, kuuntele. Älä vaan itke... En tarvinnut koko keskustelun aikana ensimmäistäkään nenäliinaa.

Kävelin lääkärin huoneesta ulos, epilepsiaosastolle, kuin unessa. Osastolla tuli vastaan sairaanhoitaja, joka katsoi minua niin myötätuntoisesti ja lausui sanat "olen niin pahoillani. Me tulemme varmasti nyt sitten tapaamaan useammin". Kiitin häntä, ja muita hoitajia hyvästä hoidosta. Keräsin seureeni kasaan ja kävelin ulos Lastenlinnasta. Siinä ulko-oven kohdalla, kun olin päässyt rakennuksesta pihalle, romahdin. Otin Eliaksen syliini, puristin häntä niin kovaa kuin lasta voi puristaa, ilman että häntä sattuu, ja nyyhkytin äidilleni "Eliaksella ei ole kaikki hyvin".

Sinä päivänä minun, meidän perheemme ja kaikkien meidän läheistemme elämä muuttui. Ikuisiksi ajoiksi. Sinä päivänä minusta tuli pitkäiaikassairaan lapsen äiti, sinä päivänä minusta tuli erityislapsen äiti. Sinä päivänä alkoi virallisesti elämämme suuren tuntemattoman seurassa.

Seuraavat viikot ja kuukaudet odotin joka päivä postia. Koska olin aivan vakuuttunut, että postin mukana tulee kirje sairaalasta, jossa kerrotaan, mikä se "suurempi" on. Minun maailmaani ei mahtunut ajatusta siitä, että on olemassa sairauksia, geenivirheitä, kromosomivirheitä, syndroomia, jota lääketiede ei tunne.

Kirjettä ei tullut. Kymmenen vuotta myöhemmin sillä ei ole enää edes merkitystä. Täysin rehellisesti, käsi sydämellä voin sanoa, että minulle ei ole enää tärkeää saada tietää. Saada nimeä tuntemattomalle, joka jokaisella minun lapsellani on. Siitä ei ole aikaa edes yhtä vuotta, kun lääkäri kertoi, että edes siinä isossa geenitutkimuksessa, jossa syyn piti löytyä: Syytä ei löytynyt. Tuolloin asia harmitti, suretti, mietitytti hetken verran. Mutta ne mietteet, harmitus ja suru menivät nopeasti ohi. Jotain tästä kertonee se, että en muista saimmeko tiedon viime syksynä, vaiko viime talvena...

Olen niin onnellinen siitä, että silloin kymmenen vuotta sitten en saanut tietää, mitä kaikkea elämä vielä eteen tuo. Koska olisin musertunut. Mikä tahansa meidän suuri tuntemattomamme on, se on jollain tapaa armollinen. Se on tiputellut oireita, ongelmia, uusia diagnooseja triolle pikkuhiljaa. Ei kertarysäyksellä. Olen saanut olla hetken aikaa kolmen täysin terveen vauvan äiti. Olen saanut pikkuhiljaa valmistautua ajatukseen, että lapsellani on kehitysvamma. Peläten sitä, musertuen siitä, todeten lopulta, että mitä sen on väliä. Nyt taivalletaan tällaisen eväsrepun kanssa eteenpäin elämän polulla.

On päiviä, kun suuri tuntematon saa minut tuntemaaan toivottomuutta, pelkoa, suorastaan pakokauhua. On päiviä, kun ajattelen, että en oikeasti jaksa. Yhä, säännöllisin väliajoin on päiviä, kun vaan itken. Itken aamusta iltaan. Mutta suurimpana osina päivistä, en edes ajattele asiaa. Silloin olen vain Eliaksen, joka on maailman paras isoveli, kohtelian lapsi ja jolla on taikakädet, joilla hän hieroo äitinsä otsaa, äiti. Topon, jolla on maailman kauneimmat silmät, siloisimmat posket, oikeasti rauhallisin luonne, äiti. Sampun, joka on minun linnunpoikaseni, täynnä elämäniloa, kävelevä kyselyautomaatti, äiti. Äiti. Ei sairaan lapsen äiti, vammaisen lapsen äiti, erityislapsen äiti. Ihan vain pelkkä äiti.