Veljekset Kuin Ilvekset: Täydellistä Sisaruutta

Päiväkodin pihassa tuttu opettaja kertoo innoissaan "Topo polki taas tästä aamupäivällä ohi. Oli niin ylpeän näköisenä. Pysähtyi aidan kohdalle ja huusi "Sampuu"". Samana iltapäivänä luen reissuvihkosta, miten koulussa Topo oli avustajan kanssa lähtenyt pyöräilemään hänellä lainassa olevalla kolmipyöräisellä. Päättäväisesti suunnaten kohti vanhaa päiväkotiaan. Pysähtyen päiväkodin pihan kohdalla, etsien katseellaan Sampua. Sampun löydettyään huutaen lempeällä äänellä "Sampuu".

Kotona Sampu kompastuu ulkoleikeissä. Satuttaa päänsä. Pääsee itku. Elias, jonka kanssa Sampu on minuuttia aiemmin tapellut, kuin ne kissat ja koirat keskenään, ryntää paikalle. Nostaa Sampun puoliksi silmillä olevaa pipoa, nähden otsalla olevan kuhmun alun. Eliaksen suusta pääsee spontaani "oivoi Sampu, nyt sinua kyllä sattuu", ja samalla hän rutistaan pikkuveljeään lujaa.

Sampu on pyytänyt, että tekisimme hänen kanssaan jotain yhdessä. Siis ihan kahdestaan. Hänen toiveenaan on lähteä Korkeasaareen. Vihdoin ja viimein koittaa päivä, jolloin on tarkoitus suunnata sinne Korkeasaareen. Viettämään laatuaikaa. Tuntia ennen lähtöä Sampu toteaa, että ehkä Eliaskin voisi lähteä mukaan. Hän varmasti tykkäisi. Korkeasaaressa Elias ja Sampu bongaavat lahjatavarakaupasta pienen pehmokrokotiilin. Jonka he haluavat ostaa Topolle. Koska "Topolla on sieltä matkalta saatu iso krokotiili, josta se tykkää ihan hirveästi". Kotona he ryntäävät kilpaa Topon luokse, pientä pehmokrokoa esitellen. Puhuen toinen toistensa päälle. Selittäen ummet ja lammet karhuista, kotkista, sekä miten paljon sillalla tuuli.

Itselläni on kaksi sisarusta. Sisarukseni ovat yksiä elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Eritoten siskoni kanssa olemme kuin ne paita ja peppu. Laitamme viestiä joka päivä. Olemme sitten töissä, kotona, reissussa tai sairaana.

Pitkään jännitin, muotoutuuko eritoten Sampun ja Topon välille kunnolllista sisaruussuhdetta. Sampun kun on välillä vaikea ymmärtää Topon "aivoituksia". Ja Topon vuorostaan Sampun kovaäänisyyttä. Kun Topon pikkuhiljaa availlessa sanaista arkkuaan yksi ensimmäisistä, todella selkeistä sanoista oli "Sampu", tiesin, että se ajoittain liian kovaääninen kaveri on saanut Topon sydämessä ison ison paikan. Sellaisen sisaruuspaikan. Sampun taas huolehtiessa kaupassa, että onhan kotona varmasti Topolle lauantaimakkaraa, tai että onhan hänen iPadinsa muistettu laittaa lataukseen, saan varmistuksen sille, että Topo on uiskennellut Sampun sydämeen. Siihen sisaruksen menevään paikkaan...

Mitä tulee Eliakseen ja Sampuun, niin he ovat majakka ja perävaunu. Sekä kissa ja koira. Päivästä, tai hetkestä riippuen. Tyyppejä jotka ajoittain eivät kertakaikkiaan voi elää toistensa kanssa. Mutta enimmän osan ajasta eivät onneksi osaa elää ilman toisiaan. He ovat ne tyypit, jotka möykkäävät pihalla liian kovaa. Kikattavat sängyssä liian myöhään. Tönäisevät toista ohikulkiessaan, koska toinen ärsyttää silkalla olemassaolollaan. Halaten toisiaan niin kovaa "veljellisen yhteenoton" jälkeen.

Kuitenkin suhteista erityisin, ja ehkä kaikista sisaruussuhteista, joita ikinä olen päässyt todistamaan, erityisin on Topon ja Eliaksen välinen suhde. Se on oma maailmansa. Sellainen, jossa ymmäretään toista niin täysillä, koko sydämestä, vaikka toinen ei puhu sanaakaan. Jossa katsotaan tietyllä tavalla silmiin, jonka jälkeen nauretaan yhdessä. Jossa katsotaan päät yhdessä Tuomas Veturia iPadilta, nukahdetaan illalla vierekkäin samaan sänkyyn, ei tönäistä toista ohikulkiessa, eikä oteta yhteen, kuin ne kissa ja koira. Se on jotain... maagista. Jotain, jota en osaa selittää. Jotain jonka olemassaolon todistaminen on etuoikeutettua. Se on kaiketi sisaruutta silloin, kun sisaruus on täydellisimmillään.

"Äiti, Tuleeko Siitä Vielä Normaali?"

Olen aiemmin, jo joku aika sitten, ääneen pohtinut, niin täällä blogissa, kuin ystäville ja lähimmilleni, että miten ja milloin pitäisi Sampulle kertoa asiasta "niin muuten, se sun toinenkaan veljesi ei ole ihan kuten muut". Homma tuli itseasiassa ainakin jossain määrin hoidettua tässä reilu viikko sitten. Olimme Eliaksen ja Sampun kanssa suuntaamassa kohti Korkeasaarta (eikö tammikuu ole The Aika käydä siellä?). Pohdimme (koska se autokoulu yhä vaiheessa...), että menemmekö Korkeasaareen bussi-juna-bussi kombolla, vai ajallisesti pidemmän kaavan mukaan bussi-bussi kombolla. Sampu oli ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, Elias ja allekirjoittanut toisen. Sampun tuskastuneen "no mutta bussi kestää niin kauan", vastasin "niin, mutta Elias ehtii nukkua kunnolla". Tästä virisi melko antoisa keskustelu...

Sampun pohtiessa ääneen, että miksi Eliaksen pitää aina päivisin nukkua, vaikka hän on jo 12 vuotta, näin tilaisuuteni tulleen. Sampulla oli tuoreessa muistissa vuodenvaihteessa podettu suuremman luokan migreenikohtaus. Päätin käyttää tätä perustana keskustelullemme. Kertoen, että Eliaksella (samoin kuin Topolla) on sairaus jonka nimi on epilepsia. Että se tuntuu hassulta päässä, aivan kuten migreenikin. Että Elias ja Topo joutuvat sen epilepsian vuoksi syömään joka päivä lääkkeitä. Että välillä he saattavat olla vähän väsyneitä, tai muutoin huonovointisia epilepsian vuoksia. Että se epilepsia myös osaltaan aiheuttaa sitä, että Elias ei ehkä opi kaikkea, kuten lukemista, ihan yhtä helposti kuin Sampu. Sampulle kaikki oli ainakin tällä erää selvää pässinlihaa. Ja jalomielisesti hänkin taipui bussi-bussi yhdistelmän kannalle, "Että Elias nyt sitten saa nukkua tarpeeksi ja jaksaa katsella eläimiä Korkeasaaressa". Voisin sanoa, että pääsin keskustelusta melkein kuin se koira sieltä veräjästä. Yllättävän helpolla.

Vähemmän helpolla pääsin muutamaa päivää myöhemmin. Topon vointi on joulun suuremman luokan notkahduksen jälkeen ollut alkuvuoden ajan ihan suht ok. (nyt maalailen luonnollisesti meille huonompia aikoja, sanomalla asian ns. ääneen... Mutta näillä mennään). Eräänä iltana viime viikolla Topon kierrokset pääsivät kuitenkin nousemaan pahemman kerran punaisen puolelle. Sen aiheuttaen ylimääräistä säpinää ja vipinää muutoin jotakuinkin leppoisaan arki-iltaan. Sekä jossainmäärin turhautumista kaikkien muiden perheenjäsenten suunnalta. Myöhemmin,  Eliaksen ja Topon ollessa jo turvallisesti untenmailla, iltavirkun Sampun pitäessä seuraa äiti-ihmiselle, pääsi tuon pienimmän ihmistaimen suusta vilpittömän huolestunut kysymys "Äiti, tuleeko siitä vielä normaali. Toposta siis".

Vilpitön, huolestunut kysymys, joka iski suoraan sydämeen.

Olen yrittänyt pitää kotonamme kaikissa, miten vaikeissa asioissa tahansa, avointa linjaa. Uskon, että osaltaan siksi trio on handlannut monet elämän vaikeat asiat jopa kiitettävän hyvin. Olen myös aina kertonut avoimesti Eliaksen ja Topon sairaudesta ja vammasta. Koska niissä ei ole mitään hävettävää. Tietenkään. Tuo avoin kysymys ansaitsi siis myös rehellisen, avoimen, vastauksen. Sillä tavalla rehellisen ja avoimen, että kuusivuotias sen osaisi käsitellä.

Sampu on (kuten varmasti noin ylimalkaan suurin osa lapsista) mestari olemaan "korvana", kuunellen aikuisten keskusteluja. Hänellä on lisäksi ilmiömäinen muisti. Hän siis muisti ne kerrat, kun perheen kesken, tai ystävien kanssa olemme puhuneet Toposta. Siitä, miten hän puolitoistavuotiaana osasi sanoa pieniä lauseita. Miten hän jaksoi keskittyä kirjan lukemiseen, ja hieman isompana poikana laskea lempikirjastaan pieniä punaisia autoja: yhdestä kymmeneen. Miten hän osasi käydä potalla. Ja osasi leikkiä edes vähän, edes jotain. Asioita, jotka ovat tänään muistoja vain. Asioita, joiden olemassaolosta Sampu ei tietenkään voi tietää mitään. Koska Sampu ei ollut tuolloin vielä edes ajatusasteella olemassa.

Silloin illalla, otin eskarilaiseni kainaloon ja vilpittömään, huolestuneeseen kysymykseen vastasin mahdollisimman rauhallisesti: "Topo ei varmasti ikinä tule olemaan ihan niinkuin me muut. Sillä samalla tavalla normaali, kuin me muut. Mutta äiti kovin toivoo, että Topo oppisi vaikka lisää sanoja. Ja vaikka joskus käymään itse vessassa". Se riitti sillä kertaa Sampulle. Pienelle, viisaalle eskarilaiselleniMuutamaa minuuttia myöhemmin hän kaivoi lemppari dinosauruskirjansa esiin, ja ilmoitusluontoisesti kertoi ottavansa sen, menevänsä äidin sänkyyn ja nukkuvansa yönsä äidin vieressä. Mitäpä sitä estelemään...

Itselläni kysymys jäi pyörimään päässä. Arjessa useinmiten porskuttaa eteenpäin sillä "näillä mennään"-asenteella. Kysymys pysähdytti. Muistutti, että vaikka itselle Topo on 100% omalla tavallaan "normaali", hän ei sitä muiden silmissä ole. Eikä ikinä tulekaan olemaan. Asia, joka aiheuttaa äidin sydämessä haikeutta, mutta samalla asia, jonka äidin mieli on hyväksynyt. Asia, joka ehkä tulee pikkuveljen sydämessäkin aiheuttamaan haikeutta. Mutta toivon kovin, että asia, jonka pikkuveljenkin mieli myös jatkossa hyväksyy... Samalla tuli itse havahduttua siihen, että niin se vain oikeasti elämä opettaa ja kasvattaa. En osaisi ajatella Topoani minkään muunlaisena. Hän on täydellinen ja täydellisen normaali juuri sellaisena, kuin on: välillä ärhäkkä, kun ampiainen, huutaen, kuin palosireeni. Seuraavassa hetkessä kikattaen niin, että silmät säihkyvät, antaen kömpelön halauksen, tarjoten poskeaan, pusua odottaen, tapaillen lempilaulunsa ensimmäistä tavua, katsoen merkitsevästi silmiin, sanoen katseellaan "jatka sä äiti tästä". Ihanan kamalan normaali.

Iltakävelyn Mietteitä

Talvella, kun kolaa tietään ulko-ovelta bussipysäkille (suurinpiirtein), käy välillä mielessä, että kai sitä voisi muuallakin asua. Sitten kun talvi-iltana tulee kotiin, laittaa takkaan tulen, miettii, että njaah. Kesällä moinen muualla-asumis-ajatus ei käy mielessäkään. Varsinkaan nyt kun perheessä on koira, joka tarkoittaa säännöllistä laapustamista pitkin lähitienoita. Tuon mustan karitsan näköisen, säännöllisesti karkailevan villakoiran myötä olemme löytäneet lähitienoolta ihan uusia "helmipaikkoja": kalliot muutaman sadan metrin päässä, peltopolut vajaa kahden kilometrin päässä. Koiran avulla liikkeelle saa myös Eliaksen, joka tuossa liikunta-asiassa on niin äitinsä poika, kuin vaan olla voi: ei kiinnosta, ei ole juuri lahjoja. Mutta iltaisin hän jaksaa sinnikkäästi potkutella Air Scootreillaan kilometritolkulla kärrypolkuja, todeten hampaiden pesun yhteydessä "oli äiti kiva käydä lenkillä".

Koiran myötä Elias on myös saanut ottaa vastuuta, kasvaa isoksi pojaksi, oppia tekemään jotain ihan itse: Vaikka joka aamu, ja iltapäivä poden paska-mutsti-syndroomaa lähetteässäni Eliaksen ja koiran takapihalta alkavaan metsään lenkille, tiedän oikeasti tekeväni hänelle palveluksen. Joka päivä siltä aamu- ja iltapäivälenkiltä kotiutuu iloisen näköinen kaveri, joka raportoi pissojen, kakkojen, sekä tavattujen pääsiäispupujen, muiden koirien ja koiran omistajien määrät. Joka ilta, iltapusujen jälkeen hän sanoo äiti-ihmiselle "huomenna minä autan taas sinua äiti, vien Roopen lenkille". Hän sanoo sen ylpeänä. Joka ilta kiitän häntä suureellisesti "autat Elias äitiä niin paljon, olet niin iso poika jo ja niin iso apu".

Niin, tuosta paskamutsista... Kuten varmasti joka ainoa äiti-ihminen tietää, paskamutsi on sellainen suht ainakin ajoittain vallitseva ja hallitseva olotila, mitä tulee tähän äitihommaan. Olisivat oikeasti voineet jo jossain synnytysvalmennuksessa varoittaa asiasta!  Ei riitä, että paskamutsi fiilikset saa siitä, kun unohtaa päiväkotiretket, vanhempainvartit, lapsen varasaappaat ovat a) pienet tai b) niissä on reikä, vaan sitten tuo jälkikasvukin tulee ja tuomitsee "äiti, sä huusit" , "miksi sinä äiti huusit", "miksi me äiti oltiin myöhässä", "miksi äiti meidän pitää aaaaaaaaina juosta bussille" "äiti, voiko bussille oikeasti kävelläkin, miksi me ei ikinä tehdä niin?". Tämä syyllistämisjuttu on meillä eritoten Sampun spesiaalialaa...

Eilen lähdimme Sampun kanssa kaksin iltalenkille. Tyyppi oli ollut harvinaisen kärttyinen, sekä tehnyt harvinaisen paljon typeryyksiä viikonlopun aikana. Osan voi laittaa meillä pyörivän ärhäkän flunssan piikkiin, mutta arvelin että pieni ihan kahdenkeskinen aika saattaisi olla paikallaan. Suuntasimme sinne kallioille. Kävimme katsomassa oliko kallioille jonkun rakentama maja paikoillaan: oli, oliko jonkun tekemä pieni kivitorni paikoillaan: oli, näimme peuran ja samoilimme vähän pitkin rinteitä. Etsien hyviä mustikkapaikkoja. jutellen elämänmenosta. Kun olimme tarpeeksi samoilleet, kysyin Sampulta vähän varovaisesti, että harmittaako jokin erityisesti. Vastaus tuli, kuin tykin suusta, hieman itkuisen pikkutyypin todetessa "mäkin haluan olla iso poika". Sen lisäksi että Sampulla on ihan oikeasti melko isot korvat, olemme huomanneet, että hän myös arjessa on ns. korvana. Hän oli rekisteröinyt kaikki Eliaksen kehumiset, jutut siitä miten hän on iso poika, sekä mummien ja kummien ihan oikeat ihmettelyt siitä, miten Eliaksesta on "kasvanut jo niin iso poika". Tyyppi kun oikeasti on venähtänyt pituuttaa huomattavasti viime aikoina. Nyt minun pienin pikku-ukkonikin siis haluaisi olla iso poika. Paskamutsifiilis iski taas hetkellisesti päälle: miten en ole tajunnut , että kenkä voi puristaa tällaisen asian tiimoilta. Keskustelimme hetken aiheesta. Kerroin, että Sampukin on iso poika, vaikka pienin onkin. Ja että Elias, Topo ja Sampu tulevat aina olemaan minun isoja pieniä poikia, ikuisesti. Vastaus tyydytti, mieli parani.

Jatkoimme vaelteleluamme ja seuraavaksi pienen viisaan ihmisen suusta kuului kysymys "äiti, oppiiko Topo ikinä puhumaan. Sillä tavalla, kuin me kaikki muut puhutaan". Sydämessä sykähti, liikutuin. Tuo eskariaan aloitteleva ihmisenalku miettii näin suuria asioita. Kerroin, että en tiedä, isikään ei tiedä. Mutta me kovasti tietenkin toivomme, että niin kävisi. Sampu jatkoi "toivovatko kaikki muutkin: mummi, mummi ja vaari, kaikki muutkin, toivovatko nekin". Tunsin miten silmät vähän kostuivat, kun vastasin, että kyllä: ihan kaikki toivovat, että niin tapahtuu. Mutta kukaan ei tiedä, miten oikeasti käy. Oppiiko Topo. Viisas Sampuni vastasi "niin, me ei tiedetä, mutta me toivotaan". Niin, me emme tiedä, mutta me voimme aina toivoa... Vaikka kuusivuotiaani haluaa olla jo iso poika, on hän yhä niin pieni, että en uskaltanut sanoa ääneen "luultavasti ei". Kerroin vain, että Topolloa on niitä juttuja, kuten vaikka se epilepsia, jotka tekevät oppimisesta vaikeamman. Siksi Topo ei osaa puhua kuten me muut, eikä vaikka käydä vessassa kuten me muut. Vastaus tyydytti: Sampu otti minua kädestä kiinni, huomattavasti paremman tuulisena ja käsi kädessä tallustimme lenkiltämme kotiin.

Koko rankan viime talven meillä oli Sampun kanssa viikonloppuisin tapana tehdä kahdestaan ( plus tietenkin se karitsan näköinen, karkaileva koira seuranamme) pitkiä aamulenkkejä. Samoilla rauhassa metsässä, jutella elämästä, kuluneesta viikosta.  Kesän, ja pyöräilykauden alettua lenkkitraditio on jatkunut. Mutta luonnollisesti Sampun keskittyessä polkemiseen ja allekirjoittaneen perässä hölkkäämiseen, samanlaisia keskusteluja ei ole päässyt muodostumaan. Päätin vakaasti mielessäni, että tästäedes ainakin pari pyörälenkkiä korvataan rauhassa metsissä ja kallioilla samoilemalla. Elämästä jutellen, isoveljiä ja maailman menoa miettien. Jotta tuo minun iso pieni kuusivuotiaania ei joudu miettimään hänelle liian isoja asioita yksin. Ja jotta minä saan, vielä niin kauan kuin on mahdollista, ottaa pienestä, kovaa vauhtia isommaksi kasvavasta kädestä kiinni. Taivaltaa rauhassa, käsikädessä.