Oman Elämänsä HuippuAsiantuntijat: Omaishoitajat Töissä

Työpäivä lopuillaan. Pitäisi ehtiä bussiin joka lähtee vartin kuluttua. Kiireellistä hommaa olisi jäljellä noin tunniksi. Työkaveri tulee viereen, "kuule Mari, voisitko sä hoitaa yhden jutun". Hänen lauseensa keskeytyy, kun huomaan että puhelimeni alkaa soida äänettömällä. Näytöllä vilkkuu "Topo koulu". Huikkaan työkaverilleni "anteeksi, tää mun on pakko ottaa".

Muutamaa minuuttia myöhemmin olen saanut "puhelinneuvottelun" Topon opettajan kanssa loppuun. Opettajan asia oli se, että Topo ei voi hyvin. He eivät oikein koululla tiedä mikä Topoa vaivaa.  Eivät osaa sanoa, että onko ilmassa epilepsiaa, migreeniä, vai olisiko poika tulossa kipeäksi. Pyydän antamaan vähän särkylääkettä "jos se on migreeni, niin saadaan se toivottavasti hoidettua heti alkuunsa. Jos on kuume nousussa, niin vältytään kuumekouristukselta".  Puhelun päätyttyä suuntaan työkaverini luokse, pahoittelen, että jouduin keskeyttämään hänet jotakuinkin kesken lauseen ja pyydän häntä aloittamaan alusta. Kahta minuuttia myöhemmin joudun toteamaan "sori, nyt oikeasti tässä on niin monta hommaa jonossa, että en pysty hoitamaan tuota asiaa tänään. Voiko se odottaa perjantaihin". Samalla tajuan myöhästyneeni bussista ja totean mielessäni, että ehtiäkseni hoitaa kotimatkalla aiotut apteekki- ja kauppareissut, joudun jotakuinkin liikuttamaan itseäni aikakoneella paikasta toiseen. 

Kun kotona hyörii pitkäaikaissairas, tai vammainen lapsi, et ehkä huutele asiasta ihan ensimmäisessä työhaastattelussa. En tiedä kuinka moni läheisensä, olkoonkin sitten puoliso, vanhempi tai lapsi, omaishoitaja ilmoittaa cv:ssä olevansa omaishoitaja? Itseltäni ei cv:stä tuota tietoa löydy. Koska ne asenteet... 

Piktkäaikaissairas, tai vammainen lapsi on yhtäkuin paljon poissaoloja, omissa ajatuksissaan työpaikalla haahuileva haamua muistuttava työntekijä. Onko sellaisesta ylipäänsä työntekijäksi? 

On. Sanon minä. Me olemme niitä tyyppejä, jotka istumme lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa, että se ihminen jota rakastaa, niin että sydän pakahtuu ei olekaan niinkuin muut. Tai että hänen veriarvonsa eivät ole kuten pitää. Että tämäkään lääke ei nyt valitettavasti auttanut. Että vaikka hän on vasta kaksi, niin tiedämme nyt jo, että hänen elämässään tulee olemaan liuta suuria ongelmia. 

Me olemme niitä tyyppejä, jotka suremme, murrumme, tai ainakin osa sydämestämme murtuu, itkemme. Olemme hetken toivottomia. Ja sen jälkeen aloitamme hommat: 

Hoidamme sen tärkeimmän ihmisen asioita kuntoon, jotta sitä uudenlaista, erinlaista arkea olisi edes vähän helpompi elää. Me selvitämme: mitä elämää helpottavia tukia, apuja ja palveluita meille ja meidän rakkaillemme kuuluu. Aina niitä automaattisesti meille kuuluvia apuja, tukia ja elämää helpottavia palveluita ei saakaan noin vaan saakkaan. Joten me tappelemme. Me menemme umpiväsyneenä, vähän murtuneena, sydän rakkautta täynnä, vaikka hallinto-oikeuteen asti tappelemaan niistä asioista. Otamme yhteyttä politiikkoihin, verkostoidumme, selvitämme asioita, etsimme tietoa, jaamme tietoa. Ajamme yhdessä kohtalotovereidemme kanssa meille tärkeitä asioita toivottavasti oikeaan suuntaan. Ja tämän lisäksi monet meistä tekevät vielä ainakin jossain määrin vapaaehtoistyötä. Sanoisin, että tästä saisi cv:n melko hyvän lisän... 

Tämänpäiväinen iltapäivä oli työpaikalla yhtä hässäkkää. Olen hirvittävän huono sanomaan "ei, nyt en ehdi hoitamaan asiaa", ja jos nyt olosuhteiden pakosta joudun niin tekemään, kannan asiasta jossain määrin huonoa omaa tuntoa. Kun vihdoin ja viimein iltapäivällä ehdin bussiin, kaivoin työpuhelimeni esille ja laitoin työkaverilleni viestiä "Jos tosiaan saat huomisen aikana ok:n asialle niin hoidan sen heti perjantaina". Huolehdin vähän Topoa, sekä pohdin millä ilveellä oikeasti ehdin sinne apteekkiin ja kauppaan. Teki mieli purskahtaa itkuun. Koska ei nyt kertakaikkiaan vaan ollut hyvä päivä. Koska hetkellisesti kyllästytti olla työpaikalla se "likasanko". Ihminen joka hoitaa kaiken, jota kukaan muu ei hoida. Joka hädin tuskin kehtaa sanoa "mä en nyt juuri tiedätkö ehdi". Ihan suoraansanottuna säälin pienoisen hetken itseäni. 

Jollain ilveellä ehdin kuin ehdinkin käydä apteekissa, sekä juosta suht ennätysvauhdilla ruokakaupan lävitse, keräten koriini vähän sitä sun tätä. Jatkaessani kotimatkaani seuraavalla bussilla, kaivoin oman kännykkäni esiin. Huomasin, että olin saanut Facebookkiin viestin. Viesti oli Lasten Omaishoitajat-ryhmän ylläpitäjältä. Hän toivotti tervetulleeksi ryhmään ja, että sen kummempaa esittelyä ei ole pakko tehdä, mutta että sellainen on kyllä aina tietenkin kiva olla olemassa. Kotiin saavuttua kirjoitin seuraavanlaisen esittelyn:

Moikka uusilta! Omaishoitaja olen ollut jo vuosia. En uskalla tarkalleen veikata montako vuotta tästä "työstä" on kerätty työkokemusta, mutta olin isompien poikien omaishoitaja jo ennen kuopuksen syntymää. Ja tällä hetkellä Samuel on kuusivuotias kaveri. Joten sanotaan nyt sitten, että kuusi-seitsemän vuotta omaishoitajuutta takana. Olen omaishoitaja Eliakselle 12 v ja Topiakselle 10 v. Kaikilla pojillani on toistaiseksi tuntematon geenivirhe/syndrooma, mikälie, joka aiheutta kaikkea puheentuoton ongelmista, vaikeaan kehitysvammaan. Elias on lievästi kehitysvammainen ja hänellä on epilepsia, joka on aiheuttanut ties mitä kommervenkkiä matkan varrella. Topiaksella on vaikea keva, hankala epi, vaikea migreeni, autistisia piirteitä, käytöshäiriöitä ja satunnaisia ongelmia verensokereiden kanssa. Samuelilla on myoklonioita ja puheentuoton erityisvaikeus (ei tainnut mennä diagnoosi kirjaimellisesti oikein, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan). Elämää elellään päivä kerrallaan periaatteella, pojat ovat kamalan ihania. Elämäni suola, sokeri ja suurimmat opettajat" 

Kun talossa oli alkuillasta hetken verran rauhallisempi meno, selasin muiden ryhmäläisten esittelyjä. Taustoja ja kohtaloita oli vaikka millaisia. Selasin hetken aikaa keskusteluja. Todetakseni melko pian, että kuten olen aiemmin jo tiennyt, niin en todellakaan ole ainoa, joka kokee hyvin usein olevansa väärässä paikassa. En ole ainoa, joka työpaikalla  pahoittelee sitä, että lapsi joutui osastohoitoon, tai nyt olisi taas lääkäripäivä.  Veikkaisin etten ole ainoa, joka ajoittain suree sitä, että tämä erilainen elämä vei mahdollisuuden toteuttaa itseään työelämässä, täysillä. Olen satavarma, että en ole ainoa, joka on tehnyt työelämän suhteen kompromisseja, mutta jollain ilveellä kuitenkin sovittaa yhteen sairaan, tai vammaisen lapsen hoidon ja työssä käynnin. Valvoo yöllä, huolehtii ajoittain jopa liikaa, tappelee oikeuksista, etsii tietoa, verkostoituu ja jakaa tietoa. On oman elämänsä hr-viestintä- ja markkinointipäällikkö, hallintojohtaja, asiantuntija ja lakimies... 

Roopen kanssa iltalenkillä tallustellessa hetkellisesti mieleen hiipi ylpeys. Miettiessäni Lasten Omaishoitajat ryhmään tekemääni pikaesittelyä. Kun asiat laittaa paperille, niin sitä tulee aivan eri tavoin havahduttua siihen, että onhan tuo nyt aikamoista settiä. Lupasin muistuttaa itseäni seuraavana itsesäälipäivänä, että hyvin sä vedät. Hyvin yhdistät kodin ja työn. Ottaen huomioon minkälaiset kortit jäivät jaossa käteen. Hyvin me vedämme, ottaen huomioon, että minkälaiset kortit jäivät jaossa käteen!

Joka Ilta Kun Lamppu Sammuu: Kymmenen Vuoden Univelka

Eletään vuotta 2009. Kello on yhdentoista verran illalla. Huomenna on työpäivä.  Makaamme miehen kanssa sängyssä vierekkäin, kuin suolapatsaat. Puristamme toisiamme kädestä. Tietäen, että sen vieressä makaavankin pulssi huitelee jossain sallitun yläpuolella. Kummankaan ei tarvitse sanoa ääneen ajatuksiaan. Kumpikin tietää tasan tarkkaan, mitä vieressä makaava ajattelee. Hän ajattelee "kohta se herää".

Kun Elias oli pieni vauva, hän oli loistava nukkuja. Jopa niin loistava nukkuja (sekä muutoinkin helppo vauva), että neuvolantätimme heitti leikkimielisesti eräälle käynnillä minulle "te ette tiedä todellisesta pikkulapsiarjesta mitään". Emmekä tienneetkään. Mutta vuosien saatossa opimme kyllä. Voisi sanoa, että suorastaan karvaamman kautta.

Se kun ei saa nukkua... Se tuo ihmisestä esiin kaikki ne huonot puolet. Se kiristää pinnaa, itseasiassa se tekee pinnasta olemattoman lyhyen. Se tekee ajatuksista sekavia, pienistä murheista suuria ja suuremmista murheista kestämättömiä. Nukkumattomuus, se että ei saa nukkua, ja loputon univelka tekevät sen, että päällimmäisenä ajatuksena ei ole elää terveellisesti. Syödä puolta kiloa kasviksia ja marjoja päivässä. Silloin koko aivokapasiteetti karjuu "antakaa mulle sokeria". Silloin päällimmäisenä mielessä eivät myöskään ole opit siitä, että joka päivä olisi hyvä harrastaa puolen tunnin verran sykkeitä kohottavaa liikuntaa. Koska elämä sinällään kohottaa sykkeitä siinä määrin, että lääkäri antaa kiellon tehdä lumitöitä "koska sun sydän on nyt muutenkin tarpeeksi kovilla".

Voisin sanoa, että olemme selvinneet jotakuinkin selväjärkisinä pahimmista tolkuttoman univelkaisista vuosista. Niistä vuosista, kun haaveilimme neljän tunnin pituisesta yhtäjaksoisesta unesta. Niistä vuosista, kun tyrskin nenäliinaan ammattiauttaja vastapäätäni, että "mä sanoin sille yöllä, että jos sä et ala nukkua, mä laitan sut laitokseen". Eliaksen nukkuessa toista, kolmatta tai neljättä vuotta putkeen: puolen tunnin jaksoissa. Mutta emme ole vieläkään kuivilla, mitä tulee kokonaisiin, hyvin nukuttuihin öihin.

Kun mielessä alkaa elää ajatus, toivon kipinä, perheenlisäyksestä, niin samalla liene jokainen vanhemmaksi halajava ymmärtää sen, että univelka on jotain, josta saattaa tulla elämän epämieluisampi kumppani ainakin pikkulapsiajaksi. Silti, en usko, että kukaan osaa etukäteen varautua siihen, miten raastavia unettomat yöt ovat. Varsinkaan, kun ne jatkuvat. Vuosia toisensa jälkeen. Vaikka öisin enemmänkin kukutaan, kuin nukutaan, arkea pitäisi jaksaa pyörittää. Pitää huolta lapsista, olla läsnä, hoitaa kotia, käydä töissä. Sen lisäksi olisi tietenkin kiva, että olisi sitä ns. omaakin elämää: harrastuksia, ystäviä, reissuja, illallisia.

Viime talvi oli omassa elämässäni käännekohta, mitä tulee hommaan nimeltä univelka: Topo, joka oli tuolloin jo yhdeksänvuotias "pikkukaveri" hihhuloi puoli talvea, puolet öistä, tehden elämästään, sekä vanhempiensa elämästä vähintäänkin haasteellista. Tuolloin ymmärsin sen vihdoin ja viimein, että käsissämme on paketti kultaa: Joka kultaisuutensa lisäksi tulee aiheuttamaan niitä korkeita sykkeitä, pinnan lyhenemistä, akuuttia sokerin tarvetta, sekä ennenkaikkea ajoittain järjetöntä univelkaa vielä useiden vuosien verran. Silloin ymmärsin, että nyt tässä elämässä pitää tehdä jotain toisin.

Skippasin ystävän nelikymppiset Tallinnassa, kaikki illanistujaiset, riennot, dinnerit, harrastukset. Noh: skippasin lähestulkoon koko niin sanotun oman elämän. Ja aloin käymään nukkumaan yhdeksän aikaan illalla. Ollen kuitenkin päivästä toiseen koomaväsynyt. Ymmärtäen, että pidemmän päälle tämä yhtälö ei tule toimimaan. Väsymys ottaa veronsa, ja sitäpaitsi: vaikka lapset ovat ihania, olisi ihanaa jos olisi edes ajoittain elämää kodin ja työpaikan ulkopuolella. Olisi ihanaa olla jotain muuta, kuin jatkuvasti väsynyt. Olotila, joka oli enimmäkseen ollut vallalla oleva jo vuosien ajan...

Omat henkilökohtaiset "univelkaisen huippuhetkeni" ovat mm. kolmevuotiaalle Eliakselle yön pimeinä tunteina karjaistu "jos sä et ala nukkumaan, mä laitan sut laitokseen", sekä Topolle pienessä sairaalahuoneessa kivahdettu "etkö sä helvetti voisi olla hetken hiljaa ja nukkua". Topon kohtaillessa neljättä, viidettä tai kuudetta vuorokautta putkeen: jatkuvalla syötöllä. Olen pillahtanut itkuun työkaverini edessä, tiuskassut siskolleni (monen monta kertaa), voinut pahoin väsymyksestä, nukahtanut työmatkalla bussiin ja ajanut pysäkin ohi. Olen maannut lamaantuneena sängyssä, koska sydän on hakannut aivan liian lujaa. Olen istunut työpaikkalääkärin vastaanotolla, kuullen sanat "mä kirjoitan sulle nyt 100 kappaletta näitä nukahtamislääkkeitä. Tässä katastrofissa pienin ongelma on se, jos äiti jää koukkuun nukahtamislääkkeisiin". Olen ottanut nukahtamislääkkeen, miehen ollessa pelaamassa tennistä. Havahtunut siihen, että Elias on ylhäällä. Hoiperrellut portaikon kaiteesta kaksin käsin kiinni pitäen alakertaan hakemaan maitoa. Koska Elias ei jää(nyt) sänkyyn ilman sitä. Päättäen, että en enää ikinä ota nukahtamislääkkeitä. Olen itkenyt hysteerisenä, että olen niin väsynyt, etten enää jaksa. Karjunut hysteerisenä, että olen niin väsynyt, että en enää jaksa. Olen koomaväsymyksessä jumpannut puolihysteerisenä iltaisin, koska "haluan olla hoikka". Tajuten lopulta, että univelka vaikuttaa myös aineenvaihduntaan... Hoikistuminen ei ole enää niin helppoa. Olen unohtanut järjettömän määrän asioita niin sanotusti ihmisten aikaan, miettien niitä unohdettuja asioita yöaikaan, lähestulkoon pakokauhun vallassa. Olen ollut todella paljon huonompi äiti, surkea vaimo ja paska ystävä: koska olen ollut niin väsynyt.

Mitä tulee viimeiseen 11 vuoteen nukkumisen saralla, olen tänään niin sanotusti paremmassa paikassa, kuin koskaan. Skippaan yhä illanistujaisia, koska vaikka ne antavatkin niiiiiin paljon,  ne myös verottavat jostain elintärkeästä: unesta. Kyllä minäkin "hillun", kun sille päälle satun. Tätä nykyä hilluminen tarkoittaa hyvää viiniä ja ruokaa ystävän kanssa. Sitä, kun valvotaan yli puoleen yöhön. Olen myös oppinut itsekkääksi mitä tulee öihin. Itseasiassa vuodet ovat opettaneet sen, että jos lapset nukkuvat, niin öitä ei kannata hassata töiden ja elämän murehtimiseen. Sitä voi tehdä päiväsaikaankin. Ajoittain, tuntiessani itseni erityisen väsyneeksi, saatan vain illalla päättä, että Topo saa ihan rauhassa herätä vaikka kello kolme yöllä. Hän kestää sen, hän voi nukkua koulussa päikkärit. Mutta nyt minun pitää nukkua. Ja minä nukun. Sisäänrakennettu herätyskelloni ei silloin herätä minua kello nollaneljä yöllä kuuntelemaan, että onko Topo untenmailla, vai kuuluuko talosta ääniä. Vaikka ystävän kanssa viestitellessä kirjoitan "joo, mäkin pyrin taas siihen, että pidän vain yhden karkkipäivän viikossa", niin tiedän samalla, että tilanteet saattavat vaatia pari, huonoina viikkoina jopa kolmekin karkkipäivää. Ja vaikka rakastan tehdä kotijumppia ja trion nukahdettua kävellä koiran kanssa pidempiä lenkkejä: ymmärrän, että on päiviä kun einesruoka ja ilta sängyn päällä ajavat terveellisen kotiruoan ja 25 minuutin kotijumpan ohi.

Yhden asian sanon: unettomiin öihin ja väsymykseen ei totu. Niiden kanssa ei opi elämään. Univelka on aina yhtä raskas kannettava. Yön pimeät tunnit tuovat yhä esiin minusta ne raadollisimmat puolet, vähintäänkin puolittavat pinnan, tekevät pienistä murheista suuria ja suuremmista ylipääsemättömiä. Univelka on myös opettanut jotakin: jos joku, kuten vauvavuoden keskellä elävä siskoni, joku ystävistäni, tai työkaverini sanoo olevansa tosi väsynyt, tunnen suurta sympatiaa ja empatiaa. Voin sydämestäni sanoa, että "mä tajuan miltä susta tuntuu". En pahastu, jos joku joutuu sopimaan ennalta sovitun menon kanssani väsymyksen vuoksi. Ja hurraan mielessäni, lukiessani facebookissa vertaiskaverin päivityksen "jee, kahdeksan tunnin unet takana". Koska uni on kultaa.

P.S Mitä tulee kuopukseen ja nukkumiseen: Nallekarkit ovat menneet siinä mielessä tasan, että vauvasta lähtien tyyppi on nukkunut. Kuten kuvasta näkyy: milloin missäkin...

Äitinä Pojille

Varmasti melkoisen moni on somen puolella törmännyt "poikien äidit"-yhteisöön. Lukenut yhteisön blogitetekstejä, katsellut instan kuvia, tai törmännyt facebookissa kiertäviin ns hassuihin tilanteisiin, joihin poikien äitinä joudut. Itselläni ne tilanteet tulevat säännöllisin väliajoin jonkun face-kaverin jakamina vastaan. Ja lähestulkoon aina olen voinut itsekseni nyökätä, sekä todeta "just noin".

Hassua kyllä, mutta jo vuosia ennen Sampua, ensikosketuksemme vammaispalveluihin; kerrassaan ihana naishenkilö, "risti" minut "poikien äidiksi". Valitettavasti asiakassuhteemme tämän vammaispalveluiden kultakimpaleen kanssa ei jatkunut loputtomiin.  Itseasiassa tuo vammaispalveluiden asiakkuuden kulta-aika kesti vain vuoden-parin verran. Mutta kultakimpaleemme jäi asumaan sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. 

Ilmeisesti lössimmekin teki häneen jollain tapaa lähtemättömän vaikutuksen...  Useamman vuoden "tauon" jälkeen törmäsimme, ihan muissa, kuin vammaispalvelumerkeissä. Hän tuli riemastuneena moikkaamaan todeten: "en enää muista sun nimeä, enkä enää oikein poikienkaan nimeä. Mutta en ikinä unohda teitä. Mulle olet aina poikien äiti".  Antaen perään halauksen. 

Kun jossain vaiheessa kahden pojan kombosta tuli kolmen pojan trio, alkoi kertakaikkiaan olla helpompaa ruveta puhumaan triosta "vain" poikina, sen sijaan, että olisi puhutellut joka sälliä nimellä. Tyyliin: "Oltiin poikien kanssa puistossa."  "Pojat voivat ihan jees." "Pojat ovat lomalla, minä töissä." ... Ja sitä rataa. 

Toki olen aina ymmärtänyt olevani kolmen poikalapsen äiti. Jälkikasvuni vaatteet ovat vauvasta lähtien olleet joko linjastolla unisex, tai sitten sinne poikamaisiin kallellaan. Eliaksen jäljiltä kotoa löytyy nukke, sekä nukenrattaat, mutta muutoin: eritoten poikien kasvaessa, lahjoista on tullut niin sanotusti poikamaisempia. Mutta aiemmin se poikamaisuus jollain tapaa hukkui sairastamisen alle. Sitä ei aina tiennyt, että mikä heittäytyminen, haluaminen, tai vastustaminen meni huonosti voimisen piikkiin. Mikä meni perus uhmaiän piikkiin. Ja mikä taas oli ns. "poikamaista". Kunnes vuosien vieriessä, elämän edes jollain tapaa vähän tasaantuessa (tai sen epätasaisuuksiin jollain tapaa tottuessa): aloin bongailla niitä poika-juttuja. 

Tätä nykyä olen aivan totaalisen vakuuttunut, että :

- pojat ovat julmetun paljon äänekkäämpiä kuin tytöt. Joo, luonnollisesti tytötkin osaavat huutaa. En ole niin dinosaurus, ettenkö muistaisi tyttöikäisenä satunnaisesti (vanhempani ehkä haluavat lisätä tähän: säännöllisesti...) karjahtaneeni. Mutta pojissa on jokin asetus, joka on jatkuvasti "liian äänekäs"-asennossa. Eliaksen ja Sampun väliset keskustelut käydään enimmäkseen volymella "puolikuurokin kuulee". Kun he suputtavat salaisuuksiaan, kuulen ne ilman minkään valtakunnan lisälaitteita sujuvasti alakerrasta yläkertaan. Sama pätee Topoon. Kun hän erittäin hyvänä päivänä keksii, että nyt lauletaan kuulkaas (luonnollisesti olettaen, että laulukaverina toimii äiti-ihminen) ihhahhaata täpötäyden kauppakeskuksen rullaportaissa, se "ihhahhahaa" ei kumpua suusta hiljaa ja söpösti. Ei: se kajautetaan kunnolla ilmoille

- pojat huseeravat julmetun paljon enemmän, kuin tytöt. Joo, olen luultavasti jonkinasteinen huseerauksen naapurustomestari. Mutta häviän sata-nolla poikalapsille mitä tulee huseeraukseen. Huseerauksella tarkoitan sellaista ei-mitään-tarkoittavaa lattialla luuhaamista, ja nouhoamista. Sellaista, että kun purat kauppakasseja, niin yhtäkkiä, totaalisen puskista, keittiöntason ja jääkaapin välille on ilmestynyt lattianrajaan sellainen vajaa satakakskytsenttinen "mytty". Johon luonnollisesti kompastut laittaessasi maitopurkkia jääkaappin. Aiheuttaen luonnollisesti aikaan huutomyrskyn "äiti, ai ai ai ai, mua sattui", sekä pakokauhun valtaamaan hetken, jolloin näet maitopurkin treffaavan parkettilattian. Huseeraminen on myös sellaista "muuten vaan maassa makoilua" ja yleistä nuohoamista. Jonka vuoksi ihan satavarmasti...

- poikien vaatteet likaantuvat nopeammin, kuin tyttöjen. Jep. Olen kirjoittanut pyykinpesusta muutamaan kertaan. En jatka enää aiheesta. Muuta kuin uudelleen toteamalla, että ihan satavarmasti poikalapset sotkevat vaatteensa nopeammin!!

Jossain hetkellisessä mielenviassa lähdin tänään alkuillasta liikuttamaan joukkuettani vähän naapurustoa pidemmälle ruokakauppaan. Vaikka alkuperäinen suunnitelma oli tehdä kauppakeikka huomenna, töiden jälkeen, ylhäisessä yksinäisyydessä. 

Kaikkien trion jäsenten vointi oli vähintäänkin siellä ok-tietämillä. Mutta siitä huolimatta sain karjahtaa liian monta kertaa "ylös sieltä lattialta", "nyt ei tapella", "nyt jos vielä tapellaan, ei tule lauantaikarkkeja", "nyt ei sitten tule lauantaikarkkeja", "Elias, jos et lopeta äiti heittää sun puhelimen roskiin": no, te tiedätte mitä kaikkea fiksua, filmaattista ja aikuismaista tulee lausuttua, kun pojat eivät osaa käyttäytyä kaupassa... Miettien mielessäni, että tällaisiako meistä tulee, kun me kasvatamme poikalapsia? Vähän liian kovaäänisiä, huseerajia, joilla on jatkuvasti ruokatahra helmassa, räkäisen pusun aiheuttama limalammikko jossain olkapään tietämillä? 

Niinhän sitä sanotaan, että lapset kasvattavat. Trio on sitä tehnyt oikein urakalla. Avannut ovet uudenlaiseen maailmaan: jossa välillä ollaan silmätikkuja siksi, että he eivät ole ihan kuin kaikki muut. Ja välillä siksi, että he ovat lauma äänekkäitä poikia ja minä olen äitinä pojille.