Osasto on täynnä

Se oli huhtikuinen lauantaiaamu, aika tasan tarkkaan seitsemän vuotta sitten. Edward oli sairaana; kurkunpääntulehdus ja kuumetta. Hän lepäili sohvalla. Yhtäkkiä hänen päänsä, jalkansa ja kätensä alkoivat nykiä. Edwardilla oli epilepsia, hän oli syönyt lääkkeitä kuuden kuukauden ikäisestä lähtien. Silti emme miehen kanssa ymmärtäneet mistä on kysymys. Edward lähti sinä päivänä ambulanssilla sairaalaan. Meidän elämämme muuttui sinä päivänä täysin. Tuona päivänä Edward alkoi saada myoklonisia kohtauksia, joista oli tuleva riesa; suuri sellainen vuosiksi eteenpäin, jonkin asteinen sellainen ehkä koko loppuelämäksi.

Samaisen vuoden eräänä elokuisena aamuna odotin tuskastuneena, puhelin kädessäni, että kello löisi kahdeksan. Tuona päivänä epilepsiaosasto aukeaisi kesätauon jälkeen. Heti kello kahdeksan aloin soittamaan. Olimme miehen kanssa toivottomia. Me emme enää pärjää kotona, Edward voi niin huonosti. Moni aamu sinä kesänä oli alkanut sillä, että Edward sai ensiapulääkkeen. Sen jälkeen hän makasi tuntikaupalla sohvalla pökkyrässä. Kunnes kohtaukset alkoivat uudestaan. Edward söi parhaimmillaan neljää epilepsialääkettä samanaikaisesti. Olimme käyneet kauniina kesäpäivänä neurologian poliklinikalla näytöllä, koska Edward käveli hassusti, laahasi jalkaansa. Yksi lääke sai hänet nykimään niin paljon, että hän ei pystynyt istumaan potalla, toinen teki hänestä raivopäisen. MIkään ei ainakaan auttanut kohtauksiin. Ennen kello yhdeksää tuona elokuisena aamuna lääkäri soitti meille takaisin "tulkaa osastolle, tulkaa heti". Se oli meidän ensimmäinen osastokeikkamme.

Olen tuntenut sen suoranaisen toivottomuuden tunteen lukemattomat kerrat tuon elokuisen aamunkin jälkeen. En usko, että ikinä tulen unohtamaan tuota tunnetta. Vaikka asiat niin järjestyisivät, että aihetta sen tunteen tuntemisille ei enää tulisi. Se on paketissa pakokauhua, pelkoa, surua, tuskaa, huolta. Eniten kaikesta se on sitä itseään: silkkaa toivottomuutta. Miten pieni lapsi voikaan voida noin huonosti. Miksei meitä osata auttaa? Loppuuko tämä milloinkaan? Tätäkö Edwardin elämä nyt sitten on?

Tuon elokuisen aamun jälkeen olemme kuulleet monet (luultavasti monet kymmenet) kerrat puhelimessa lääkärin määräyksen "Tulkaa osastolle". Olen soittanut töistä miehelle töihin; pitää lähteä hakemaan pojat, pitää olla tunnin kuluttua osastolla. Olemme sumplineet työpäiviä, vapaapäiviä, lomapäiviä uusiksi, jotta saamme arjen toimimaan osastokeikkojen varjostamina. Olen istunut sängyn vieressä puutuolilla, nojatuolilla ja nahkatuolilla, katsellen pientä lastani. Olen rauhoittanut pelokasta poikaa, kun on otettu verikokeita, laittanut miehelle "tarvitaan osastolle"-kauppalistaa, yrittänyt olla juomatta mitään kello 17 jälkeen, ettei vaan illalla tule vessahätä. Osastolla ei nimittäin ole vessaa vanhemmille. Olen valvonut huonosti nukkuvan lapsen kanssa, minut on lähetetty kotiin nukkumaan, koska "te valvotte muutenkin niin paljon". Olen kulkenut aamulla bussilta takaisin osastolle, kuunnellen erästä, yhtä ja samaa, 30 Seconds to Mars:n biisiä ja tsempannut itseäni "kyllä me tää fiksataan, hyvin me jaksetaan".

Olemme myös kuulleet monet (luultavasti monet kymmenet) kerrat seuraavan lauseen "Nyt olisi osastohoidon paikka. Mutta meillä on täyttä". Viimeksi viime kesänä... Nuo sanat sen toivottomuuden, pakokauhun, pelon, surun, tuskan ja huolen keskellä ovat lähestulkoon kestämättömiä. Olen tainnut purskahtaa itkuun puhelimessa, olen tainnut anella, saattanut kiukutella, en edes muista reaktiotani sanoihin. Muistan vain tunteen "ei voi olla totta, me ei enää kestetä täällä". Entistäkin suuremman toivottomuuden. Täällä sitä nyt ollaan itsekseen huonosti voivan lapsen kanssa. Eikä auta muuta, kuin pärjäillä. Perään pakokauhuinen ajatus "nyt me ei enää oikeasti pärjätä". Olemme tehneet itseksemme lääkemuutoksia lääkäreiden ohjeiden mukaan, toivoen parasta. Niiden mennessä niin sanotusti ojasta allikkoon, soittaneet jälleen epilepsiapoliklinikalle, kuullaksemme jommankumman lausahduksista "tulkaa osastolle" tai "meillä on täyttä".

Seitsemässä vuodessa voin käsi sydämellä väittää, että olemme keittäneet itsemme perusteellisesti niin monissa liemissä, että tällä hetkellä "osasto on täynnä"-tuomio aiheuttaisi lähinnä sellaisen "pitäkää tunkkinne"-sisäisen kiukunpuuskan. Tiedän, että pärjäämme. Tiedän, että trio ei ole hengenvaarassa, kun he saavat kohtauksiaan. Olemme valitettavasti nähneet heidät jo niin huonovointisina, yksi toisensa jälkeen, että ihan pientä voinnin notkahdusta ei kavahda. Mutta en silti ikinä unohda aiempina vuosina "osasto on täynnä"-tuomion aiheuttamaa epätoivon tunnetta. Pystyn tuntemaan sen nytkin, vain tätä pätkää kirjoittaessani.

Osasto on täynnä on valitettavasti ilmeisen pysyvä olotila, mitä tulee lasten, ihan pienten, ja suurempien, sairastamiseen.

Triomme sai pienen serkun, kolmannen serkkunsa, vajaa kaksi kuukautta sitten. Emme ole päässeet pientä supersankaria vielä tapaamaan, kiitos kulkutautikauden. Ensin meidän huushollissamme podettiin pitkään ja hartaasti tautia toisensa jälkeen. Jonka jälkeen serkkulassa on aloitettu poteminen. Viimeisimpänä osumaa on ottanut pikku supersankari. Ärhäkkä virustauti on vetänyt pienen röörit tukkoon ja tehnyt hengittämisestä vaikeaa. Väsyneet vanhemmat ovat laukanneet monta kertaa vuorokaudessa kodin ja sairaalan väliä. Supersankari tarvitsee röörejä avaavaa ja räkäimuja. Sairaalaan on lähdetty myöhään illalla, seuraavaksi aikaisin aamulla ja pisteenä iin päälle vielä samaisena iltapäivänä.

Supersankarille ja vanhemmille on myyty ei oota; osaston on täynnä, kotisairaanhoito on täynnä.

Vaikka kyseessä on erilainen sairaus, kyseessä on sairaus. Osaan tasan tarkkaan eläytyä siihen toivottomuuteen ja väsymykseen, jota serkkulassa käydään läpi. Tiedän, että virus helpottaa jossain vaiheessa. Tiedän, että pikkutyypin vanhemmatkin tietävät tämän. Mutta silloin kun lapsi sairastaa, aika matelee. Oikeastaan se melkein pysähtyy. Perusarjesta ei tule mitään. Väsymys painaa päälle, ei saa nukkua, hyvä jos välillä ehtii syömään, ei sen puolen; ei sitä yleensä kyllä ole nälkäkään. Sitä elää kahvilla. Ja kolmioleivillä (en tätä nykyä voi itseasiassa sietää kolmioleipiä, minulle ne tarkoittavat pitkiä päiviä, yöttömiä öitä, ja sairaalan vanhempainhuoneen jääkaappia). Satunnaisesti ruokavalioon mahtuu coca-cola ja suklaa. Terveellistä? Ihanan!

Satuin eilen näkemään pätkän tv:stä, jossa joku julkkis puhui jotain uudesta Lastensairaalasta (huomatkaa; sitä on kuunneltu korva tarkkana...). Mielessä läikähti pieni liikutus. Toivomus, että sairaalapäivät on kohdaltamme nähty. Sekä toivomus siitä, että niitä huoneita saataisiin sinne sairaalaan sen verran enemmän, ettei tarvitsisi ihan niin usein myydä sitä ei oota. Kun se lapsen sairastaminen on muutenkin kamalaa, rankkaa, raastavaa, pelottavaa. Ettei tarvitsisi tuntea sitä toivottomuutta ja pelkoa, että täällä me nyt ollaan keskenämme. Yritetään pärjätä. Mitä jos ei pärjätäkään? Pakko, koska siellä on täyttä. Osasto on täynnä.

Lopuksi pikkuiselle terkkuja; parane pian! Me emme malta odottaa, että päästään tärskyille sinun ja perheesi kanssa!

(kuvassa eräillä tirsoilla, eräitä vuosia takaperin)

Liian vapaalla

Pikainen puhelu ystävälle "älä lähde vielä, mä olen ainakin vartin myöhässä", vastauksena hyväntahtoinen hymähdys "ai, nyt jo vartin myöhässä, ookoo, minäpä en sitten lähde vielä". Mies juttelee jotain viikolla puhuttaneesta ikävästä ilmailualan tragediasta. Tuskailen "mä en voi nyt keskustella, mua stressaa". Olemme matkalla satamaan, jossa tapaan ystäväni. Ystävän kanssa olemme lähdössä päivän omalle lomalle itänaapuriin. Olen "yllättäen" vartin verran minuuttiaikataulusta myöhässä. Olen tietoisesti laittanut lähtöajankohdan tarvittavaa aiemmaksi, tietäen, että emme kuuna päivänä ole rivissä ja ojennuksessa, saappaat oikeissa jaloissa, kello kymmenen aamulla. Nyt alamme kuitenkin olemaan siinä määrin aikataulusta jäljessä, että alkaa hiipiä pieni jännitysmomentti päälle; joku liikenneonnettomuus, yleinen ruuhka, liikaa punaisia valoja; moneltakohan laivan lähtöselvitys sulkeutuikaan?

Takapenkillä Topo osoittelee taivaalle "kaa", vastaan "hyvä Topo, katso". Topo jatkaa tarinaansa "vee" = lentokone. Lentokoneesta ei ole ihan 100% varmuutta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että "vee" tarkoittaa sitä lentokonetta. Olen antanut itseni ymmärtää, että Topolla on lentokonevaihe, joten luonnollisesti Topolle on hommattu kevääksi lentokonetakki. Houdini on kiemmurrellut taas puoliksi irti turvavöistään. Miehelle pikainen heitto "hei, Sampu pitää vyöttää uudestaan", Sampulle tuhannes komento "autossa pitää istua nätisti siinä omassa penkissä". Edward on väsyneen näköinen, hän varmistelee puoliksi surkeana "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Lupaan, sekä vannon kautta kiven ja kannon, että tulen illalla kotiin. Heitän miehelle "miten sillä Edwardilla nyt tuntuu olevan niin tärkeää, että olen illalla kotona". Samalla alan ajatella kuluvaa viikkoa...

Aiemmin tuskailin sitä, että omaa aikaa ei ole. Nyt  kaikki se pakkasella oleva oma-aikavaranto on tullut käytettyä kuluneella viikolla. Olen viettänyt yhden illan siskoni seurassa, pyörien kaupoissa (lue: Hulluilla Päivillä tietenkin...). Seuraavan illan vietimme miehen kanssa ruokaillen (niin ja Hulluilla Päivillä). Kolmas ilta meni työpaikalla "juodaan vain lasilliset viiniä"-lasillisen venyessä muutaman tunnin kuulumisten vaihto-sessioksi. Ja nyt olen siis matkalla minilomalle idän suuntaan. Edward varmistelee taas "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Jälleen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon näin tapahtuvan. Tuntuu hyvältä nähdä ystävää, mutta pahalta olla taas menossa. Mies lohduttaa "no, onhan sulla ollut nyt tosi paljon menoja, mutta tää nyt on vaan sellanen viikko". Komppaan ja heitän perään "ens viikolla en kyllä mene minnekään".

Mies jatkaa viikon uutisaiheiden kertaamista, itse jatkan stressaamista. Mies tekee minimaalisen ajovirheen, jonka vuoksi joudumme keskelle punaista aaltoa. Tässä vaiheessa alan saada sydämentykytyksiä. Samalla miettien jälleen kerran, että miten se voi olla niin samperin vaikeaa lähteä ajoissa kotoa. Saavumme satamaan luvatun 10.30 sijaan kello 10.50. Pikaiset heipat miessakille ja ystävää halailemaan. Lähtöselvityksessä toteamus; meillä on ruhtinaallisesti aikaa, ihan turhaan tuli stressattua.

Noin 15 000 askelta ja 12 äärimmäisen leppoisaa ja hauskaa tuntia myöhemmin olen jälleen kotosalla. Pojat nukkuvat. Kotona ei ole kaaos, siis ainakaan järkyttävä sellainen. Ystävä tulee meille yökylään. Toteamme, että emme vissiin ole enää eilisen teeren tyttöjä, ja huikkaamme hyvät yöt toisillemme. Kello ei ole vielä edes iltayhtätoista. Normaalisti myöhään kukkuva mieskin kömpii yöunille reippaasti ennen puoltayötä. Sille päälle sattuessaan trio osaa imeä vahtivuorossa olevalta vanhemmalta mehut, sanoisinko; erittäin tehokkaasti.

Sunnuntaiaamu alkaa kuuden hujakoilla; ensimmäisenä Sampu tulee tarkastamaan, että onhan äiti-ihminen kotiutunut lupaustensa mukaisesti illalla. Ja onhan hän muistanut tuoda tuliaisiksi "pakettilelun". Pakettilelun virkaa toimittava uusi palapeli saa ensin pari ihastunutta "jee" huudahdusta osakseen, kunnes viiden minuutin jälkeen Sampu ilmoittaa "Faapu ei kykkää, Faapu haluaa toisen pakettilelun". Aamun ensimmäinen tilanne saadaan aikaiseksi äiti-ihmisen vastauksesta "nyt ei kuule ole muita pakettileluja". Tällä kertaa tilanteen ollessa ohi suht nopeasti. Pian Topo tulee tarkastamaan tilanteen; onko kotiuduttu, onko yllätyksiä. Aamuntorkun Edwardin tehdessä tarkastuskierrosta vasta lähempänä kello kahdeksaa.

Kello kymmeneen mennessä Topolla on alkanut pikkuhiljaa palaa hihat yleiseen notkumiseen, hän on sitä mieltä, että nyt voisi keksiä jotain ohjelmaa. Sampu ei ole vieläkään osoittanut suurempaa innostusta "pakettileluaan" kohtaan. Itseasiassa hän on unohtanut koko pakettilelun olemassaolon, Edward on ollut haltioissaan omista tuliaisistaan. Pyykkikone on taas vaihteeksi pyörimässä, kauppalista tehty, tarjoiltu kolme erilaista aamupalaa, todettu, että tässä huushollissa ei saa viiden minuutin rauhaa. Sekä todettu, että koti on maailman paras paikka.

Kello yhteentoista mennessä Topo on menettänyt hermonsa, niin sanotusti isossa mittakaavassa. iPadin takavarikointioperaation tuoksinassa hän on repinyt huoneessaan verhot ikkunoista ja levitellyt lelut ympäri huonetta. Kaaosta katsellessa allekirjoittanut menettää hermonsa; ei vissiin kannata laittaa enää verhoja ikkunoihin. Topo saa hieman (lue: todella paljon) falsetin puolelle menevän käskyn siivota jälkensä. Topo alkaa nyyhkyttää. Käskyttäjä alkaa nyyhkyttää. Mies rientää tuomariksi "tää on rankkaa, mutta muista, että me ollaan tiimi". Niin, ne sanat jotka olivat niin pitkään hukassa... Yritän hengitellä syvään, hetkellisen "tää ei lopu ikinä"-epätoivon aallon velloessa mahassani, sydämessäni ja päässäni.

Puoleen päivään mennessä Topo ja allekirjoittanut makaavat sylikkäin, peiton alla, lauleskellen Topon-rauhoitus-lauluja. Tunnen kuinka Topon kädet, selkä, jalat, pää, nykivät. Topo ei näytä hyvältä. Tajuan sen taas niin kristallinkirkkaasti; olen pohtinut päässäni työkuvioita, mutta ne asiat kyllä järjestyvät. Se missä minua tarvitaan eniten, on juuri siinä missä olen nyt; sylittelemässä karhunpoikasta. Kurkkua kuristaa, miksi Topon pitää jatkuvasti voida niin huonosti.  Mutta sen sijaan, että tekisi mieli kiivetä katolle kirkumaan, tai kävellä ovesta ulos, otan Toposta kovempaa kiinni. Paijaan hänen hiuksiaan. Mietin, että tänään teemme Topon kanssa kahdestaan jotain, joka on Topolle erityisen mieluisaa. Menemme pihalle puhaltamaan saippuakuplia ja kahdestaan puistoon. Ehkä heittäydymme ihan vallattomiksi ja menemme bussilla puistoon, vähän pidemmän matkan päähän. Käymme kahdestaan kaupassa, ostamassa päärynämehua.

Hetken kuluttua talossa on hiljaista. Topo lepää, mies on lähtenyt majakan ja perävaunun kanssa puistoon ja kauppaan. Haen alakerrasta säkillisen puhdasta pyykkiä yläkerran kaappeihin. Pysähdyn ruokapöydän kohdalla, katson olohuoneen yli ikkunasta ulos, harmaavat pilvet juoksevat siellä kilpajuoksuaan tuulen siivittäminä. Ystäväni on lähtenyt kotimatkalle. Ennen lähtöään hän huikkasi "kiitos, nyt mieli on levännyt useamman viikon edestä". Totean, että hän sanoi juuri ne oikeat sanat. Vaikka elämä ei muutu liiallisten omien menojen seurauksena, vaikka en kestä Topon isoja kiukkuja yhtään sen paremmin, kuin viime viikollakaan, niin mieli on levännyt. Se on siinä määrin levännyt, että osaan pysähtyä ja nähdä niiden pilvien kilpajuoksut ja osaan kirkkaasti jälleen nähdä, missä se minun paikkani on. Missä on maailman paras olla. Siihen tarvittiin parasta seuraa, liian vähän omaa aikaa, sekä hetkellisesti ihan liikaa vapaata.

Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.