10 Asiaa Minusta

1) Rakastan lukemista. Makuuhuoneessa on 10 pokkarin pino, odottamassa "oikeaa hetkeä". Osa niistä on ollut odottamassa kuukausia, osa, noloa kyllä: vuosia. Enää en voi edes vedota siihen, että en ehtisi lukea. Ehtisin. Iltaisin, kun talo on hiljentynyt. En vaan saa tartuttua niihin pokkareihin. PAITSI: kun Anna-Leena Härköseltä tulee uusi kirja. Niin ja Yösyöttö-Tarhapäivä-Hammaskeiju sarja: sen hotkaisin hetkessä. Olen vakuuttunut, että joku kaunis päivä tulee se "oikea hetki", ja pino alkaa pienentyä. Siihen asti tyydyn lukemaan: blogeja, Insta- ja Facebookpäivityksiä, nettihesarin kiinnostavimpia artikkeleita, sekä iltapäivälehtien nettisivuja. Ehkä hiukan noloa, mutta jep: näin tärkeysjärjestykseni suurinpiirtein menee.

2) Terveellinen elämä. Tai no: terveellisempi elämä. Liikun omasta mielestäni suht paljon. Se 10 000 suositeltua askelta päivässä tulee noin pääsääntöisesti heittämällä täyteen. Minulla on viha-rakkaussuhde juoksemiseen. Juokseminen on k a m a l a a, lenkinjälkeinen olotila on vertaansa vailla. Harrastan kotijumppia YouTube videoiden ja Instaohjeiden tahtiin. Saatan keksi illalla kello puoli kymmenen, kun oikeasti pitäisi ruveta hipsimään kohti sänkyä, että teenpä päivällä Instagramista bongatun kahvakuulatreenin. Liikuntasessioni eivät siis ole hirvittävän ennakoituja ja tarkkaan etukäteen harkittuja. Jos on olemassa extemporeliikkujia, olen sellainen. Olen myös extemporesyöjä mitä tulee kaikkeen epäterveelliseen. Saatan viettää kolme viikkoa kuukaudesta syöden fiksusti ja terveellisesti, pitäen kiinni karkkipäivistä. Ja jotta elämässä säilyisi kauhun tasapaino: olla viikon verran, kuin sika pellossa. Syöden mitä sattuu ja miten sattuu. Sampu on henkilökohtainen karkkipoliisini. Jos lauantaikarkeista on jäänyt jotakin jäljelle, anon häneltä lupaa syödä ne maanantai-iltana. Sama ei päde toisinpäin: jos Sampun lauantaikarkeista jää jotakin jäljelle, laitan ne odottamaan seuraavaa lauantaita. Kun toimintatapaani kyseenalaistetaan, totean, että "olen aikuinen, aikuiset saa tehdä näin". Kasvatuspistepottini kasvaa joka ainoan kerran, käyttäessäni "olen aikuinen, aikuiset saa tehdä näin"-lausetta.

3) Kerran viikossa päätän laihduttaa viisi kiloa. Totean tähän vain, että eipä tästä sen enempää... Ne viisi kiloa rakastavat minua niin suunnattoman paljon, että niillä ei tunnu olevan minkään valtakunnan pienintäkään tahtotilaa niin kutsuttuun "kilojen sulamiseen".

4) En potenut kolmenkympin-, enkä neljänkympinkriisiä. Mutta: nyt, pari vuotta nelikymppisten jälkeen poden ehkä jonkinsortin ikäkriisiä. Se jumppaaminen ei enää näy ruhossoa ollenkaan yhtä helposti, kuin jokunen vuosi sitten. Suklaa ja nachot näkyvät sen edestäkin.. Silmäpussit ovat nykyään asuste, josta ei pääse eroon. Eniten poden "mikä minusta tulee isona"-nelkytpluskriisiä. Nyt pitäisi kai pikkuhilja alkaa tietää? Mutta arvatkaapa mitä: minä en todellakaan tiedä. Minulla ei ole mitään haisua. Tottakai minulla on haaveita. Yksi on olla vaikkapa ns. kokopäivätoiminen kirjoittaja. Voisinhan olla sitä tietenkin nytkin. Olisi vain kivaa, että se olisi työ josta saisi vaikkapa vähän palkkaa. Joten se vaihtoehto on siellä "haaveissani olisin"-listalla. Sen mikä-minusta-oikeasti-tulee ollen täysin hämärän peitossa. Välilä mietin, että miksen voinut lentoemännän ammatin sijaan haaveilla lapsena vaikka insinöörin ammatista? Insinööreille on takuulla enemmän kysyntää, kuin nelkytplus-ex-lentoemännille. Veikkaisin...

5) Olen mahdoton nainen lykkäämään asioita. Päässäni on jatkuvasti kasvava to-do-lista (jonka tukena ovat puhelimen kalenterimerkinnät tehtävistä asioista). Aamulla päätän, että tänään on se päivä, kun siivoan pihalta kesälelut pois, tyhjennän altaan, siivoan autokatoksen, siivoan vaatekaapit, varaan kirppispöydän, teen kuusi työhakemusta, hommaan pojille uimakortit, ja varaan ajan koiran trimmaukseen. Puoleen päivään mennessä olen päättänyt, että huomenna on päivä uus, voin tehdä nuo jutut silloin. Puolustukseksi voin sanoa ,että sitten kun se oikea hetki to do-listan lyhentämiseen "löytyy", olen suht tehokas. Silloin roudaan kahdeksan tuntia huonekaluja ylä- ja alakerran väliä (koska olen keksinyt niille paremman uuden järjestyksen), pesen koko huushollin lattiat, teen kolme työhakemusta ja pesen viisi koneellista pyykkiä (kaapittaminen jääköön toiselle päivälle). Tällä tehopäivällä voin sitten ratsastaa seuraavat viisi laiskempaa päivää. Puolustus numero kakkosena voin vedota siihen, että trion ilta- yö- ja aamuelämä on myös hyvin suuresti vireystilaan vaikuttava asia. Univaje nimittäin: se on asia johon ei vuosienkaan jälkeen totu.

6)  Päätän säännöllisesti: olla enemmän rauhallinen, viilipytty, pitkähermoisempi, ennenkaikkea aikuisempi. Sitten tulee Topon migreenipäivä, tai muuten vaan huono päivä. Kuten viime lauantaina... Jaksoin sitä rauhallista, pitkähermoista viilipytty aikuisasennetta puoleen päivään asti. Sen jälkeen pakka hajosi. Ehkä hieman ääntä korottaen komensin Topon päiväunille ja kaksi muuta herrashenkilöä pihalle meuhkaamaan. Koska Topoa ei voinut viedä ns ihmisten ilmoille, kävelimme tunnin verran sateessa, kaupan kautta ostamaan poikkeuksellisesti vähän lisää lauantaikarkkeja. (te tiedätte: lahjonta-kiristys-uhkailu). Topon ilmoittaessa 16.45 "hyy" (joka tarkoittaa hyvää yötä), aloin olla toivoton. Hemmetti: jos tyyppi painuu nyt yöunille, sunnuntaipäivä alkaa siinä kello nollayhden hujakoilla. En ollut enää pätkän vertaa viilipytty, pitkähermoinen, rauhallinen aikuinen. Kahden ja puolen tunnin aktiivisen viihdyttämisen, kylpemisen, toisen rataslenkin, sekä noin sadan syvän huokauksen jälkeen oli kello sen verran, että tyypin sai oikeasti saatella yöunille. Kun olin pari tuntia rauhoittanut mieltäni päivän jäljiltä, päätin jälleen, että huomenna olen rauhallinen, viilipytty, pitkähermoinen aikuinen.

7) Olen sosiaalinen ihminen, mutta: en tykkää y h t ä ä n puhua puhelimessa. Maailmassa on oikeastaan kaksi henkilöä, joiden kanssa puhun puhelimessa: äitini, ja Kuopion-paras-ystäväni. Heidänkään kanssa en harrasta puheluita ihan alvariinsa. Ehkä kerta kahteen viikkoon. Suurinpiitein. Maksimissaan. En tiedä johtuuko tämä ei-innostunut-puhelin-asenne siitä, että oma aika on melko kortilla. Että trio imee minusta energiaa melko tehokkaasti. Että sitten kun on hetki omaa aikaa, tykkään olla noin periaatteessa hiljaa. Työtehtäviin liittyvät puhelut eivät ole ikinä tuottaneet minkään valtakunnan ongelmaa, joten kyseessä ei ole pesunkestävä puhelin/puhelukammo. Juttuni vain kertakaikkiaan on vaihtaa kuulumisia a) naamakkain b) kirjoittaen.

8) Omistan aivan liikaa käsilaukkuja. Eikö kaikilla ole jonkinlaisia luurankoja kaapissaan? Minulla luurangot ovat käsilaukun mallisia. Niitä on... ehkä 20. Ostin niille Ikeasta eteiseen oman kaapin. Se on pieni ja sievä. Ja se vetää sisäänsä vähän vajaa puolet kokoelmastani. En voi sille mitään, että säännöllisin väliajoin löydän uuden "pakko-saada-käsilaukun". Tiedän, että osa naisihmisistä harrastaa fiksua kierrätyssysteemiä: jos hankkii uuden laukun, myydään yksi vanha pois. En kykene siihen. Olen kehittänyt lähestulkoon kaikkiin käsilaukkuihini jonkinsortin sairaalloisen kiintymyssuhteen. Plus huomannut sen, että vuoden verran kaapin perukoilla käyttämättömänä maannut laukku, saattaakin yhtäkkiä olla suosikkikassini. Silmäteräni on vintage-Chanel, jota varten keräsin rahaa pitkään ja hartaasti, jonka hankintaa mietin viikkoja ja viikkoja ja onnistuin lopulta tinkaamaan hinnan alas "siedettävälle tasolle" Toinen juttu on lenkkarit ja tennarit... Eikö nelkytplusnaisen pitäisi osata käyttää korkkareitakin? Juu, en minä... Siksi olenkin erityisen innostunut vallalla olevasta trendistä yhdistää mm. mekkoja tennareihin. Toivottavasti trendi pysyy pinnalla pitkään.

9) Olen alehamsteri. Housut vitosella, paita neljällä eurolla. PAKKO ostaa, koska on niin edullista. Tämä piirre taitaa juontaa perunsa äidiltäni. Jaamme samanlaisen vimman ja rakkauden "halvalla ostamiseen". Viimeisen vuoden aikana olen onneksi alkanut pikkuhiljaa päästä eroon vimmastani ja rakkaudestani. Olen todennut, että oikeasti kannattaa vaatekaapissa panostaa muutamaan "kestosuosikkiin", jotka ovat hieman kestävämpiä, kuin kolmessa pesussa värinsä menettäneet neljän euron alelöydöt. Lastenvaatteiden kohdalla olen kyllä pitkään panostanut laatuun. Sekä kierrättämiseen. Tänään Sampu lähti päiväkotiin päällään paita, joka on ostettu Eliakselle, ehkä seitsemän vuotta sitten. Paita on yhä siisti, pitänyt värinsä, pitänyt muotonsa, ja se on yhä ainakin äiti-ihmisen mielestä kaunis paita. Minulla on lastenvaatteiden suhteen kaksi kestosuosikkia: Mini Rodini ja polarn o pyret. Tykkään heidän kuoseista, laadusta, siitä että vaatteet näyttävät lastenvaatteilta, eikä hämähäkkimiesnaamiaisasuilta. Joskin kummankin merkin nostaessa hintojaan pikkuhiljaa, vuosi vuodelta, lähestulkoon tähtitieteellisille tasoille, olen jättänyt uusien vaatteiden oston tasan alelöytöihin.

10) Uskon ensi vuoteen. Tämä kulunut vuosi on ollut monella tapaa rankka. Henkilökohtaisten epäonnistumisten (tai ainakin epäonnistumisentunteen) siivittämä. Olen ajoittain tuntenut itseni yksinäisemmäksi, kuin koskaan elämässäni.  Topo on voinut välillä mahdottoman hyvin, mutta myös pitkiä aikoja aivan kammottavan huonosti. Olen elämäni ensimmäisen kerran työnteon suhteen tyhjän päällä. Työ on aina ollut osa minuuttani, joten tämä on rankka paikka. Samalla tajuan myös, että työ ei voi olla enää niin iso osa elämääni, kuin se aiempina vuosina ajoittain on ollut. Olen tajunnut omien voimavarojeni rajallisuuden. Olen ajoittain joutunut etsimällä etsimään itseäni. Välillä hukannut itseni uudelleen, aloittaen etsimistyön alusta. Vaikka yhä elämässä on hyvin rankkoja päiviä, näen sitä kuuluisaa valoa tunnelin päässä. En tiedä missä olen, ja mitä teen, kun vuosi 2017 päättyy, vaihtuakseen vuodeksi 2018. Mutta olen aivan vakuuttunut, että olen melko hyvässä paikassa. Ja arvatkaa mikä on "siisteintä": olen 100% varmuudella ajokortin omistaja. Autokoulu oli asia jota lykkäsin, lykkäsin ja lykkäämällä lykkäsin. Eikä aina todellisuudessa edes löytynyt aikaa moiselle projektille. Nyt ajo- ja teoriatunnit ovat osa arkea, ja uskallan toivoa, että syyskuun aikana olen ajokortin omistaja. Jo muutaman ajotunnin jälkeen tiedän, että tulen nauttimaan ajamisesta. Että pimenevinä syysiltoina tai hankalina lauantaipäivinä pakkaan trion takapenkille ja vien heidät ajelulle. Topo saattaa protestoida ens alkuun, mutta olen tuhannen varma, että hänkin tulee nauttimaan meidän ajeluistamme. Ajeluista kohti parempaa vuotta 2018.

P.S kuvassa on filttereitä, ei ikäkriisin (se ei ole sentäs NIIN paha) vuoksi vaan siksi, että latasin puhelimeeni uuden kuvankäsittelyohjelman. Pitihän sitä päästä testaamaan. Näitä arjen pieniä suuria iloja!

"Äiti, Minua Pelotti": Kouluvuoden Alku

Viime viikon torstaina sähköposti kertoi Eliaksen uudelta opettajalta saapuneesta Wilma-viestistä. Viestin aihe oli jotakuinkin seuraava: Elias ei ollut suostunut menemään jumppatunnille, koska olisi kuulemma halunnut olla sisäliikunnassa, eikä sille päivälle sovitussa ulkoliikunnassa. Joten hän sai mennä iltapäiväkerhoon liikunnan sijaan.

Luin viestiä kerta toisensa jälkeen. Elias on maailman kiltein lapsi (tämä ei ole edes pelkästään "puolueettoman" äiti-ihmisen mielipide, vaan hän ihan oikeasti on sitä). Elias osaa liikuttavasti kirjakielellä todeta, jopa suht ponnekkaasti "ei ei, ei kiitos, minä en halua" asioille ja asioihin jotka häntä eivät miellytä, mutta noin kahdeksan sekunnin neuvottelun jälkeen hän pääsääntöisesti toteaa asiaan, kuin asiaan "hyvä on". Elias on lisäksi äärimmäisen vieraskorea tapaus. Joten jos hän uskaltaa ponnekkaasti pistää vastaan uudelle opettajalle, ja suorastaan kieltäytyy menemästä jumppatunnille, alkavat äidin päässä automaattisesti hälytyskellot soida. 

Kiitin Wilman kautta opettajaa tiedosta ja lupasin keskustella asiasta Eliaksen kanssa. Näin tehden. Istuimme Eliaksen kanssa alas sohvalle ja aloitin keskustelun aiheesta jumppatunti. Olin mielessäni luonnostellut palopuheen siitä, miten elämässä joskus pitää tehdä asioita, joista ei niin tykkäisi, koulun lukujärjestystä pitää noudattaa ja sitä rataa. Mutta ensimmäinen Eliaksen suusta päässyt lause pyyhkäisi luonnostelmat mielestäni, sen sileän tien. Minun Eliakseni itki, sanoen "äiti, minua pelotti". Äiti Minua Pelotti. 

Hyvistä ja hyvää tarkoittavista opettajista huolimatta Eliaksen koulutaival, eritoten viimeiset pari vuotta ovat olleet vanhemman näkökulmasta katsottuna yksi suuri farssi. Totuuden nimessä en malta odottaa sitä, että hän pääsee siirtymään yläasteella kuluvan kouluvuoden jälkeen. Koska minun on vaikea uskoa, että koulupuoli voisi enää huonommaksi ja huonommin toimivaksi mennä, kuin mitä se tällä hetkellä on:

 Koulun aikuiset (tällä tarkoitan opettajia ja avustajia) vaihtuvat solkenaan. Tieto ei kulje. En tiedä kuinka monta kymmentä kertaa olen joutunut selvittämään alusta lähtien, että Elias sairastaa epilepsiaa. Hän on myös eritoten talviaikaan äärettömän väsynyt, kroonisesti  äärettömän väsynyt. Niin väsynyt, että hän nukahtaa spontaanisti, kesken tunnin, pään kopsahtaen pulpettiin. Ja että ei: tämä ei johdu lyhyistä yöunista, myöhäisistä illoista, aikaisista aamuista, liiasta tv- tai peliajasta, vaan siitä, että Eliaksen elämä nyt vain on sellaista. Sitä mukaa kun päivät pitenevät, sitä mukaa Eliaksen myokloniat villiintyvät. Samaan tahtiin väsymyksen kasvaessa. Se on yhä äidistä sydäntäraastavaa katsottavaa, mutta samalla: olen tottunut. Niin hyvin kuin asiaan voi tottua. Se on ihan oikeasti Eliaksen elämää. Se on ollut Eliaksen elämää viimeisen kymmenen vuoden ajan. Eliaksen aloittaessa kuudetta koululuokkaa, olen tilanteessa jossa jälleen kerran selitän nämä samat asiat. Koska entinen opettaja ei ole ehtinyt informoida uutta opettajaa, koska uusien avustajien on hyvä tietää asian laita. Ehkä "parasta" kaikessa tässä on, että jälleen kerran, ties kuinka monennen kerran käyn tästä väsymyksestä ja epilepsiasta, sekä sen vaikutuksesta koulunkäyntiin keskustelua rehtorin kanssa. Joka ei Eliaksen koulutaipaleen aikana ole vaihtunut vielä kertaakaan. 

Integrointi on sitten se toinen asia... Sehän kuulostaa ajatuksena oikein hienolta, että lievästi kehitysvammaisia lapsia integroidaan "normilasten" tunneille. Lapsethan oppivat erityisen hyvin, kun he saavat oppia: toisilta lapsilta. Minusta tämä on aidosti hieno asia. Kunhan se toteutettaisiin tavalla, joka palvelee lasta. Viime lukuvuotena Elias oli integroituna kuuteen eri ryhmään. Voin sanoa näin "normiaikuisen" näkökulmasta katsottuna, että minusta olisi itsestäni jopa hieman hankalaa tehdä töitä, jos joutuisin sitä tekemään säännöllisesti kuudessa eri porukassa, per viikko. Yhtälöön kun lisätään vielä niinkin Eliasta "hyödyttävät" aineet kuin mm. tietotekniikka ja historia, niin... Äiti jää kyllä hieman kysymysmerkkinä kyseenalaistamaan integroinnin hyötyä. Kyseessä ollessa lapsen, joka opettelee 10-5 laskuja, sekä tankkaa vieläkin lukemisen alkeiden kanssa. 

Ja nyt, kuudennen luokan alussa, ensimmäisten koulupäivien jälkeen istun sohvalla, kainalossani Elias, joka itkee, että "äiti minua pelotti". Minun Eliakseni, jota on pistetty, nukutettu, lääkitty ja videoitu piuhat päässä sairaalassa, niin monet kerrat. Ilman että hän ikinä on sanonut "äiti minua pelotti". Tiedättekö mikä on pahinta? Olen viimeiset kaksi vuotta puhunut opettajille, kirjoittanut viestejä, soittanut puheluita koskien Eliaksen kouluasioita. Ilman että mikään muuttuu. Pahinta on se, että olen avuton tämän asian edessä. 

Otin Eliaksen kainaloon, kysyin mikä pelotti, kerroin että ei tarvitse pelätä. Ja pidin osan siitä palopuheestani: siitä miten jumppatunneilla pitää käydä, lukujärjestystä pitää noudattaa, opettajaa pitää kuunnella. Valoin vähän rohkeutta, muistutin miten taitavasti hän osaa heittää koripallossa koreja. Että mukaan menemällä ja tekemällä oppii. Toivoin ja toivon sydämestäni, että enää ei ikinä tule eteen koulupäivää, jonka jälkeen Eliakseni itkee kainalossani. Sitä, että häntä pelottaa. 

Mitä Sulle Kuuluu?

Jokunen päivä sitten törmäsin erään ystäväni päivitykseen instagramissa. Hän on ihana, aurinkoinen ihminen. Kuten allekirjoittanut, myös hän jonkin valtakunnan aktiivisomettaja. Päivityksessä ei ollut mitään erityisen raskasta, negatiivista, tai minkään valtakunnan purkautumista ns. paskasta elämästä, mutta itseäni se jäi siinä määrin mietityttämään, että laitoin hänelle viestin "mitä kuuluu".

Ajauduimme erittäin hyvään keskusteluun viestin jälkeen siitä, miten kumpikin meistä tuntee olevansa jonkinlaisessa tienhaarassa. Eksyksissä. Täysin suuntaa vailla. Tai no, ehkä se suunta on selkeä jossain syvällä sisällä, mutta tällä hetkellä on vaikea löytää se tienhaara, josta pääsee jatkamaan kohti sitä juuri oikeaa suuntaa. Yhteistä meillä on myös se, että vuosien ja jälleen vuosien ajan olemme olleet melkolailla omistautuneita perheillemme. Ehkä jopa siinä määrin, että olemme pikkuhiljaa hukanneet omat itsemme sinne äitiroolin uumeniin. Eräänä kauniina päivänä vain havahdut siihen, että lapset ovat jo suht isoja. Mutta se "pikkulapsiarki" ei lapsien vammoista, tai sairauksista johtuen ole helpottanut. Eräänä kauniina päivänä havahdut siihen, että tämä on nyt sitten tätä. Ja olet hukannut itsesi sen "tämän" keskelle.

Kun minulle kirjoittaminen on henkireikä, ystävälläni se on vloggaaminen. Kun itse pysyn poissa näppiksen ääreltä, kun elämä oikein heittelee, oli myös ystäväni tunteiden myllerryksessä ollut hetken vloggaamatta. Rohkaisin häntä palaamaan sen hänelle tärkeän harrastuksen pariin. Illalla sain viestin "tein videon ja mulle tuli heti niin paljon parempi mieli".

Kuten ystäväni, myös minä olen huono omille sometileilleni suoltamaan sen syvempiä ajatuksia elämästä. Sinne tulee lähinnä tehtyä postauksia hauskoista sattumista, juhlahetkistä, syydettyä maailmalle iloisia valokuvia, ajoittain jossain määrin mustalla huumorilla höystettyä narinaa siitä, miten arki on… Mitä se nyt onkaan. Ei aina sellaista kuin toivoisi, ei aina sellaista, mitä jaksaisi.

Koska Facebookin yms "välineiden" kautta on niin helppo seurata ystävien ja muiden tärkeiden ihmisten elämää, harvoin oikeasti tulee kysyttyä, että "mitä sulle kuuluu". Olikin sydäntälämmittävää, kun eräs toinen, erittäin hyvä ystäväni aiemmin kesällä ehdotti kahvitärskyjä, kirjoittaen "olisi kiva kuulla mitä sulle kuuluu sinne Facebookin taakse". Kävimme kahvilla, kaupassa, pitkällä lenkillä. Puhuimme hauskoista jutuista, mutta myös niistä rankoista asioista, joita haluaa jakaa vain itselleen oikeasti tärkeän ihmisen kanssa. Treffiemme jälkeen oli  puhdistuneempi olo, kevyempi olo, eläväisempi olo. Uskoisin, että kummallakin. Sovimme, että nyt sitten oikeasti treffataan vähän useammin. Tärskyt eivät vaadi aina sitä, että pitää lähteä hienosti syömään, tai järjestää muuten jotain erityistä aktiviteettia. Meille paras juttu oli painaa hieman epämukavat, ei niin lenkkeilyyn soveltuvat kengät jalassa, järven ympäri, ihailla maisemia ja purkaa sydäntä.

Tapaamisen jälkeen muistin jälleen, että pitäisi oikeasti kysellä vähän useammin läheisiltä ihmisiltä, että mitä heille oikeasti kuuluu. Monesti nimittäin sieltä iloisten päivitysten ja kuvien takaa löytyy raskaita ja surullisia juttujakin. Koska sitähän elämä on. Ei pelkkää vaahtokarkkia ja hattaraa. Välillä siellä kaikkein ruusunpunaisimmallakin taivaalla leijailee tummia pilviä. Niin se vain oikeasti on.

Itse olen hurjan huono avautumaan siitä, mitä minulle oikeasti kuuluu. Pojista on helppo jutella. Siitä, että etsin on työtä on mutkatonta jutella. Mutta siitä, mitä minulle oikeasti kuuluu… Ei niinkään.

Totuuden nimissä takana on yksi elämäni rankin kevät ja kesä. Joka ei näytä millään tapaa helpottamisen merkkejä. Minä, joka olen henkeen ja vereen ns. laiska toiminnan ihminen (tykkään venyä ja vanua niin pitkään kuin mahdollista viikonloppuisin sängyn pohjalla, mutta kun pääsen liikkeelle, niin sitten tapahtuu) olen käynyt pitkään tyhjäkäynnillä. Niin kauan, kun vietän aikaa trion kanssa, niin toimin, nauran, teen, olen toimintakunnossa. Mutta kun he lähtevät kouluun, tai käyvät illalla nukkumaan, se tyhjäkäynti iskee päälle.

Minä joka olen suht elämään ja huomiseen positiivisesti suhtautuva, sosiaalinen ihminen, olen tilanteessa, jossa tunnen itseni täysin yksinäiseksi. Olevani täysin tyhjän päällä. Tiedän mistä tämä olotila johtuu. Se on surullisten ja vaikeiden asioiden, tapahtumien, aiheuttama olotila. Onneksi (onneksi kertaa tuhat) tiedän itse, että viime aikaiset elämän surulliset ja vaikeat tapahtumat eivät ole elämäni surullisimpia ja vaikeimpia tapahtumia. Surullisimmat tapahtumat ovat luonnollisesti poikien sairastumiset ja se fakta, että heistä kaksi on elämässään joutunut käymään läpi niin vaikeaa sairautta ja huonoa oloa. Koska olen suht selväpäisenä ja elämäniloisena selvinnyt noista surullisimmista tapahtumista,  tiedän, että pääsen yli tästä olotilasta. Löydän sen oikean polun.

Jonakin päivänä olen taas oikeasti onnellinen. Olen sitä nytkin, ohikiitävinä pieninä hetkinä. Onneksi olen: koska ne hetket muistuttavat, että tulee päivä, kun ne onnenhetket ovat elämässä ja arjessa suurempia, kuin se tyhjäkäynti. Välillä ne onnenhetket tulevat pienistä asioista. Kuten siitä, että tänään kun Topolla oli erityisen levottoma ilta, pakkasin hänet rattaisiin, otin koiran mukaan ja lähdimme porhaltamaan pitkin lähitienoita. Parin hikisen kilometrin jälkeen Topo oli rauhoittunut. Pari hikistä kilometriä myöhemmin rattaiden kuomun alta kurkotti käsi, joka halusi ottaa äidin kädestä kiinni. Rauhallinen käsi, rauhallinen Topo. Kun tartuin käteen, olin hirvittävän onnellinen. Topon oli hyvä olla. Minun oli todella hyvä olla.

Onnellinen hetki jokusen vuoden takaa… Topo ja äiti