"Äiti, Minua Pelotti": Kouluvuoden Alku

Viime viikon torstaina sähköposti kertoi Eliaksen uudelta opettajalta saapuneesta Wilma-viestistä. Viestin aihe oli jotakuinkin seuraava: Elias ei ollut suostunut menemään jumppatunnille, koska olisi kuulemma halunnut olla sisäliikunnassa, eikä sille päivälle sovitussa ulkoliikunnassa. Joten hän sai mennä iltapäiväkerhoon liikunnan sijaan.

Luin viestiä kerta toisensa jälkeen. Elias on maailman kiltein lapsi (tämä ei ole edes pelkästään "puolueettoman" äiti-ihmisen mielipide, vaan hän ihan oikeasti on sitä). Elias osaa liikuttavasti kirjakielellä todeta, jopa suht ponnekkaasti "ei ei, ei kiitos, minä en halua" asioille ja asioihin jotka häntä eivät miellytä, mutta noin kahdeksan sekunnin neuvottelun jälkeen hän pääsääntöisesti toteaa asiaan, kuin asiaan "hyvä on". Elias on lisäksi äärimmäisen vieraskorea tapaus. Joten jos hän uskaltaa ponnekkaasti pistää vastaan uudelle opettajalle, ja suorastaan kieltäytyy menemästä jumppatunnille, alkavat äidin päässä automaattisesti hälytyskellot soida. 

Kiitin Wilman kautta opettajaa tiedosta ja lupasin keskustella asiasta Eliaksen kanssa. Näin tehden. Istuimme Eliaksen kanssa alas sohvalle ja aloitin keskustelun aiheesta jumppatunti. Olin mielessäni luonnostellut palopuheen siitä, miten elämässä joskus pitää tehdä asioita, joista ei niin tykkäisi, koulun lukujärjestystä pitää noudattaa ja sitä rataa. Mutta ensimmäinen Eliaksen suusta päässyt lause pyyhkäisi luonnostelmat mielestäni, sen sileän tien. Minun Eliakseni itki, sanoen "äiti, minua pelotti". Äiti Minua Pelotti. 

Hyvistä ja hyvää tarkoittavista opettajista huolimatta Eliaksen koulutaival, eritoten viimeiset pari vuotta ovat olleet vanhemman näkökulmasta katsottuna yksi suuri farssi. Totuuden nimessä en malta odottaa sitä, että hän pääsee siirtymään yläasteella kuluvan kouluvuoden jälkeen. Koska minun on vaikea uskoa, että koulupuoli voisi enää huonommaksi ja huonommin toimivaksi mennä, kuin mitä se tällä hetkellä on:

 Koulun aikuiset (tällä tarkoitan opettajia ja avustajia) vaihtuvat solkenaan. Tieto ei kulje. En tiedä kuinka monta kymmentä kertaa olen joutunut selvittämään alusta lähtien, että Elias sairastaa epilepsiaa. Hän on myös eritoten talviaikaan äärettömän väsynyt, kroonisesti  äärettömän väsynyt. Niin väsynyt, että hän nukahtaa spontaanisti, kesken tunnin, pään kopsahtaen pulpettiin. Ja että ei: tämä ei johdu lyhyistä yöunista, myöhäisistä illoista, aikaisista aamuista, liiasta tv- tai peliajasta, vaan siitä, että Eliaksen elämä nyt vain on sellaista. Sitä mukaa kun päivät pitenevät, sitä mukaa Eliaksen myokloniat villiintyvät. Samaan tahtiin väsymyksen kasvaessa. Se on yhä äidistä sydäntäraastavaa katsottavaa, mutta samalla: olen tottunut. Niin hyvin kuin asiaan voi tottua. Se on ihan oikeasti Eliaksen elämää. Se on ollut Eliaksen elämää viimeisen kymmenen vuoden ajan. Eliaksen aloittaessa kuudetta koululuokkaa, olen tilanteessa jossa jälleen kerran selitän nämä samat asiat. Koska entinen opettaja ei ole ehtinyt informoida uutta opettajaa, koska uusien avustajien on hyvä tietää asian laita. Ehkä "parasta" kaikessa tässä on, että jälleen kerran, ties kuinka monennen kerran käyn tästä väsymyksestä ja epilepsiasta, sekä sen vaikutuksesta koulunkäyntiin keskustelua rehtorin kanssa. Joka ei Eliaksen koulutaipaleen aikana ole vaihtunut vielä kertaakaan. 

Integrointi on sitten se toinen asia... Sehän kuulostaa ajatuksena oikein hienolta, että lievästi kehitysvammaisia lapsia integroidaan "normilasten" tunneille. Lapsethan oppivat erityisen hyvin, kun he saavat oppia: toisilta lapsilta. Minusta tämä on aidosti hieno asia. Kunhan se toteutettaisiin tavalla, joka palvelee lasta. Viime lukuvuotena Elias oli integroituna kuuteen eri ryhmään. Voin sanoa näin "normiaikuisen" näkökulmasta katsottuna, että minusta olisi itsestäni jopa hieman hankalaa tehdä töitä, jos joutuisin sitä tekemään säännöllisesti kuudessa eri porukassa, per viikko. Yhtälöön kun lisätään vielä niinkin Eliasta "hyödyttävät" aineet kuin mm. tietotekniikka ja historia, niin... Äiti jää kyllä hieman kysymysmerkkinä kyseenalaistamaan integroinnin hyötyä. Kyseessä ollessa lapsen, joka opettelee 10-5 laskuja, sekä tankkaa vieläkin lukemisen alkeiden kanssa. 

Ja nyt, kuudennen luokan alussa, ensimmäisten koulupäivien jälkeen istun sohvalla, kainalossani Elias, joka itkee, että "äiti minua pelotti". Minun Eliakseni, jota on pistetty, nukutettu, lääkitty ja videoitu piuhat päässä sairaalassa, niin monet kerrat. Ilman että hän ikinä on sanonut "äiti minua pelotti". Tiedättekö mikä on pahinta? Olen viimeiset kaksi vuotta puhunut opettajille, kirjoittanut viestejä, soittanut puheluita koskien Eliaksen kouluasioita. Ilman että mikään muuttuu. Pahinta on se, että olen avuton tämän asian edessä. 

Otin Eliaksen kainaloon, kysyin mikä pelotti, kerroin että ei tarvitse pelätä. Ja pidin osan siitä palopuheestani: siitä miten jumppatunneilla pitää käydä, lukujärjestystä pitää noudattaa, opettajaa pitää kuunnella. Valoin vähän rohkeutta, muistutin miten taitavasti hän osaa heittää koripallossa koreja. Että mukaan menemällä ja tekemällä oppii. Toivoin ja toivon sydämestäni, että enää ei ikinä tule eteen koulupäivää, jonka jälkeen Eliakseni itkee kainalossani. Sitä, että häntä pelottaa.