TurnausVäsymys

En tiedä johtuuko se syksystä, elämästä, arjesta, mistä lie, mutta se on taas ensin hiipinyt hipihiljaa olan taakse, tehdäkseen lopulta yllätyshyökkäyksen. Turnausväsymys siis. Enkä tarkoita elämää. Kuten alati jatkuvaa sirkusta trion kanssa (nimimerkillä: yritinpä tässä imuroida, kun yksi juoksee koiran kanssa ympyrää, toinen kiljuu "äiti korviin sattuu" ja kolmas yrittää tehdä tuskissaan totaaliremonttia kämppäänsä). Saatikka työtä: se olisikin jo naurettavaa, jos kolmannella työviikolla olisin niin sanotusti dead. Koiran iltalenkityksetkin ovat ihan jees, ruoan laitto menettelee (pyykkääminen: ei ikinä), autokouluun olen jaksanut panostaa jotenkuten. Olen totaalisen väsähtänyt siihen, että sen arjen ja työn, eli sen elämän, lisäksi pitäisi jaksaa painaa vielä yhtä"sivuduunia"

Sivuduunilla tarkoitan vaikkapa Kelan lippulappujen täyttämistä. Ymmärrän hyvin, että lomakkeita pitää täyttää ja asiaankuuluvat lausunnot olla kunnossa, jotta saadaan terapioita ja tukia. Mutta kun ei vaan jaksaisi. Olen ihan naatti leikkimään salapoliisia: kun yksi kaupungin puheterapeuteista on ottanut loparit, mistä saan puuttuvat lausunnot (luojan lykky: yksi kaunis päivä, noin kuukauden myöhässä, se "vain tipahti postiluukusta"). En jaksaisi tapella enää yhtään Topon vammaistuesta. Haalia lisää lausuntoja ja miettiä ranskalaisin viivoin, mikä lapsukaisen kanssa on niin vaikeaa, haasteellista, valvottavaa, lääkinnällistä, sairaudesta johtuvaa, raskasta ja kuormittavaa. Eikö Kela voisi avata jotain videopalvelua, jonne voisit vain kerätä materiaalia arjesta, tyrkätä sen Kelan-eetteriin ja niiden perusteella tehtäisi niitä päätöksiä? Kun nyt pääsin vauhtiin, niin ärsyttää sekin, että kun j u u r i sain Topon suhteen syksyn lomakerallin päätökseen, seuraavaksi to-do-listalla ovat Sampun koulunkäyntiarviot ja niitä seuraava uusi ralli.

En jaksaisi miettiä, mitä teemme tilapäishoidon kanssa. Nyt parin rankemman tilapäishoitojakson jälkeen Topolla oli selkeästi parempi jakso. Kävimme hoitopaikan kanssa puhelimessa pitkään ja hartaasti läpi Topon juttuja, ei Topon juttuja, ruokailu- ja nukkumistottumuksia. Mistä se voi olla merkki kun Topo on niin sanotusti "pysäkillä" (epilepsia/verensokerit/päänsärky/väsymys/yleinen ketutus), milloin pitää antaa särkylääkettä, pitääkö antaa epikohtauksiin ensiapulääkettä, missä vaiheessa hätyytellään vanhempia. Laitan nyt kaiken toivoni siihen, että pienehkön tilapäishoito-notkahduksen jälkeen homma alkaa taas toimia hyvin, emmekä joudu miettimään, että mistä löytää Topolle uusi tilapäishoitopaikka. Hyvä tilapäishoitopaikka. Miten saamme sinne hoitojaksoja, milloin saamme sinne hoitojaksoja. Toivon, että saisin tämän kohdan ainkain hetkellisesti ruksattua yli "to-do-sivuduuni"-listalta.

Välillä tulee korvista se, että on niin riippuvainen takseista (vaikka olen syvästi kiitollinen kyydityksistä). Että odotan joka päivä, koska vammaispalvelut ottavat yhteyttä "kotikäynnin merkeissä" (yksi käynti peruuntui jo, kiitos huushollissa kiertäneen flunssan). En jaksaisi taas esitellä lausuntoja, kertoilla arjesta, muokata koulupäivää (ja tilailla erikseen taksikyytejä), jotta vammaispalveluiden henkilö näkisi pojat livenä. Miksei muuten vammaispalvelutkin voisi avata jonninsortin videokanavan: sinne saisi syytää niitä "otoksia arjesta". Jos otosten lisäksi heräisi kysymyksiä koskien lasten edesottamuksia ja hoidettavuutta, niin sitten vaikka se kotikäynti? Olisi muuten hemmetin tehokasta!

Tarvitsisin asioiden hoidosta syyslomaa. Itseasiassa mielestäni olisi varsin suotavaa, että asioita hoitavat vanhemmat saisivat myös säännöllisin väliajoin heittäytyä vapaalle. Tietyt ajankohdat voitaisiin julistaa "hoitovapaiksi": Kela ei saisi lähettää kirjeitä, vammaispalvelu sähköpostia, hoitavat tahot kutsua neuropsykologisiin testeihin tai eeg:n, tilapäishoidossa pitäisi kertakaikkiaan kaiken vain sujua vähintäänkin, kuin tanssi. Eikö se olisi ihan reilua?

Muutoin kaikki sujuu varsin mukavasti. (kop-kop: nyt kun sanon näin, niin ensi yönä meillä on luultavasti influenssan, parvorokon ja noron sekoitus. Kaikilla.). Härdelli ei ota laantuakseen, mutta välillä otan taukoa siitä. Kysyn jokaiselta trion jäseneltä erikseen: onko jano, nälkä, pitääkö vaihtaa mahdollisesti vaippa seuraavan vartin sisään. Jos kaikkiin edellä mainittuihin kohtiin vastataan ei, hipsin sängyn päälle, luen hetken kirjaa, tai vaihtoehtoisesti katson puoli tuntia saippuoitani. Leikin olevani yksin kotona. (ok, siihen tarvittaisiin äänieristetty huone, mutta voihan sitä aina yrittää oikein pinnistellä, mitä tulee mielikuvituksen käyttöön). Sen jälkeen jaksaa taas.

Tykkään duunistani. Ja aina kun olen saanut iltaisin talon hiljenemään palkitsen itseni jollakin (koska se ON varsinainen saavutus!): jäätelöllä, suklaalla, erityiskahvilla, joskus viinilasillisella. Tunnen oloni ihan voittajaksi. Ja otan ainakin illan verran vapaata kela-tilapäishoito-vammaispalvelujutuista. Naamani näyttää samalta, kuin Eliaksen askartelema tyyny.

Joka oli muuten yllätyksistä ihanin: kun olin potenut megamigreenin, jonka kourissa yritin kuitenkin hoitaa kela-juttuja, vetänyt työpäivän suht suosiolla maaliin migreenin jälkimainingeissa, ja "viimeisillä voimillani" hoipuin kotiin: kokkaamaan-imuroimaan-leikkimään sirkustirehtööriä, kaivoi Elias koulusta kotiuduttaan itseaskartelemansa ihanuuden repusta. Kapsahti kaulaan, sanoi "tämä on äiti sun unikaveri, jos sua väsyttää, voit mennä vaikka sohvan päälle makaamaan ja ottaa sen kainaloon". Eihän sen jälkeen voinut olla, kuin: naama hymyssä. Tuosta tulee henkilökohtainen hymynaamani: kun turnausväsymys on huipussaan, katson sitä ja ainakin pienen hetken helpottaa.

P.S lisää hyviä juttuja päivään: eikö sen voi ottaa suorastaan kohteliaisuutena, kun herra kuusvee kiittää, käyttäen sanoja "kiitos herra ihminen"?